Buch lesen: «Josef Balsamo», Seite 13

SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Vieraan tulo

Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon välistä vierimään pitkin bulevardia.

Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.

Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.

Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään puitten varjoon.

Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.

Fritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.

"Täällähän kreivi de Fenix asuu?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Fritz.

"Onko hän kotona?"

"On, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi…"

"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?"

Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin, oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.

"Kuinka tiedätte nimeni?" kysyi hän.

"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän ylhäisyyttänne."

"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna."

"Ei, monseigneur, tänä iltana."

"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä iltana?"

"Sanoi, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi louisdoria palvelijan käteen.

"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua", vastasi Fritz.

Kardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.

Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista kynttilää.

Kardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.

"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä tulisin."

"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan, Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.

"Olen kyllä, ystäväni."

"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur."

Fritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja poistui.

Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa taulua.

Ovi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.

"Hyvää iltaa, monseigneur", virkkoi hän koruttomasti.

"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."

"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä", vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."

"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä tulen?"

"Te itse."

"Millä tavalla?"

"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?"

"Kyllä."

"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"

"Totta sekin."

"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"

"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?"

"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur."

"Te olitte siis siellä?"

"En, monseigneur, minä en ollut siellä."

"Ja missä te sitten olitte?"

"Minä olin täällä."

"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?"

"Niin, monseigneur."

"Oh, mitä joutavia!"

"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita."

"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur… Miksikäs minun pitääkään teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"

"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua sanotaan ainoastaan mestariksi."

"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te odotitte minua?"

"Minä odotin."

"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?"

"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur."

"Ja te annatte minun astua sinne?"

"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne."

"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla."

"Ja millä ehdolla?"

"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen majesteettiaan Luciferia."

"Ah, monseigneur!"

"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."

"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat, miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi siinä ihmisiksi".

"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään sitten vain pajaanne".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?"

"Niin, mennään."

KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kullanteko

Kardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita, jotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa ensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo jollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja kardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi astui.

Balsamo sulki oven heidän mentyään sisään.

Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.

"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on rautainen".

Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa, sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen.

Kardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.

Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret, valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.

Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli siellä sangen vaikea hengittää.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"

"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo", vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin jalopeuran silmät pimeässä.

Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.

"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää, mielestäni".

"Se on uuni, monseigneur."

"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan lausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää suorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä valmistetaan?"

"Sitä, mitä teidän ylhäisyytenne on minulta pyytänyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut vastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut ryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti tulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja heti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin minä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni toimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne. Sallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa."

"Mitä, nuoko sulattimet uunin päällyställä…"

"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin Venetsian sekiinit ja Toskanan floriinit."

"No, näyttäkäähän, jos sitä saa nähdä."

"Kyllä: ensin vain muutamia varokeinoja."

"Mitä sitten?"

"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten turmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne."

"Peste! Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä antaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta."

"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat kauniit ja hyvät."

Tämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka piti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.

"Vai niin", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, "te siis sanotte, että me saamme nähdä kultaa?"

"Sitä toivon, monseigneur."

"Sadantuhannen écun arvosta?"

"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein runsaanlaisen sekoituksen."

"Te olette tosiaan antelias noita", sanoi kardinaali, ja hänen sydämensä sykki ilosta.

"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin kohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään, niin minä nostan pois kannen."

Balsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain käsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta kuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä samanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli sinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta vivahti vielä heikosti purppuralle.

"Ja tuo on kultaa!" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin! peläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään! tapahtuvaa salaperäistä työtä.

"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri aikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten yksitoista. Sekoitusta, – ja tämä on salaisuus, jonka saatan tieteenystävälle ilmoittaa, – ei kaadeta muun aineen joukkoon ennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten teidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys jo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan. Suvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur."

Prinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä! käskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta kuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla liikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta, lieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.

"Mitä tuo on, hyvä noita"? kysyi prinssi.

"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt valan teidän harkkonne."

"Ahaa"! vastasi prinssi.

Ja hän tuli kahta tarkkaavammaksi.

Balsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi. Sitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan; siitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi hän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui koko tuollainen suuri sulatin.

"Kulta tulee erinomaista, monseigneur", sanoi hän; "kaikkein parhainta lajia".

"Mitä ihmettä"? kysyi prinssi, "aiotteko te nostaa pois tuon tulipannun?"

"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin vakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet lihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta."

"Mutta jos sulatin kuitenkin räjähtää kappaleiksi…"

"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna 1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan Ecrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la Boucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki, ja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli paljon kalliimpaa kuin kulta."

"Mitä hittoa te puhutte, mestari?"

"Totta vaan."

"Olitteko te kultaa tekemässä vuonna 1399?"

"Kyllä, monseigneur."

"Nicolas Flamelin kanssa?"

"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin saimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa Polan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti, ja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla höyrykärvennyksestä."

"Pietari Hyvä, sanoitte?"

"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä Margarita pretiosa, kirjan, jonka te varmaankin tunnette."

"Kyllä, joka on ilmestynyt vuonna 1330."

"Juuri sama, monseigneur."

"Ja te olette tuntenut Pietari Hyvän ja Flamelin?"

"Minä olin toisen oppilas ja toisen mestari."

Ja kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään häärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo pitkähaaraiset pihtinsä uuniin.

Pihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen neljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla sulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella lihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista. Pihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui valkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin rikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen reunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin puolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula metalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa jälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja syöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi kiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin pilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.

"Nyt toiseen", sanoi Balsamo ja siirtyi toisen muotin luo.

Tämäkin täytettiin samalla voimalla ja taidolla.

Hiki virtaili kullanvalajan otsalta; katselija teki pimeässä ristinmerkkejä.

Se oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo oli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä kadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua kiehuvain kattilain syvyydessä.

Ja siinä oli oudon hurmaus!

Balsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen välillä; aika oli täpärällä.

"Tämä tulee melkoista huonompaa", sanoi hän täytettyään toisen muotin; "minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian kauan".

"Sadannen osan minuuttia!" huudahti kardinaali koettamatta enää salata tyrmistystään.

"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur", vastasi Balsamo koruttomasti; "mutta tässä nyt on aluksi, teidän ylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja sata naulaa hienoa kultaa".

Ja tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän sen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin ja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen sokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.

"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta voidaan ottaa tulelta", sanoi Balsamo; "suvaitseeko teidän ylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää raitista ilmaa?"

"Ja tämä on kultaa?" kysyi kardinaali vastaamatta kullantekijän kysymykseen.

Balsamo hymyili. Kardinaali oli hänen vallassaan.

"Vieläkö sitä epäilisitte, monseigneur?"

"Tietäkääs, tiede on erehtynyt niin usein…"

"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi", vastasi Balsamo. "Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla aikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni, sillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä kauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta ihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan minua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että jos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin korkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten, kuinka kultaa koetellaan?"

"Kyllä, koetuskivellä."

"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan tutkiaksenne espanjalaisia oncia-rahoja, joita usein tapaa pelissä ja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä."

"Kyllä, sen olen tosiaan tehnyt."

"No hyvä, monseigneur, tässä on kivi ja happoa."

"En tarvitse, minä uskon."

"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi, että nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa."

Kardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella huonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan varmasti vielä uskonut.

Balsamo tutki itse harkot ja ilmoitti vieraalle kokeen tulokset.

"Kahdeksankolmatta karaattia", sanoi hän; "minä kaadan nyt muoteista nuo kaksi muuta harkkoa".

Kymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä harkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.

"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä näin teidän tulevan vaunuilla."

"Niin tulin."

"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani kantaa harkot vaunuihin."

"Satatuhatta écua!" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion ikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen jalkainsa edessä.

"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette itse nähnyt sitä tehtävän?"

"Kyllä, minä voin antaa siitä lausunnon."

"Ei, ei", vastasi Balsamo nopeasti; "Ranskassa ei pidetä oppineista; älkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin pelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita toinen."

"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?" kysyi prinssi kohottaen hienoilla käsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.

Balsamo katsoi häneen terävästi ja purskahti kursailemattomaan nauruun.

"Mitä naurettavaa minun sanoissani oli?" kysyi kardinaali.

"Luulin, että teidän ylhäisyytenne tarjosi minulle palvelustaan."

"Niin, sen tein."

"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän ylhäisyydellenne?"

Kardinaalin kasvot synkkenivät.

"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen riennänkin tunnustamaan", sanoi hän. "Mutta jos kiitollisuudenvelka, jossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en ottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä, Jumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia vastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään piispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen."

Ja kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja jonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.

"Prinssi", virkkoi Balsamo kumartaen, "ette suinkaan saanut sitä käsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?"

Sitten lisäsi hän aivan kuin itsekseen puhuen:

"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin, jotka voivat kutsua itseään prinsseiksi."

"Kuinka niin?"

"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne; ja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se palvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle tehdä?"

"Onhan ennen kaikkea vaikutukseni tarjolla hovissa."

"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut melkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin herra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa ministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin minun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa! Aina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette edellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle asianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja kullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?"

"Eipä juuri sentään", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi eikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.

"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa muutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki aarteet", sanoi Balsamo. "Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin, vaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on valmis luovuttamaan paikkansa taikurille."

"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää mitään", vastasi kardinaali suruisesti.

Balsamo meni lähemmäksi häntä.

"Monseigneur", sanoi hän, "nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi, jonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin".

"Ja minkätähden?"

"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan päinvastaista."

"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur", jatkoi kardinaali melkein pelästyen.

"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan sellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään, koska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia."

"Monsieur", sanoi kardinaali säpsähtäen, "minun luullakseni te vihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan luona".

"Kyllä, sen myönnän, monseigneur."

"Silloin erehdyitte, monsieur; ja erehdytte tälläkin kertaa."

"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne tällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne ajavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan sisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen askeleen päähän asunnostani puitten alle?"

"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin tosiaan tuntea sattuvaksi."

"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään kätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette ole suvustanne poikkeus."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, kreivi", sammalteli prinssi.

"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut koskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät; mutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli näpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu."

Kardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa tutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.

Balsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi katseensa maahan.

"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä silloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu; sillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi säilyttää heijastamiensa esineitten kuvat."

"Vaiti, kreivi de Fenix, vaiti", sanoi kardinaali masennettuna.

"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut aika näyttää sellaista rakkautta."

"Vielä, sanoitteko niin?"

"Niin, ei vielä."

"Sillä rakkaudella on siis tulevaisuutta?"

"Miksikä ei?"

"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten minä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina siihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?"

"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille mitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon rakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen."

"Ja minkälaista esinettä siihen tarvitaan?"

"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka pieni tahansa."

"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen itse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa."

"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun hyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle hän niin uljaasti nousi."

"Sanoiko hän niin… että te olitte syvästi viisas mies?"

"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin valmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet."

"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani toisiimme!" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.

"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava varovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka teidän on leikattava kruunun alta."

"Olkoon se otettava mistä tahansa, te saatte sen, monsieur."

"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää epäile, että se on kultaa."

"Antakaa minulle kynä ja paperia."

"Mitä varten, monseigneur?"

"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta, jotka te kohteliaasti minulle lainaatte."

"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, – mitä minä sillä tekisin?"

"Minä lainaan usein, hyvä kreivi", vastasi kardinaali, "mutta vakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja".

"Miten tahdotte, prinssi."

Kardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja kovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka runsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun kiertokoulunopettajan kauhistumaan.

"Onko tämä kelvollinen?" kysyi hän ja ojensi paperin Balsamolle.

"Erinomainen", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen vilkaisemattakaan taskuunsa.

"Te ette sitä luekaan, monsieur?"

"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana on paljoa varmempi kuin mikään sitoumus."

"Herra kreivi de Fenix", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen, kumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen säätyiseltään mieheltä, "te olette hieno mies, ja jos en voikaan tehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua olevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa."

Nyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka jälkeen Fritz astui sisään.

Kreivi sanoi hänelle pari sanaa saksankielellä.

Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti kantaa neljää oranssia.

"Tuopa veitikka on oikea Herkules", huomautti kardinaali.

"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä, jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa toista sataa naulaa."

"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."

"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen; "mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".

Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli Balsamo häntä kunnioittavasti.

"Mutta lakeijaanne ei näy?" kysyi kardinaali.

"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur."

"Hän siis tietää, missä ne ovat?"

"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."

Kardinaali kohautti käsiään korkeutta kohti ja katosi pimeyteen.

Balsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa, sulkien kaikki ovensa.