Buch lesen: «Papin rouva», Seite 11

XVIII

Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa. Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen olivat kokeneet … ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta, hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu, odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea, hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei olisikaan ennen sitä päättänyt.

–Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne vetivät, sanoi Elli.

Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella oli häntä, juuri häntä odottanut. Siinä hän ei ollut koskaan kaikkea toivoaan kadottanut.

–Ja sieltähän te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana!

–Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä … minä valvoin kauan teitä ajatellen… Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne se kukkasvihko minun huoneeseen?

–Minunhan se oli … minua niin peloitti, että te sen huomaisitte.

Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa, tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta vahvistusta!

Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu siitä, mitä kuuli Sigridistä?—Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte…

Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?—»Se oli ehkä silloin, kun minä ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä rakastaa.»

–»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? … te ette aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään, että istuisin siihen silmukkaan.»—»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»—»Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä haaveksin?»—»Kertokaa se!»—Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti, että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna; onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan.

Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! … ja se kauhea aika rippikirkossa … ja kun Olavi ei ollut vielä illallakaan kotona … kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki ehkä oli jo lopussa!

–Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen teille tuottanut … teidän täytyy se … minä en saa rauhaa, ennenkuin tiedän sen…

–Eihän se ole mitään enää … sehän on jo mennyttä … en minä sitä enää muistakaan… Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin olisimme sillä lailla eronneet.

–Unohtakaa se kaikki.

–Nyt sen voinkin unohtaa … enkä ajattele edes sitäkään, että tämä tietysti ei voi kauan kestää.

–Mutta miksei voisi?

–Teidänhän on kuitenkin pian meneminen.

–Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään.

–Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes kerrankaan vuodessa … vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa?

–Lupaan.

Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!

Ja hänellekö oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.

XIX

Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.

Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.

Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.

Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä melkein kyllästyttääkin.

Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut mitään osaa.

Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.

Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti Elli.

–Ei, ei, sanoi hän.

–Mutta miksei?

–Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta niin väärin.

Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän loukkaantuneena:

–Niinkuin tahdotte…—ja meni ylös.

Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?—Eikä hän saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa, jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.

Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes valittanut, kysynyt häneltä neuvoa…

Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti Elli ja väisti nähtävästi tahallaan.

Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?

Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä moittia. Ehkei hän muuta voi … ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta. Mutta kuitenkin … jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen kuvitellut.

Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään, ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä ahdistamaan.

Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna».

Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä, olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus puolellaan jo se mahdollisuus, että hän voisi joutua tällaiseen asemaan pastorin suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.

Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.

–Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.

–En mitään erityistä … kuinka niin? Entä te?

Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin sopivasti ja johon hän heti ihastui.

–Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä olemme niin kauan aikoneet … menisimme meidän karjakartanollemme. Tahdotteko?

–Mielelläni!

Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden…

XX

Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas, niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä, keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut.

Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan.

–No, ettekö tule jo, herra Kalm?

–Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii vallan mainiosti!—ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa erehdykselle he lähtivät menemään.

–Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos portista.

–Sanomattomasti.

Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan, ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle:

–Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut!

–Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.

–Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi koskaan ollutkaan … niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja tulisin vastakin kävelemään!

–Mutta tämä alkaakin lupaavasti … katsokaa noita koivuja, kuinka ne ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita … tämä on kuin pyhä lehto, temppelin etehistö … tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on itse kirkkoholvi…

–Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni … ja minä en ole niistä kummastakaan antanut oksaakaan taittaa.

–Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.

–Sanokaa vain … ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua haluttaa … te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä ohjaamassa.

–Viekää te vain, minne teitä haluttaa … viekää vaikka siihen »kaikkein pyhimpään».

–Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.

–Eikö kenenkään?

–Ei kenenkään … mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.

–Missä se on?

–Se on täällä edessäpäin.

Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa.

Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä. Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen alituisesti lehtiään lepatteli.

He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa kuunnellen.

Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja. Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen, jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli joutunut.

–Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi, heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut.

Elli pani sen mieleensä … tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä ajattelemaan … ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja toivoisasti.

He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko paistoi heleästi mustalle lattialle.

–Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli.

–Ketä tässä asuu?

–Eräs vanha kalamies vaimoineen.

He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.

–Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.

–Mennään vain.—Minnepäin?

–Ei sinne … sieltähän me tulimme … tästä veräjästä.

Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata kainalosta, nostaa … mutta hän ehti vain vähän kannattaa kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.

Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana alankona ulottui mäkikyliin saakka.

–Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta yppylää.

–Nyt näen … tuo uusi valkea huone.

–Se on heidän uusi riihirakennuksensa.

–Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?

–Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on näköala, joka … saattepahan sitten nähdä…

–Sekö se on teidän temppelinharjanne?

–Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa … koko tuo metsäinen taival … ja koko tuo rinne kiivettävänä.

Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.

–Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä…

–Hyi, elkää sellaista puhuko…

–Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa…

–Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni olette oikein onnen lempilapsi?

–Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan…

–Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua suotta peloittelette.

Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna.

Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten, alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein vedettömäksi.

Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden raoistakin ulos.

–Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi.

–Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa.

Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita. Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen otsaansa, poskiaan ja huuliaan … täällä yksinäisessä metsäladossa, kaiken maailman kuulumattomissa…

Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta pienenä kaarena… Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein herpaisevasti.

Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen.

Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö, että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se ollut uudistunut.

Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin päähänsä:

–Joko olette tarpeeksi levännyt?

–Entä te?

–Minä jo olen.

–Mennäänkö sitten taas?

Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa.

Mitäs siitä, parastahan oli näin!

Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä, mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en ole sitä oikeastaan aloittanutkaan.

Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan, joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut aloittanut … jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle… Hän oli näinä päivinä kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa, kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin, että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua» niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On se totta».

Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä … ja kerran kai se, ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan … miten se tulisi Elliin vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! … Ei, ei, edemmä se ei saa mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää varansa … säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään kokonaan sitomatta…

Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin kuin koskaan ennen!… Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli niin monesti sanonut sitä toivoneensa…

Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan:

–Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme … emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä tiedämme.

–On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki…

Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen.