KAPTEENIN UNIVORMU
Nouseva aurinko katsoi yrmeästi piirikuntakaupunkia, kukot olivat vasta äsken laulamasta laanneet, mutta olipa kuin olikin setä Rilkinin kapakkaan ennättänyt jo vieraita tulla. Heitä oli kolme: räätäli Merkulov, valtiokassan lähetti Smehunov ja poliisi Shratva. Kaikki kolme olivat hutikassa.
– Älä puhu! Älä puhu! hoki Merkulov pitäen kiinni poliisin takin napista. Kyllä siviilivirkamies, jos otamme jonkun korkeampiarvoisen, räätälin kannalta katsoen aina voitokkaasti pyyhkäisee nenän kenraalilta. Otetaanpa nyt vaikka kamariherra… Mikä hän oikeastaan on? Minkä arvoinen? Mutta laskeppas vaan neljä arssinaa parasta verkaa Prundel ja poikain tehtaasta, napit, kultainen kaulus, valkoiset housut kultaraitoineen, kullalla kirjailtu rinta ja hohtavat kauluksen käänteet ja hihansuut ja taskulämsät!.. Kun tätä nykyä ompelee herroille hovimestareille, tallimestareille, seremoniamestarille ja muulle ministeristölle, niin mitä luulet sen olevan?.. Muistanpa, kun kerran ompelimme hovimestari kreivi Andrei Semjonitsh Wonljarevskille. Se oli sitten sellainen univormu, että pois tieltä! Kun sen otti käsiinsä, niin kyllä tunsi, kuinka veri suonissa sätkähteli! Ei ole nykyjään hyvä vaivata oikeata herrasväkeä, kun se ompeluttaa pukuja. Mitan kun otat, niin ompele, äläkä yritäkään käydä koettelemassa ja fasoneeraamassa. Jos olet visu räätäli, niin ompele mitan mukaan. Kellotapulista pitää suoraan saappaihin hypätä – sillä lailla juuri! Muistanpa, veliseni, aivan lähellä meitä oli santarmilaitos… Isäntämme Osip Jaklitsh valitsi usein santarmien joukosta ruumiiltaan sopivan miehen puvun koettelemista varten. No niin, siksipä veliseni, valitsimme kreivinkin univormua varten sopivan santarmin. Mies kutsuttiin… Pueppas yllesi, tolvana, ja tunnustele!.. Mikä ilo! Hän puki univormun ylleen, vilkaisi rintaansa – entä sitten! Kalpeni, tiedätkö, alkoi vapista ja meni tainnoksiin…
– Entä oletteko ommellut poliisipäällikölle? uteli Smehunov.
– Mokomallekin harakalle! Pietarissa on noita poliisipäälliköitä kuin rakkeja ikään! Täällä heille hattua nostetaan, mutta siellä – "pois tieltä, mitäs siinä tunkeilet!" Me ompelimme sotaherroille ja neljän ylimmän arvoluokan henkilöille. Näilläkin on suuri ero… Jos sinä, esimerkiksi, kuuluisit viidenteen arvoluokkaan, niin et sinä vielä mitään ole. Tule viikon perästä, niin kaikki on valmiina – eihän sellaisessa puvussa ole muuta kuin kaulus ja hihansuut… Mutta sanoppas kun tulee joku neljännen, kolmannen ja joskus toisenkin arvoluokan henkilö, niin kyllä silloin saat isännältä vasten hampaita ja ala laputtaa santarmilaitokseen… Kerran me, veliseni, ompelimme Persian konsulille. Puolitoista tuhatta kultarinkeliä ompelimme hänen takkinsa rintamustaan ja selkäpuolelle. Luulimme, että tuo ei maksa… Mutta äläppäs, maksoi kuin maksoikin… Pietarissa on jalosukuisia tataarejakin.
Kauan kertoi Merkulov. Kellon käydessä yhdeksää hän muistojen vaikutuksesta alkoi itkeä ja valittaa katkerasti kohtaloaan, joka oli viskannut hänet pahanpäiväiseen maaseutukaupunkiin, joka oli täynnä kauppiaita ja porvareja. Poliisi oli vienyt jo kaksi henkilöä poliisikamariin, lähetti käynyt pari kertaa postissa ja valtiokassassa ja tullut takaisin, mutta Merkulov yhä vain valitteli. Puolenpäivän tienoissa hän seisoi kirkonpalvelijan edessä, takoi nyrkillä rintaansa ja päivitteli:
– En minä halua moukille ommella! Pietarissa minä omin käsin ompelin paroni Shputselille ja sotaherroille! Mene pois minun luotani, sinä pitkätakkinen, jotten sinua näkisi! Mene pois!
– Kovinpa korkeat ajatukset teillä on itsestänne, Trifon Panteleitsh, vakuutti kirkonpalvelija räätälille. Vaikka olettekin taiteilija alallanne, niin ei pidä kuitenkaan unohtaa Jumalaa ja uskontoa. Aarius ylvästeli teidän tavallanne, mutta kuolikin häpeällisesti. Oh, kuolettepa tekin!
– Niin kuolenkin! Mutta ennemmin kuolen kuin ompelen mekkojanne!
– Onko minun pannahinen ukkoni täällä? kuului yhtäkkiä oven takaa naisen ääni ja kapakkaan astui Merkulovin vaimo, Aksinja, iäkäs, pystymahainen eukko, hihat ylös käärittyinä. Missä se pakana on? hän katseli vihaisesti kapakassa olijoita. Mene kotiin siitä, senkin vietävä, siellä muuan upseeri kysyy sinua!
– Mikä upseeri? ihmetteli Merkulov.
– Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.
Merkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän aina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:
– Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee… Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää upseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan…
Merkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa… Eipä vaimo valehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni Urtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.
– Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin olen saanut tässä odotella… Osaatko ommella univormun?
– Teidän ylhäis… Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja kiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne! Eihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni Shputselille olen ommellut… herra luutnantti Sembulatov on minulle vielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna hänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon… Käskettekö ottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?
– Siis… sinun verkasi ja viikon päästä valmis… Paljonko otat?..
– Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne… Mitä te nyt, hymähti Merkulov. Enhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on herrasväen kanssa… Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan mitään edeltäpäin…
Otettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi kokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei uskonut…
– Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan rahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka sait lehmästä!
Aksinja irvisti hänelle ja sylkäisi. Hetkistä myöhemmin hän jo hosui miestään hiilihangolla, viskasi hänen päälleen astioita, repi parrasta, juoksi kadulle ja huusi! "Rientäkää apuun, uskovaiset! Tappaa!.."
Mutta tästä vastarinnasta ei ollut hyötyä. Seuraavana aamuna Aksinja makasi vuoteessaan peitellen sinelmiä sälleiltä, mutta Merkulov kulki puodista puotiin, riiteli kauppiaitten kanssa ja valikoi verkaa.
Räätälin elämässä alkoi uusi aikakausi. Herättyään aamulla ja katseltuaan samein silmin ympäri pientä maailmaansa hän ei enää syljeskellyt raivoissansa… Ja mikä ihmeellisintä, hän lakkasi käymästä kapakassa ja ryhtyi työhön. Supatettuaan hiljaa rukouksen hän pani suuret terässankaiset silmälasinsa nenälleen, rypisteli otsaansa ja levitteli hartaudella verkaa pöydällä.
Viikon kuluttua univormu oli valmis. Silitettyään sen Merkulov meni kadulle, ripusti puvun säleaidalle ja alkoi puhdistaa. Hän otti pois roskan, etääntyi sylen päähän ja katsoi kauan silmiään siristäen univormua, otti taas roskan – ja sitä kesti pari tuntia.
– Helisemässä olen noitten herrojen kanssa! puheli hän ohikulkijoille. Enempää en jaksa, olen väsynyt! Kovin ovat sivistyneitä ja hienoja, vaikeata on heille olla mieliksi.
Seuraavana päivänä, kun univormun puhdistaminen vihdoinkin oli loppuun suoritettu, Merkulov voiteli päänsä öljyllä, kampasi tukkansa, kääri univormun uuteen yksiväriseen pumpulikankaaseen ja läksi kapteenin luo.
– En jouda tässä tuollaisen tolvanan kanssa juttelemaan! pysähdytti hän jokaisen vastaantulijan. Etkö näe, että olen matkalla kapteenin luo viemään univormua?
Puolen tunnin kuluttua hän palasi kapteenin luota.
– Onnittelen palkanmaksun johdosta, Trifon Panteleitsh! tervehti
Aksinja häntä leveästi hymyillen ja häpeissään.
– Hölmö! vastasi hänen miehensä. Luuletko sinä, että oikea herrasväki maksaa kohta? Hän ei ole mikään kauppias, joka suora päätä tökkää rahan kouraan. Hölmö!
Kaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään hän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin Herkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa perimään.
– Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja kääntyen sotilaspalvelijan puoleen.
Saatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä törröttämään kuin patsas ja odottelemaan.
– Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän aikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.
Samaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana… Kokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia eteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina. Mutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin… Hän tosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja "heitä niskasta menemään" soi suloisesti hänen korvissaan.
– Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka kerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki olivat sellaisia.
Elämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin luona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin lehmästä saamiaan rahoja.
– Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein teet minulle, koira? Hä?.. Mitkä, missä hiilihanko on?
Kerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään.
Aksinja kiirehti hänen jäljessään.
– Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko muistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.
Yhtäkkiä Merkulov seisahtui kuin kivettynyt ja huudahti iloisesti. Ravintolasta "Riemu", jonka ohi he kulkivat, juoksi suinpäin ulos muuan silinterihattuinen herrasmies, jonka naama punotti ja silmät juopuneesti päässä pyörivät. Hänen jäljessään ryntäsi kapteeni Urtshajev biljardisauva kädessä, paljain päin, pörröisenä, puku rutistuneena. Uusi univormu oli kokonaan liidussa ja toinen olkalappu törrötti sivulla.
– Kyllä minä sinut panen pelaamaan, veijari! huusi kapteeni huitoen vimmatusti biljardisauvalla ja pyyhkien hikeä otsalta. Opetanpa sinua, peto, kuinka pitää pelata kunniallisten ihmisten kanssa!
– Katsoppas, hölmö! kuiskasi Merkulov tökäten eukkoaan kyynärpäähän ja hihittäen. Heti näkee, ken on jalosukuinen. Jos kauppiaalle jotain ompelet, niin se moukka visusti kantaa pukuaan kymmenisen vuotta, vaan tuo on jo pahanpäiväisesti rutistanut univormunsa! Vaikka uuden ompelisit!
– Mene pyytämään häneltä rahasi! sanoi Aksinja. Mene!
– Mitä sinä, hölmö?! Kadulla? Ei mitenkään!..
Vaikka Merkulov kovasti vastustikin, sai eukko hänet menemään hurjistuneelta kapteenilta rahaa pyytämään.
– Korjaa luusi! vastasi kapteeni hänelle. Sinä kyllästytät minua.
– Teidän jalosukuisuutenne, minä kyllä ymmärrän… Minä en suinkaan… mutta tuo eukko… järjetön luontokappale… Tietäähän herra kapteeni, millainen järki on akkaväellä…
– Sinä kyllästytät minua, kuulitko! ärjäisi kapteeni tuijottaen häneen juopunein, samein silmin. Mene matkaasi!
– Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne! Mutta minä tuon eukon tähden, nähkääs, rahat on saatu lehmästä… Isä Juudakselle myötiin lehmä…
– Vai sinä vielä lörpöttelet siinä, lutikka!
Kapteeni huitaisi biljardisauvalla ja – roiskis! Merkulovin selästä lensi hiiliä, silmistä – säkeniä, hattu putosi kädestä… Aksinja oli pyörtyä. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta kuin Lotin vaimo, joka muuttui suolapatsaaksi, läksi sitten eteenpäin ja vilkaisi arasti miehensä kasvoihin… Hänen suureksi ihmeekseen Merkulovin kasvoilla väreili autuaallinen hymy ja loistavissa silmissä kimalteli kyyneleitä.
– Kyllä sen heti näkee, kuka on oikea herrasmies! jupisi räätäli. Hienoja ovat ja osaavat käyttäytyä… Aivan samalla tavalla kävi silloin, kun vein turkin paroni Shputselille… Huitoi kepillä ja – roiskis! Ja luutnantti Sembulatov myöskin… Kun tulin hänen luokseen, hän karkasi pystyyn ja alkoi kaikin voimin… Ohhoh, eukkoseni, mennyt on minun aikani! Sinä et mitään ymmärrä! Mennyt on minun aikani!
Merkulov viittasi kädellään, kokosi hiilet ja kompuroi kotiin.
RITARIMERKKI
Sotakoulun aliluokkien opettaja, kollegian registraattori Ljev Pustjakov asui ystävänsä luutnantti Ljedentsovin naapurina. Tämän luokse hän uuden vuoden aamuna ohjasi askeleensa.
– Kuulehan, Grisha, minulla olisi vähäsen asiaa, aloitti hän sanottuaan luutnantille tavanmukaisen uuden vuoden tervehdyksen. Enpä olisi häirinnyt sinua, jollei tarve olisi vaatinut. Lainaahan, hyvä veli, minulle täksi päiväksi Stanislaus-merkkisi. Minä, näet, menen tänään päivällisille kauppias Spitshkinin luo. Tunnethan sinä tuon lurjuksen, kauppias Spitshkinin. Hän pitää julmasti ritarimerkeistä ja katsoopa meikein roistomaisen halveksivasti sellaisiin, joilla ei riipu jotakin kaulassa tai napinreiässä. Sitä paitsi, hänellä on kaksi tytärtä… Nastja ja Siina… Puhun sinulle kuin ystävälle… Ymmärräthän sinä minua, veli hyvä. Lainaa nyt, ole hyvä!
Kaiken tämän sanoi Pustjakov änkyttäen, punastuen ja arasti vilkuillen oveen. Luutnantti haukkui häntä pahanpäiväisesti, mutta lainasi kuitenkin.
Kello kaksi päivällä Pustjakov ajoi issikalla Spitshkinin luo. Hän raotti hieman turkin pielusta ja silmäili rintaansa, jolla lainatun Stanislaus-merkin kulta ja emalji kimalteli.
"Kummallista! Tuntuu siltä kuin itsekin itseään enemmän kunnioittaisi!" ajatteli opettaja kurkkuaan röhäytellen. "Tuollainen pieni kapine vain, viittä ruplaa enempää ei maksa, mutta kyllä siitä helua ja melua pidetään!"
Saavuttuaan Spitshkinin talon eteen hän avasi turkkinsa ja alkoi hitaasti maksaa issikalle. Tämä näytti kerrassaan kivettyvän huomatessaan Pustjakovin olkalaput, napit ja Stanislaus-merkin. Pustjakov yskäisi tyytyväisenä ja astui taloon. Riisuutuessaan eteisessä hän vilkaisi saliin. Siellä istui pitkän pöydän ympärillä toistakymmentä henkilöä syömässä päivällistä. Kuului keskustelua, astioiden kalinaa.
– Kukahan siellä mahtoi soittaa ovikelloa? kuului isäntä sanovan. Kas vain! Ljev Nikolaitsh! Olkaa hyvä! Myöhästyitte hieman, mutta eihän siitä vahinkoa… Äsken vasta me pöytään istuuduimme.
Pustjakov kohotti rintaansa, nosti päänsä pystyyn ja astui saliin käsiään hykertäen. Mutta siellä hän näki jotakin kauheata. Pöydän ääressä Siinan vieressä istui hänen virkaveljensä, ranskankielen opettaja Tremblant. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle ritarimerkkinsä, hän saisi varmaan vastata moneen hyvin vastenmieliseen kysymykseen, vieläpä ehkä hävetä ikänsä ja menettää maineensa. Ensimmäisenä ajatuksena vilahti Pustjakovin mielessä repiä ritarimerkki rinnasta tai juosta takaisin. Mutta merkki oli ommeltu lujasti kiinni eikä peräytyminenkään ollut enää mahdollista. Peitettyään hätäisesti oikealla kädellään merkin hän kömpelösti kumartaen tervehti kaikkia yhteisesti puristamatta kenenkään kättä ja laskeutui raskaasti tyhjälle tuolille, joka osui olemaan aivan vastapäätä ranskalaista virkaveljeä.
"Ryypännyt kai!.." ajatteli Spitshkin katsellessaan tulijan hämmästyneitä kasvoja.
Pustjakovin eteen pantiin lautasellinen lientä. Hän otti lusikan vasempaan käteensä, mutta muistettuaan, että vasemmalla kädellä ei sovi syödä arvossapidetyssä seurassa, sanoi syöneensä jo päivällistä eikä jaksavansa enempää.
– Minä olen syönyt jo… Merci!.. jupisi hän. Minä olin juuri vieraisilla setäni, ylipappi Jelejevin luona ja hän pyysi minua… tuota noin… syömään päivällistä.
Tuskallinen mieliteko ja hurja harmi täyttivät Pustjakovin sielun: liemi tuoksui erinomaisen maukkaalle ja höyrytetystä sammesta nousi sanomattoman himottava lemu. Opettaja aikoi vapauttaa oikean kätensä ja peittää ritarimerkin vasemmalla, mutta ajatteli sitten, että se voisi näyttää epämukavalta ja arveluttavalta.
"Saattavat huomata… Vasen käteni tulisi olemaan yli rinnan, ikäänkuin alkaisin laulaa. Hyvä Jumala, jospa tämä päivällinen vain pian päättyisi! Ravintolassa sitten voin syödä rauhassa!"
Kun kolmas ruokalaji oli syöty, hän vilkaisi arasti toisella silmällään ranskalaiseen. Tremblant oli jostakin syystä hyvin hämillään, katseli häneen eikä syönyt myöskään. Kun heidän katseensa osuivat yhteen, he joutuivat yhä enemmän hämilleen ja katsoa tuijottivat tyhjiin lautasiinsa.
"Hän on varmaan huomannut, senkin etana!" ajatteli Pustjakov. "Naamasta sen näkee, että on huomannut! Se lurjus on suuri juonittelija! Huomenna varmaankin kantelee ylitarkastajalle!"
Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon tahdosta, viidennenkin…
Nousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä, karvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti päätään ja lausui:
– Ää… ää… ää… pyydän saada esittää… ää… maljan täällä olevien naisten… ää… kukoistukseksi!
Päivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa. Äänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja kurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa vasempaan käteen.
– Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle! kääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin mokomin saada hänet juomaan se pohjaan!
Kauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean kätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon ja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi arasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja kysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi hämin ilme…
– Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja lähettäkää pullo eteenpäin!
Tremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja… mikä onni! Pustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään Stanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on ranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä, istuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa… Nyt ei tarvinnut enää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis toinen voi kannella eikä häpäistä toista…
– A-a-a!.. Hm!.. mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin opettajan rinnassa.
– Niin!.. virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius
Augustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja vaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!
Kerrassaan ihmeellistä!
Tremblant nyökäytti iloisesti päätään ja kohotti takkinsa vasenta rintakäännettä, jolla koreili Annan ritarikunnan kolmannen luokan merkki.
Päivällisen jälkeen Pustjakov kulki huoneesta huoneeseen näytellen neideille ritarimerkkiään. Hänen mielensä oli hilpeä ja iloinen, vaikka nälkä nipistelikin sydänalasta.
Hän katsahti kateellisesti Tremblantiin, joka keskusteli Spitshkinin kanssa ritarimerkeistä, ja ajatteli:
"Jos minä tuon kujeet olisin tiennyt, niin Vladimir-merkin minä rintaani olisi kiinnittänyt. Kukapa olisi voinut aavistaa!"
Tämä ajatus tosin kiusasi häntä, mutta muuten hän oli täysin onnellinen.