Buch lesen: «Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta», Seite 8

XII Luku.
Panettelu

Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo. Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään vankeuteen.

Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli, ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.

Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta, hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa¹⁵ karkaamaan ja räiskytti lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.

– Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! – sanoi tsarevitsh, seisahtaen ratsunsa. – Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi. Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi. Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia tuomaan, vai mitä arvelet?

Ja tsarevitsh purskahti nauruun.

Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.

– Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? – huomautti Basmanov, haluten olla tsarevitshille mieleen, – jossakin toisessa se tosin näkyisi, mutta ei hänessä.

Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.

Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi käyden linnalle.

"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu kosto varomattomille pilkkaajoille.

Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi pelkoansa.

"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa tapasi väkevämpänsä!"

Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään etsiä kavaltajia.

Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.

Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät välttäneet hänen epäluuloaan.

Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.

– Hallitsija, – sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, – sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun suurinta vastustajaasi!

Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.

Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.

– Asia, näet, hallitsija, on sellainen, – jatkoi Skuratov, ja hänen äänensä muuttui, – että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta julkilausumaan sitä kieli ei käänny…

Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.

– Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et kuitenkaan pääse!

Tsaari kuunteli eikä arvannut.

– Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!

Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla uteliaisuudella.

– Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi, muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir Andrejevitsh!

"Ah! – tuumasi tsaari: – kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni! Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"

– Puhu, – hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, – puhu, mitä tiedät Vladimir Andrejevitshistä!

– Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä. Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.

– Ketä sitten? – kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi värähdellä.

– Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle, niin asetammepahan me…

Maljuta kävi hämilleen.

– Kenen? – kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.

Maljuta tuli viheriäksi.

– Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.

– Kenen? – toisti Iivana, nousten sijaltaan.

Maljuta vitkasteli vastatessaan.

Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.

Maljutan polvet alkoivat notkahdella.

– Hallitsija, – sanoi hän puoliääneen, – älä sinä vihastu häneen, eihän hän itse ole sitä miettinyt.

– Puhu! – kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.

– Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, – alkoi Maljuta, välttäen tsaarin katsetta, – no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä. Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin, kaikki samaan päättyy.

Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.

Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan iskun.

– Hallitsija! – sanoi hän äkkiä terävästi: – älä etsi kavaluutta kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä olkapäiltä.

Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset silmänsä tsaariin.

Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.

Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.

Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.

Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken, tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.

Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.

– Mitä te anotte; kyynäräsaksat? – kysyi huolimattomasti tsarevitsh,

– Isäsemme! – vastasivat vanhimmat, – olemme tulleet rukoilemaan armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!

– Kas, hupsuja! – sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin päin. – He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne, höntöt!

– Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! – huusivat kauppamiehet.

Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli leipää ja suolaa.

Maljuta näki kaikki akkunasta.

– Hallitsija, – kuiskasi hän tsaarille, – kenties häntä on kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo kansakin tervehtii häntä valtiaana!

Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa olivat mananneet Iivanan kasvoille.

Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.

Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.

– Grisha, – sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille, – kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko se seisoo eheänä?

– Grisha, – jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, – otatko sinä hävittääksesi kavaluuden juurineen?

Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.

– Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, – kuiskasi hän vavisten koko ruumiissaan.

Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa näyttivät marmorista hakatuiksi.

– Ei saa vitkastella! – hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. – Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?

– Tiedän, hallitsija.

– Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.

Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.

Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.

Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa, rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän, pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.

Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, – tähän aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta, Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin, lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan virkkamatta.

Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.

Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi. Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja, jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.

Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja, alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä. Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle. Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan puun rytinää ja jyskettä.

Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.

Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina. Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi; esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi, puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.

Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa, mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle Hiidenkuilua.

XIII Luku.
Vanjuha Persten ja hänen toverinsa

Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta. Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa, siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja sukimattomia partoja.

Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri. Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.

Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen. Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti. Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien varassa: sitenhän oli mukavinta.

Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit alaisimia vasten.

– Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? – kysyi se, joka näytti heikommalta.

– Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan, ettei sinua kohta paha peri!

Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.

– Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! – sanoivat katselijat.

– Eikä käperry! – vastasivat toiset: – miksikä hän käpertyisi; hänellähän pää on eheä!

– Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!

Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä, ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän häntä nyrkillä ohimoon.

Hlopko kaatua romahti.

Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi paheksumistaan.

– Se ei ollut kunniallisesti tehty! – huusivat he; – Andrjushka käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!

Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.

– Mistä Jumala miehet tuo? – kysyi vanha sadunkertoja muutamilta nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat ympärilleen kaikille tahoille.

Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.

– Kuuletteko te, haukan pojat! – sanoi heihin kääntyen tuo tukeva nuorukainen, – setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut? Vastatkaa sedälle!

– Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, – vastata sopersi eräs heistä.

– Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? – kysyi: Korshun: – näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?

– Kenties kävi kuumaksi! – vastasi nuori mies: – kun opritshnikit olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.

– Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?

– Sukua hakemaan!

Rosvot nauraa hohottivat.

– Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?

– Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni: lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja pyysin ottamaan mukaansa!

– Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: – istu luoksemme, maista leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!

– Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu, mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?

– Kolonnan seuduilta! – vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen, voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.

– Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?

– Morsiamen veivät! – vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.

– Mutta kerrohan toki!

– Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!

– No, entäs sitten?

– Mikäs sitten? Sitten ei mitään.

– Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?

– Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.

– Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?

– Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti, että Jumala varjelkoon.

Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.

– Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!

Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.

– Hei sinä, paistettu nauris! – sanoi muuan rosvo – ovat vieneet sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen saat!

Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.

Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.

– Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! – sanoi eräs heistä, survaisten häntä kylkeen.

Nuorukainen oli ääneti.

Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.

Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas purskahtivat nauruun.

Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.

Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta kylmäkiskoisuudesta.

– Tarpeeksi tuupattu! – hän sanoi: – olenko minä mikään jauhokuli teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!

Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.

Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.

– Suutuhan, hölmö! – sanoivat rosvot, – mintähden et suutu?

– Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!

– Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!

– Hyvä on, mutta lujemmin?

– Siitä saat!

– No, pitäkää nyt puolianne! – sanoi nuorukainen, vihastuen vihdoinkin täydellä todella.

Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja keitos vieri hiilokseen.

– Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle, hiljaa! – huusivat rosvot.

Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin kerrassaan.

– Kas karhua! – sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata syrjemmälle.

Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan, juuri kuin haluten sanoa:

– Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!

– Oo, veli, – sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen kylkiään; – jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets!¹⁶

– Mutta mikä nimesi on, poikaseni? – kysyi vanha rosvo.

– Mainitaanpa Mitkaksi!

– No, Mitka! Oi, vai Mitka!

– Kyllä se semmoinen Mitka on!

– Pojat! – sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän luokseen, – atamaani¹⁷ taas alkoi kertoilla olostaan Volgan varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten emme saa paikkaa!

– Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! – kaikui rosvojen kesken.

Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen, keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa. Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan koko hänen kasvonsa.

Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.

– Niinpä, veikkoset, – puhui Persten, – ei se vielä ole mikään kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!

– Ah, sepä vasta jotain olisi! – virkkoivat rosvot: – eipä vähään tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?

– En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on kuormastojakin pysäytellyt!

– Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?

– Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin. Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että Jumala varjelkoon.

– Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen, tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.

Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi, mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla, ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota. Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.

– Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!

Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa; ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni ei menekkään satimeen.

– Hyvä, sanoo, – kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin päin aluksesta!

He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.

Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri kuin sammakot. Mutta hän huutaa:

"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun kaikki, kuin sorsat!"

– Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?

– Reipas mies! – sanoivat rosvot, – todellakin aika poika! Mutta mitä hän aluksella teki?

– Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille, juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.

– Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?

– Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi, mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!

– Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän sitten on?

– No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!

– Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme ole nähneet!

– Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten olette nähneet! Sillä tiedättekö, – jatkoi Persten kiivaasti, – tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta roskaa, enkä mitään muuta!

– Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?

– Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.

– Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman joukkoa toimiskelee?

__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja viemään Moskovaan.

– Mitenkä saivat hänet kiinni?

– Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito, Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy muilla seuduin.

Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.

Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan. Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako? vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää surullisina hetkinä ajatteli?

– Atamaani! – huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä Perstenin luo, – viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi enemmän!

– Mihin ajavat? – kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.

– Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin, niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.

– No, pojat – huusi Persten: – tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty!

Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!

– Sinä, Korshun, – hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, – ota kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin, sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin miekat käsiin!

Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.

Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle kuuliaisuudelle.

Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja jakautunut kahteen riviin.

– Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, – ota mukaasi sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!

Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden osastonsa jälkeen väärälle tammelle.

Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia ratsastajia vastaan.