Me hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin, nuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme tavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo, "muistelemaan" vainajaa.

Kun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja sanoi:

– Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani posket. Ja niin sieviä sitten!

– Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar…

Kerrassaan mallikelpoinen nainen!

– Niin oli, niin oli… Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli… Mutta hyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän sydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille naisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä erään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa – suokoon Jumala hänelle taivaan ilot – siitä syystä, että hän, vaikka olikin vilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli uskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän oli uskollinen minulle, ukolle!

Diakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä yskähdyksellä epäilyksensä.

– Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.

– No eipä nyt juuri, etten uskoisi… sai diakoni neuvottomana sanotuksi, mutta muuten… Nuoret rouvat ovat nykyjään liian… tuota noin… rendez-vous, sauce, provincial…

– Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin hänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin, joten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta vaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin viekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat, niin – äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee…

– Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?

– Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te olette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: "Minun vaimoni Aljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa." Ne sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa, sillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin kyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa voisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa kun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman. Puolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään rikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään sinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka olisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.

– Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa? kysyimme ihmetellen.

– Ei, se oli vain minun viekkauttani… He-he-he!.. Niin, niin, te nuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin lystikästä olikin!

Seurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan hiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava, punanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.

– No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti diakoni.

IHANA VANDA

Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa – ainoan arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta – mitä ruplalla ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä nimeksikään.

"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen…" ajatteli hän. "Ottaisin häneltä rahaa… Minulta ei yksikään kiellä, sillä…"

Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata "Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää, Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.

"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä, hän on perheellinen… Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan…"

Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.

"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona…" ajatteli Vanda mennessään.

"Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."

Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii kahtakymmentäviittä ruplaa… Mutta kun hän oli soittamaisillaan ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä hävetti ja peloitti.

"Ehkä hän on unohtanut minut…" ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa? Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen…"

Hän soitti epäröiden.

Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.

– Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.

Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään. Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi…

– Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen.

Tohtori tulee kohta… Istukaa.

Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!" ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on niin vaikea… Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"

Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel, pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet – kaikki oli hänestä niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan (esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.

– Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.

Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin täysinäistä vartaloa – tämä nähtävästi ei tuntenut häntä – ja punastui…

– Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.

– Ham… Hammasta pakottaa… mutisi Vanda.

– Vai niin… Mitä hammasta?

Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.

– Oikealla alhaalla… hän vastasi.

– Hm!.. Avatkaa suunne.

Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi tarkastella kipeätä hammasta.

– Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.

– Koskee… valehteli Vanda. – "Jos minä huomauttaisin," ajatteli hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut… Mutta… tuo sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"

Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja sanoi:

– Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä… Teillä ei ole mitään hyötyä siitä hampaasta enää…

Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti suuhun jonkin kylmän esineen… Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua, huudahti ja tarttui Finkelin käteen.

– Ei mitään, ei mitään… mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö… Ei teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla urhoollinen…

Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen suunsa edessä.

– Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä… sanoi Finkel, niin kyllä verenvuoto lakkaa…

Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että hänet jätettäisiin rauhaan…

– Hyvästi… virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.

– Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel leikillisesti.

– Ah, niin… muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan, jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.

Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka…

– Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!

Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut kauppias kestitsi häntä.

KAMELEONTTI

Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista… Torilla ei näy ainoatakaan sielua… Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes kerjäläisiä.

– Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!..

Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies, jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"

Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.

– Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.

Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä sinulle näytän… senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja – nuori kapeakuonoinen vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä kuvastuu pelko ja kauhu.

– Mitäs täällä nyt?.. kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?..

– Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne… aloittaa Hrjukin yskien kouraansa – hakemaan puita Mitri Mitritshilta, niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni… Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati sitten tehdä työtä sillä… Eihän seiso missään laissakaan, teidän ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään… Jos noin vain tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä poissa tästä maailmasta…

– Hm!.. Hyvä on… sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä… Kuka on tämän koiran omistaja? Minä en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin, jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät, mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee! Näytänpä heille kuin näytänkin!.. Jeldyrin, – tarkastaja kääntyy poliisin puoleen, – ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja! Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin raivohullu… Kenen tämä koira on, kysyn minä? – Kenraali Shigalovin? Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni… On niin sietämättömän lämmin! Kai siitä kohta sataa… Mutta sitä en saata käsittää, – kääntyy Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, – kuinka se on voinut sinua purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!

– Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on puraissut… Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!

– Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule tänne valehtelemaan! – Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan, niinkuin Jumalan edessä… Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari minut… Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme kaikki tasa-arvoisia… Ja minulla itselläni on veli, joka on santarmi… jos sen tietää tahdotte…

– Älä siinä nyt enää!..

– Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria… – huomauttaa poliisi syvämietteisesti. – Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on enimmäkseen lintukoiria…

– Tiedättekö sen varmasti?

– Varmasti, teidän ylhäisyytenne…

– Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria, mutta tuo on – piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja pahannäköinen… inhoittava elukka… Kuka viitsiikin pitää tuollaista?!.. Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä – henki pois! Sinä, Hrjukin, olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta… Täytyy opettaa heitä! On aika…

– Ehkä se sittenkin on kenraalin koira… aprikoi poliisi itsekseen, mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu… Äskettäin näin hänen pihallaan tuollaisen.

– Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.

– Hm!.. Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni… Tuuli on käynyt koleaksi… Viluttaa… Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä. Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin… Ja sano, etteivät päästäisi kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale… Ja sinä lurjus, laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse olet syypää!..

– Kenraalin kokki menee tuolla… kysytään häneltä… Hei, Prohor!

Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa… Onko se teidän?

– Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!

– Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella… Kun minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira… Ottakaa se hengiltä, siinä kaikki!

– Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti…

– Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh? kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen. Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut vierailemaan?

– Vierailemaan…

– Hyvänen aika… Tuli kai ikävä herra veljeään… Ja minä kun en sitä tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska… Ota se Jeldyrin… Se ei ole hullumman näköinen… Ja niin vikkelä… Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?.. No… miksikäs se noin vapisee? Rrr… Rr… Se taitaa olla vihainen, tuo pikku paholainen…

Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.

– Kyllä minä sinulle pian näytän! – uhkaa Otshumjelov häntä ja kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.

HOTELLISSA

– Kuulkaa, isäntä! – huusi huoneessa N: o 47 asuva vihasta punoittava ja räiskähtelevä everstinrouva Nashatyrina hotellin isännälle. Antakaa minulle toinen huone, muuten minä lähden tästä kirotusta hotellista iäksi päiviksi! Tämä on kuin mikä luola! Minulla on täysikasvuisia tyttäriä ja täällä kuulee yöt päivät vain iljettävyyksiä puhuttavan! Mitä se sellainen on? Yöt ja päivät! Toisinaan laskettaa mies tuolla seinän takana sellaista roskaa, että ihan täytyy korvat sulkea. Puhuu kuin issikka! Onpa hyvä, etteivät minun tyttäreni siitä toki mitään ymmärrä, sillä muuten ei auttaisi muu kuin juosta kadulle… Nyt paraikaakin kuuluu se siellä mörisevän! Voitte itse kuunnella!

– Mutta minäpä muistan, veli hyvä, vielä paremman jutun, kuului matala käheä ääni viereisestä huoneesta. Muistatko luutnantti Drushkovia? No niin, tämä sama Drushkov lennätti kerran biljardipallon nurkkaan ja nosti samalla tapansa mukaan jalkansa korkealle ilmaan… Yhtäkkiä kuului Rrrr! Luultiin ensin, että hän oli reväissyt veran halki biljardipöydältä, mutta kun tarkemmin katsottiin, olivat hänen housunsa hajonneet! Niin korkealle oli se peto potkaissut, ettei enää eheää saumaa löytynyt! Ha-ha-haa! Ja siinä oli naisiakin läsnä… muitten muassa sen viinalle löyhkäävän aliluutnantti Okurinin rouva… Okurin raivostui, kun hän kehtasi käyttäytyä niin säädyttömästi hänen rouvansa läsnäollessa? Mutta sana sanasta… tunnethan sinä meikäläiset!.. Okurin lähettää sekundanttinsa Drushkovin luo, mutta tämä ei ollutkaan tyhmä, vaan vastasi… ha-ha-ha… vastasi: "Älköön lähettäkö minun luokseni sekundanttejaan, vaan sen räätälin luo, joka on neulonut minun housuni. Räätälihän tässä on vikapää!" Ha-ha-ha!..

Lilja ja Miia, everstinrouvan tyttäret, jotka istuivat ikkunan luona tukien pulleita poskiaan pienillä nyrkeillänsä, loivat vetistyneet silmänsä alas ja punastuivat.

– Nyt sen kuulitte! jatkoi rouva Nashatyrina kääntyen hotellin isännän puoleen. Ja tämä ei ole mielestänne mitään? Minä olen everstin rouva, hyvä herra! Minun mieheni on sotapäällikkö. Minä en salli, että melkein minun läsnäollessani joku vosikka puhuu mokomia ruokottomuuksia!

– Armollinen rouva, hän ei ole vosikka, vaan kapteeni Kikin… Hän on aatelissukua…

– Jos hän on siinä määrin unohtanut aatelisen syntyperänsä, että puhuu kuin vosikka, niin hän ansaitsee sitäkin suurempaa ylenkatsetta! Sanalla sanoen, älkää jutelko liikoja, vaan suvaitkaa ryhtyä toimenpiteisiin!

– Mutta mitä minä sille mahdan, armollinen rouva? Te yksin ette valita, vaan kaikki valittavat. Mutta mitä minä voin hänelle tehdä? Jos astun hänen huoneeseensa ja kehoitan häntä olemaan siivosti sanoen: "Hannibal Ivanovitsh! Pelätkää toki edes Jumalaa! Tämä on hävytöntä!" niin hän heti uhkaa minua nyrkillä ja huutaa: "Tahdotko selkääs?!" tai jotain siihen tapaan. Se on kerrassaan inhoittavaa! Herättyään aamulla hän saattaa alusvaatteissaan – suokaa anteeksi – lähteä ujostelematta kävelemään pitkin käytävää. Milloin taas saattaa juovuspäissään siepata revolverinsa ja ruveta ampumaan seiniin. Päivällä hän ajaa viinaa nahkaansa ja yöllä pelaa korttia kuin vimmattu… Ja kortinpeluu päättyy usein tappeluun… Minua ihan toisten vieraitten tähden hävettää hänen käytöksensä!

– Miksette sano irti mokomaa heittiötä?

– Ei häntä savuttamallakaan saa lähtemään! Kolmen kuukauden vuokran hän on meille jo velkaa, mutta me emme enää hänen velastaankaan välittäisi, jos vain pääsisimme hänestä eroon… Onhan hänet tuomittu lähtemään huoneestaan. Mutta hän on vedonnut ylempiin oikeuslaitoksiin ja pitkittää asiaa sillä tavoin… Surullista se vain on! Ja millainen mies hän on! Nuori, kaunis, lahjakas… Kun hän on selvällä päällä, niin ei sen parempaa ihmistä ole. Tässä eräänä päivänä hän ei maistanut tippaakaan ja koko päivän istui siivosti kotona kirjoitellen kirjettä vanhemmilleen.

– Niitä surkuteltavia vanhempia! huoahti everstin rouva.

– Niin… surkuteltavia tosiaankin… Eipä olisi hauskaa, jos oma poika noin huonosti eläisi. Kaikki haukkuvat häntä, kaikista hotelleista käsketään lähtemään pois eikä kulu yhtäkään päivää, ettei häntä mainittaisi johonkin häväistysjuttuun sekaantuneena. Surullista!

– Vaimo parka! huoahti everstinrouva.

– Hän on, armollinen rouva, vaimoton. Jos hän yksinkin ehjin nahoin selviää tämän maailman menosta, niin kiittäköön Jumalaa!..

Everstinrouva rupesi astelemaan pitkin huonetta.

– Naimatonko, sanoitte? kysyi hän.

– Niin naimaton, armollinen rouva.

Everstinrouva jatkoi astelemistaan ja ajatteli kotvan aikaa.

– Hm!.. Naimaton… puhui hän ajatuksissaan. Hm!.. Lilja ja Miia, älkää istuko ikkunan edessä – siellä vetää! Mikä vahinko! Mies on nuori ja niin turmeltunut. Ja onkos se ihme, kun ei hänellä ole hyvää hoitoa… Ei ole äitiä, joka… Ei vaimoa… Niinhän se on… Olkaa niin hyvä, – jatkoi everstinrouva ystävällisesti, kun oli hetken aikaa jotakin miettinyt, – ja menkää hänen luokseen pyytämään minun nimessäni, että hän ei suvaitsisi puhua niin vapaasti… Sanokaa: everstinrouva Nashatyrina pyysi… Ja sanokaa, että asun tyttärieni kanssa; n: ssa 47… että olen saapunut maatilaltani…

– Kyllä sanon.

– Sanokaa siis: everstinrouva tyttärineen. Tulkoon sitten pyytämään anteeksi… Me olemme päivällisen jälkeen aina kotona. Ah, Miia, sulje ikkuna!

– Mitä te, äiti, välitätte moisesta irstailijasta? kysyi Lilja pitkäveteisesti isännän poistuttua. Kylläpä löysitte kenet kutsua vieraaksi! Juopon, räyhääjän!

– Ah, älä puhu, ma chère!.. Te puhutte aina noin ja… ja siinä nyt istutte! Olkoon hän millainen hyvänsä, ei häntä silti pidä halveksia… Jokaisella rikkaruohollakin on merkityksensä tässä maailmassa… Kuka tietää, huoahti everstinrouva huolekkaasti, ehkä tässä on teidän kohtalonne kysymyksessä. Pukeutukaahan nyt joka tapauksessa…