KOSTO
Ljev Savvitsh Turmanov, tavallinen kuolevainen, jolla oli sievoinen omaisuus, vielä sievoisempi aviosiippa ja mitä sievoisin kalju keskellä päälakea, pelasi kerran skruuvia erään ystävänsä luona tämän nimipäivillä. Aikamoisen tappion jälkeen, joka oli pusertanut hien hänen otsalleen, hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut pitkään aikaan kulauttanut viinaryyppyä. Hän nousi, kulki varpaillaan somasti huojuen pöytien välitse saliin, jossa nuoret tanssivat (siellä hän hymyili ystävällisesti ja taputti isällisesti nuorta, hintelää apteekkaria olkapäähän), ja pujahti sitten pienestä ovesta tarjoiluhuoneeseen. Täällä oli pienellä pyöreällä pöydällä pulloja, viinakarahvi… Niitten vieressä kylmien ruokalajien joukossa oli sipulilla ja persiljalla maustettu, puoleksi syöty silli. Ljev Savvitsh kaatoi itselleen ryypyn, liikutteli sormiaan ilmassa, ikäänkuin hän olisi valmistautunut pitämään puhetta, joi, väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen… Sitten hän iski haarukkansa silliin ja… Mutta silloin hän kuuli puhetta seinän takaa.
– Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi… sanoi naisen ääni vilkkaasti.
Mutta milloin?
"Minun vaimoni", arveli Ljev Savvitsh, joka tunsi äänen. "Kenen kanssa hän siellä rupattaa?"
– Milloin tahdot, ystävän!.. vastasi matala, syvä, täyteläinen ääni seinän takana. Tänään ei ole mahdollista, huomenna on minulla työtä melkein koko päiväksi…
"Sehän on Degtjarjev!" Turmanov tunsi ystävänsä matalan äänen. "Vai sinäkin, Brutus, samaa tietä!.. Joko hän on saanut sinutkin pauloihinsa? Onpa siinä väsymätön, kyllästymätön akka! Päivääkään hän ei voi elää ilman 'romaania'!"
– Niin, huomenna minulla on työtä koko lailla, jatkoi matala ääni. Jos tahdot, niin kirjoita minulle huomenna jotakin… Se olisi niin hauskaa ja minä tuntisin itseni niin onnelliseksi… Mutta miten järjestämme kirjeenvaihtomme? Pitääpä keksiä ovela keino. Postitse ei sovi kirjoittaa, sillä jos minä esimerkiksi lähetän sinulle kirjeen, niin sinun kalkkunakukkosi saattaa ottaa sen kirjeenkantajalta; ja jos sinä kirjoitat minulle, niin saattaa minun parempi puoliskoni poissaollessani ottaa kirjeen ja avata sen.
– Miten on siis meneteltävä?
– Pitää keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata lähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa… Pelaako hän korttia paraikaa?
– Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!
– Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä suotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni, mitä minä tässä keksin… Huomenna tasan kello kuusi illalla minä palaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi tavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on mahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen marmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle… Kai tiedät sen?
– Tiedän, tiedän.
– Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta… Silloin ei siitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi puoliskoni. Ymmärräthän?
Ljev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen. Salaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta suuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä lyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja katsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta häntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko, verikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.
"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!" ajatteli hän laskien tappioitaan. "Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi ystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani, mutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu! Edessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu kalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi…"
Kuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän sapetti mokoma loukkaus! häntä…
"Maitoparta…" ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen. "Keltanokka… Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä minä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!"
Illallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia kasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti, oliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e. Kehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva Turmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä terveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski veitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli viattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä uskottomaksi.
Palattuaan kotiin Ljev Savvitsh oli pahalla tuulella ja tyytymätön; hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi syönyt vasikanpaistia, vaan vanhan kalossin. Hän olisi ehkä vielä joten kuten voittanut itsensä ja unohtanut kaikki, mutta hänen vaimonsa lörpötykset ja hymyilyt toivat joka hetki hänen mieleensä kalkkunakukon, möhömahan…
"Korvilleen hän tarvitsisi, senkin vietävä Degtjarjev…" ajatteli hän.
"Häntä pitäisi julkisesti nuhdella."
Ja Ljev Savvitsh tuumi, että hän tekisi aivan oikein, jos antaisi Degtjarjeville aika selkäsaunan tai ampuisi hänet kaksintaistelussa kuin varpusen… tai toimittaisi hänet viraltaan pois tai panisi marmorimaljakkoon jotakin iljettävää, haisevaa – esimerkiksi mätänevän rotan… Eipä olisi myöskään hullumpaa siepata rouvan kirje maljakosta ja panna sijaan hävyttömiä runoja, allekirjoituksena "sinun Akulkasi", tai jotakin muuta sentapaista.
Turmanov asteli pitkän aikaa huoneessaan nauttien moisista suunnitelmista. Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan ja iski otsaansa.
– Hyvä, nyt sen keksin! huudahti hän ihan loistaen tyytyväisyyttään.
Se käy mainiosti! Mainiosti!
Kun hänen puolisonsa oli nukkunut, hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja pitkän aikaa harkittuaan, muuttaen käsialaansa mahdollisimman oudoksi ja tehden tahallaan kirjoitusvirheitä kirjoitti näin: "Kauppias Dulinoville. Kunnioitettava herra! Jollette te tänäpän kello kuuteksi 12 päivänä syyskuuta pane kaksi sataa ruplaa siihen marmorimaljakkoon, joka on kaupunkin puistossa viiniköynnösmajan vieressä, niin te tulette tapetuksi ja teitän korutavara kauppa räjähytetään ilmaan." Kirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.
– Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä olisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias pelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin, josta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja – rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu kirjettä ottamaan!.. Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin asia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen… Mainiota!
Ljev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse postilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin myöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut. Herättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili tyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään sitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja kuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen…
Kellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi kaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista asemaa.
"Ahaa!" ajatteli hän nähdessään poliisin.
Tultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan suojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa. Hänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.
Tasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä parhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja päällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt ainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän vihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan…
"Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!" ajatteli
Turmanov vahingoniloisesta "Odotappas!"
Degtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä siihen… Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä… Degtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli sitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli taaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen kasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!
Degtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä kohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui: "Merci!"
Onneton Ljev Savvitsh kuuli tämän "merci." Koko illan hän seisoi sitten vastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja mutisi kiukkuisena:
– Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!
TAIDETEOS
Sasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri Koshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli kääritty "Pörssisanomain" numeroon 223.
– Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?
Mitä kuuluu?
Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
– Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja kiittämään teitä… Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun henkeni… paransitte vaarallisesta taudista ja… me emme tiedä, miten osoittaisimme teille kiitollisuuttamme…
– Älkäähän nyt… nuori mies! keskeytti lääkäri, joka oli mielestään saanut jo kylliksi kiitosta osakseen. Minä tein vain sen, minkä jokainen muu lääkäri olisi minun sijassani tehnyt.
– Minä olen äitini ainoa poika… Me olemme köyhiä emmekä siis voi maksaa työstänne ja… se hävettää meitä, herra tohtori, vaikka muuten äiti ja minä… äitini ainoa poika, pyydämme hartaasti teitä ottamaan kiitollisuutemme osoitteeksi… tämän esineen, joka… Se on hyvin kallisarvoinen kapine, vanhaa pronssia… harvinainen taideteos.
– Se on aivan liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te nyt?..
– Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos kieltäydytte… Se on erinomainen kapine… vanhaa pronssia… Me olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina muistona… Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä jälleen muinaismuistojen kokoilijoille… Äiti ja minä jatkamme nyt samaa tointa…
Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä, niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes ajatellakaan.
Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa, rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.
– Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta… miten sanoisin, se ei… se on liian vapaata taidetta… Eipä voi sanoa tuon enää olevan alastomuutta, vaan pikemmin… niin, piru ties, mitä se on…
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa… Jos minä pitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan minä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!
– Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori! loukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti kauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet nousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko tämän matoisen maailman… Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on ilmaa, siinä on henkevyyttä!..
– Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta asian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia…
– Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin esiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa… Mutta, herra tohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä loukkaisitte syvästi minua ja äitiäni… Minä olen äitini ainoa poika… te olette pelastanut henkeni… annamme teille kaikkein kallisarvoisimman esineen, mikä meillä on… ja… ja minä valitan vain sitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle…
– Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen… Sanokaa terveisiä äidillenne… mutta… ajatelkaa toki, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia… No… jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa käsittämään.
– Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.
Pankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen erinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!
Hyvästi nyt, herra tohtori!
Sashan mentyä lääkäri katseli kynttelikköä pitkän aikaa, raapiskeli korvansa taustaa ja aprikoi.
"Onhan se erinomainen kapine, sitä ei käy kieltäminen", ajatteli hän, "ja olisipa vahinko heittää se pois… Mutta täällä en minä sitä myöskään voi pitää… Hm! Siinäpäs vasta tehtävä, jota on vaikea ratkaista! Entä jos antaisin sen lahjaksi jollekulle?"
Pitkän aikaa aprikoituaan hän muisti hyvän ystävänsä, asianajaja
Yhovin, jolle hän oli velkaa asianajosta.
– Sehän mainiota, päätti lääkäri. Ystävänä hänen on vaikea ottaa minulta rahaa; sopii siis mainiosti, että annan hänelle lahjan korvaukseksi. Sinnepä vien tuon pirun vehkeen! Kaikeksi onneksi hän on vanhapoika ja viettää hieman kevytmielistä elämää…
Jättämättä asiaa homehtumaan hän kiireimmän kautta pukeutui, otti kynttelikön ja ajoi asianajaja Yhovin luo.
– Terve mieheen! huudahti hän tavatessaan asianajajan kotoa. Minä pistäysin vähäsen… Tulin kiittämään sinua, hyvä veli, vaivoistasi… Rahasta jollet huoli, niin ota edes tämä kapine… Katsohan, hyvä veli… Upea laitos!
Nähtyään taideteoksen asianajaja innostui sanomattomasti.
– Ai, mutta sehän on vasta onnistunut! Hitto vieköön, mitä ne taiteilijat keksivätkin! Ihmeellistä! Ihastuttavaa! Mistä sinä olet nuo ihanat neitoset löytänytkin?
Vuodatettuaan ihastuksensa asianajaja katsahti säikähtyen oveen ja kuiskasi:
– Vie, hyvä veli, lahjasi pois. En minä voi sitä ottaa…
– Mikset?.. pelästyi lääkäri.
– No sentähden, että… Täällä käy minun äitini ja asiatuttavani… ja palvelijanikin tähden hävettäisi…
– Ei, ei, ei… Älä kieltäydykään!.. puheli lääkäri viittilöiden käsillään. Se olisi sikamaista sinun puoleltasi! Noin taiteellinen teos… katsohan… siinä on liikuntoa… henkevyyttä… Ei sanaakaan enää! Sinä loukkaat minua!
– Jospa olisi edes viikunanlehtiä ripustettu eteen…
Mutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin asunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi kotiin.
Hänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka puolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki ratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?
"Onhan se kaunis kapine", tuumaili hän. "Vahinko olisi heittää se pois, mutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan sen jollekulle… Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä Shashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä paitsi hänen lahjanäytäntönsä…"
Tuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty kynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi Shashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa… Koko ajan kuului pukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku näyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: "Saako tulla?" niin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:
– Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!
Näytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja levitteli käsiään päivitellen:
– Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua yksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se olisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!
– Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti huvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko, joka ostaa vanhoja pronssiteoksia… Kun ajatte sinne, niin kysykää Smirnovaa… Hänet tuntee jokainen.
Shashkin seurasikin neuvoa…
Pari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien hartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni ja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen olemuksensa uhkui onnea… Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen käärittynä.
– Herra tohtori! hän aloitti hengästyneenä. Kuvitelkaa iloani! Teidän onneksenne meidän onnistui hankkia pari teidän kyntteliköllenne!.. Äiti on niin onnellinen… Ja minä olen äitini ainoa poika… jonka hengen te pelastitte…
Ja syvästä kiitollisuuden tunteesta vavisten Sasha laski kynttelikön lääkärin eteen. Tämä avasi suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään: hänen kielensä ei toiminut.
PARTURISSA
On aamu. Kello ei ole vielä seitsemää, mutta Makar Kusmitsh Blestkinin parturitupa on jo auki. Isäntä, nuori, noin kaksikymmentäkolmevuotias, peseytymätön mies, jonka tukka on vahvasti rasvattu ja puku keikarimainen, siistii huonetta. Oikeastaan siinä ei ole mitään siistimistä, mutta hän on kuitenkin työstään hiestynyt. Mistä pyyhkäisee rätillä, mistä raaputtaa sormella tai kopsahuttaa lutikan seinältä.
Parturitupa on pieni, ahdas, ruokoton. Hirsiseinille liisteröidyt tapetit muistuttavat kyytimiehen vaalennutta paitaa. Kahden himmeän, vetisen ikkunan välissä on kapea, nariseva ovipahanen ja sen ylälaidassa kosteuttaan homehtunut ovikello, joka väräjää ja toisinaan heikosti soikin ilman vähintäkään syytä. Mutta katsokaahan tuota kuvastinta, joka tuossa seinällä riippuu! Se vääntää ja kääntää kasvonne kaikkiin suuntiin mitä säälimättömimmällä tavalla! Tuon saman kuvastimen edessä leikataan tukkaa ja ajetaan partaa. Pienellä pöydällä, joka on yhtä pesemätön ja rasvainen kuin Makar Kusmitsh itse, on koko työkalusto: kammat, sakset, partaveitset, hius- ja partavoidetta kopeekan arvosta, ihojauhoa kopeekan arvosta, vahvasti laimennettua hajuvettä kopeekan arvosta. Niin, eipä maksa koko parturitupa viittätoista kopeekkaa enempää.
Oven päältä kuuluu kivulloisen ovikellon kilahdus ja parturitupaan astuu vanhanpuoleinen mies lyhyet turkit yllä ja huopasaappaat jalassa. Hänen päänsä ja kaulansa on kääritty naisten shaaliin.
Tulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on joskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu Punaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.
– Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar
Kusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.
He suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee ristinmerkin ja käy istumaan.
– Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä… Punaiselta lammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.
– Kuinka voitte?
– Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.
– Mitä sanotte? Lavantautia!
– Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle. Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan kävellyksi.
– Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!
Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla, jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.
– Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.
– Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.
– Mitä tädille kuuluu?
– Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.
– Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!
– Kyllä pidän… Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia päästäni.
– Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna
Erastovna jaksaa?
– Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla, keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille silloin?
Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja kysyy peloissaan:
– Kenet te kihlasitte?
– Annan.
– Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?
– Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.
– Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? – puhuu kalpea Makar Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. – Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Se on… se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna… minähän… minähän pidin hänestä ja aioin… Kuinka se on käynyt päinsä?
– Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.
Kylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset pöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.
– Aikomukseni oli… hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh! Minä… minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni… Ja tätikin lupasi… Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa isääni… ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi… Olen aina ollut ystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan ja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?
– Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi, Makar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti mitätön…
– Onko Sheikin sitten rikas?
– Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista tuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä tehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta etsi itsellesi toinen morsian… onhan niitä tyttöjä maailmassa. Leikkaahan jo! Mitä siinä seisot?
Makar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan nenäliinan ja alkaa itkeä.
– No mitä niitä joutavia suremaan! – lohduttaa Erast Ivanitsh. – Heitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt toinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!
Makar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään ajattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.
– En voi! hän sanoo. En voi nyt… voimani ovat lopussa! Onneton olen! Ja onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme toisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää matkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!
– No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai leikkaat loputkin.
– Hyvä on.
– Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.
Toinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin että hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi, mutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja lähtee parturituvasta.
Jäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.
Jo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.
– Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.
– Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä kesken.
– Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.
Sanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin päivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella lyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja siksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen tasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.