KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Kaarlo I: n kirje
Lukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli,
Saint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.
Kello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään päättäneet messun kuningas Kaarlo I: n aseitten menestykseksi.
Muuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin – toinen leskenkuosiin, toinen orvon tavoin, – ovat palanneet kirkosta kammioonsa.
Vallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle; muutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja itkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että kyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja kyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan neljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.
"Laupias Jumala", anoi polvistunut rukoilija, "suojele miestäni, poikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!"
"Voi taivas", toivotti nuori tyttö, "säilytä äitini minulle!"
"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa, Henriette", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. "Ei ole äidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä; koko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka."
Ja vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan vallan nyyhkytyksilleen.
"Miehuutta, äitini!" rohkaisi nuori tyttö.
"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna", huudahti äiti nojaten päätänsä tyttären olkapäähän, "ja tässä maassa ei kukaan ajattele meitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin veljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän ei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen pantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet maksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta häntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran tyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta Jumalalta."
"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?" kysyi nuori tyttö.
"Voi", vastasi hädänalainen, "kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen; toinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät."
"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko, että minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?"
"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte kahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, – että hän itse kärsii kaiken puutetta."
"Turvautukaamme siis Jumalaan", jatkoi nuori tyttö.
Ja hän polvistui äitinsä viereen.
Nämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla olivat Henrik IV: n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I: n puoliso ja tytär.
He lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa koputti kammion ovelle.
"Tulkaa sisälle, sisar", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja kuivaten kyyneleensä.
Nunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.
"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen hartauttanne", hän lausui, "mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras herrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa teidän majesteetillenne kirjeen."
"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi!
Kuuletko, Henriette?"
"Kyllä, minä kuulen ja toivon."
"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?"
"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies."
"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?"
"Loordi Winter."
"Loordi Winter!" huudahti kuningatar; "mieheni ystävä! Voi, antakaa hänen tulla, antakaa hänen tulla!"
Kuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen käteensä.
Kammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle kirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.
"Voi, mylord", huudahti kuningatar, "te tuotte meille kolme lahjaa, jollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän ja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!"
Winter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt vastaamaan.
"Mylord", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, "oivallattehan, että olen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?"
"Minä vetäydyn syrjään, madame", vastasi Winter.
"Ei, jääkää tänne", pyysi kuningatar; "me luemme sen teidän läsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä tehtävänä teille?"
Winter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.
Äiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin käsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan kirjeen:
Madame ja rakastettu puoliso!
Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä, mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa – voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut kaikkeen! – aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame, mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä. Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu puoliso.
Kirjeen allekirjoituksena ei ollut: "Kaarlo, kuningas", vaan "Kaarlo, vielä kuningas."
Tämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren kasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.
"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas", huudahti uskollinen puoliso, "tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän vain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen paikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle kaikki, mylord", jatkoi kuningatar, "älkää salatko minulta mitään. Miten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen kuin hän itse luulee?"
"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa. Hänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää vihaa, – niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on vallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä vaimennettavissa."
"Mutta loordi Montrose?" pitkitti kuningatar. "Olen kuullut kerrottavan suurista ja nopeista menestyksistä, – Inverlochyn, Auldearnin, Alfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut sanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa."
"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla yli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi hylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen täytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena lähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa."
"Jumala häntä suojelkoon!" toivotti kuningatar. "On ainakin lohdutus tietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi meidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan aseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa minulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti ilmoitettavaksenne."
"No niin, madame", vastasi Winter, "kuningas haluaa, että yritätte tiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen suhteensa."
"Voi", huokasi kuningatar, "tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi, että kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki kaikessa."
"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell
Englannissa?"
"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi ajatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin Cromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut taistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren."
"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta, jota parlamentti vainoaa."
Peräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.
"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord", hän sanoi, "niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä vastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen hänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä enemmän. Mylord", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, "sitä on surkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet talven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja usein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta."
"Kauheata!" huudahti Winter. "Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan puoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?"
"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen ministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää."
"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja
Orleansin prinsessan kihlauksesta", sanoi Winter.
"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa, ja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta joutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli alussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä tyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord", pitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, "parempi on silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten hänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä."
"Rohkeutta, madame!" kehoitti Winter, "rohkeutta! Älkää antautuko epätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti uhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin on valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi."
"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?" kysyi kuningatar epäilevästi.
"Kuka sen olisi tehnyt?" tiedusti Winter.
"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell."
"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali lyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa."
"Mutta mitä on hän itsekään?" kysyi madame Henriette.
"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi…"
"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi", vastasi madame Henriette. "Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia, mylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle kätenne, ja käykäämme ministerin puheilla."
"Madame", sanoi Winter kumartuen, "tulen ihan hämilleni tästä kunniasta."
"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi taistelun!" huudahti madame Henriette.
"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut hänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan."
"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista luotettavaa auttajaa kuin te olette?"
"Kovaksi onneksi ei, madame", vastasi Winter, "mutta me olemme ottaneet lukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan liittolaisia."
"Liittolaisia!" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.
"Madame", jatkoi Winter, "jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni, niin vastaan kaikesta."
"No, niin, mylord", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily kuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, "kuulkoon teitä Jumala!"
Kuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti
Winter vaununoven vieressä.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Cromwellin kirje
Samalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti karmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan ratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja ilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali Mazarinille.
Vaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä useammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli helppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea suoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen ääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen Bernouin, – ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään sanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut kultaakin.
Kolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen, joka anoi tai vaati puheillepääsyä.
Ratsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös pääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin kääntyen:
"Herra kardinaali Mazarin?"
"Menkää vain", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan, toiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki sitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan virka.
Ratsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit ja palvelijat.
Vieras uudisti kysymyksensä.
"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?" tiedusti muuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.
"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta."
"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia", neuvoi palvelija.
Ja hän avasi kolmannen suojanaan oven.
Joko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt tämän oven takana ja kuullut kaikki.
"Etsitte minua, monsieur", hän sanoi. "Keneltä tuotte kirjeen hänen ylhäisyydelleen?"
"Kenraali Oliver Cromwellilta", vastasi vieras. "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten, tahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö."
Hän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille erikoinen.
Tutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui Bernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan tervehdyksen.
"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?" kysyi Mazarin; "mitä lajia miestä se on?"
"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin punainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän harmaat kuin siniset, – muuten korskea ja jäykkä."
"Pyydä häntä jättämään kirje."
"Monseigneur pyytää saada kirjeen", sanoi Bernouin tullessaan työhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.
"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa", vastasi nuori mies; "mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen, katsokaa tätä!"
Bernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan kenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.
"Lisätkää", sanoi nuori mies, "että minä en ole tavallinen sanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs."
Bernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen kuluttua.
"Astukaa sisälle, monsieur", hän sanoi avaten oven.
Mazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen järkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen mielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan aprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan yhteyteen hänen kanssaan.
Nuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua toisessa kädessään ja kirjettä toisessa.
Mazarin nousi seisaalle.
"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?" hän virkkoi.
"Tässä se on, monseigneur", vastasi nuori mies.
Mazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:
Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen hänen ylhäisyydelleen.
"Hyvä, herra Mordaunt", virkkoi Mazarin; "antakaa minulle se toinenkin kirje ja istuutukaa."
Nuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja istuutui.
Kokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja käänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin tapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle kysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että harvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa kuulusteli ja tähysti heitä.
"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt", hän sanoi, "vaikeaan lähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet menestyvät huonosti."
"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla ei ole teidän viisauttanne."
"Kuinka niin, monsieur?" kummeksui Mazarin; "en ymmärrä teitä."
"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet kaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton."
"Oi, niin, minä käsitän", vastasi Mazarin; "varallisuuden puute. Te olette köyhä, niinhän?"
Ja itsekseen hän lisäsi:
Nuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.
"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi, mutta se omaisuus on riistetty minulta."
"Ette siis olekaan kansan miehiä?" kysyi Mazarin ihmetellen.
"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin sukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin loistavimpia."
"Mikä siis onkaan nimenne?" tiedusti Mazarin.
"Nimeni on Mordaunt", vastasi nuori mies kumartaen.
Mazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.
Hän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä huomaavaisemmin.
Nuori mies pysyi hievahtamattomana.
"Hiton puritaanit!" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; "ne ovat kuin marmoripatsaita."
Sitten hän lisäsi kovaa:
"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?"
"Kyllä, on yksi, monseigneur."
"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?"
"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja kolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos."
"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt", sanoi Mazarin, joka toivoi näennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin ansaan, "hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis tunne syntyperäänne?"
"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa."
"Ja sitä ennen…"
"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena."
"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?"
"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni luo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut tänään."
"Teillä on hyvä muisti", jatkoi Mazarin.
"On, monseigneur", vahvisti nuori mies niin kummallisella äänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.
"Kuka siis kasvatti teidät?" urkki Mazarin.
"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun ei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen nimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle."
"Mihin sitten jouduitte?"
"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan pappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle kaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua sukututkimuksissani."
"Ja ne tutkimukset…"
"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki."
"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?"
"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä avustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen oli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni."
"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte kuningasta."
"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä", vastasi nuori mies.
Mazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen kasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia kasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.
"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän vaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän kyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja tiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla."
"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet, jotta hän pian etsii esille saaliin."
"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että puhuttelen häntä?" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin ympäristöstä ystävän.
"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse."
"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?"
"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme."
"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?"
"Minulla on keino hänen peloittamisekseen."
Mazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä leimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi pitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.
Vähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi kuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen ensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö Mordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa välinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen olkapäitänsä:
– Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka samalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje sisältää.
Me julkaisemme sen kirjaimellisesti:
Hänen ylhäisyydelleen monseigneur kardinaali Mazarinille.
Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja. Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja – luultavasti tahtomattaan – pitänyt vireillä kansalaissodan liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä määrin Englantia, – olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo itselleen antaa, – että sellainen tapaus olisi samaa kuin julkisten vihollisuuksien aloittaminen.
Hyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin jälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.
Tämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.
Mazarin pitkitti lukemistansa.
On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää, mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen. Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä, jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin saavuttamaisillamme.
Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa, jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel, – sanalla sanoen valtioruumiin kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta, sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.
Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.
Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.
Oliver Cromwell.
"Herra Mordaunt", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin havahduttaakseen mietiskelijän, "vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi kenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että kukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi Boulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo huomenna varhain."
"Sen lupaan, monseigneur", vastasi Mordaunt; "mutta montako päivää antaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?"
"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä matkallenne."
Mordaunt kumarsi.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur", jatkoi Mazarin.
"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra
Cromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä lähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?"
Mordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri avata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui kardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:
"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin erään englantilaisen ylimyksen saattamana."
Mazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto pidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.
"Monsieur", sanoi kardinaali, "kuulittehan mitä sanoin? Valitsin Boulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat oleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia mukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä kaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan ainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata oleskelunne Pariisissa."
"Minä matkustan, monsieur", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea, josta oli tullutkin.
"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!" pidätti kardinaali vilkkaasti; "olkaa hyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En tahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa."
Mordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja jätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen oli mentävä ulos.
Sitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen kuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.