"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en olisi vakaa – huomatkaa, että sanon vakaa – siitä, että voin tarjota hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään persoonallinen väitös minua vastaan?"
Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa jonkunlaista kohteliasta kieltoa.
"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra, saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"
"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä, heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"
Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.
"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään, "täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita, joilla olette häntä kunniottaneet."
"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua," vastasi Vendale.
Obenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin havaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi aikaa yksinänne," sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, "niin haluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa."
Hän kumarsi ja meni ulos.
Yksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti tutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli koettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin, vaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus saattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.
Etsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että Obenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite, tarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä sukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi siis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko hänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä oli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi silmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka vielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että hetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.
Asiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla olevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus ja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle ne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin tuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä huoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia hän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen tarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää tällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta niitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella tarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa nuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko mahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen korkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä tyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä, ilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta siihen, taikka ei antamaan.
Nähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui. Käytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja suupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä ollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään, joka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen lausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta aivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän näytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.
"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;" alotti hän, "ja saanut tietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä sokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa tarjoustanne."
"Rohkenenko kysyä," sanoi Vendale, "onko tämä ainoa päätös, johon olette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa."
Silmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.
"Voitto on teidän puolella," vastasi hän pistävällä nöyryydellä. "Jos vaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla. Veljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra Vendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on nyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja myönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon minäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme rahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä teitä vastaan, hyvä herrani – hyvin kummallinen ja rohkea väitös tämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä."
"Minkälainen se väitös on?"
"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani vaimoksi. Tällä erää täytyy minun – aina suurimmalla kiitollisuudella kieltää pyyntönne."
"Mistä syystä?"
"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas."
Niinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan Vendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.
"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;" jatkoi Obenreizer. "Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja sanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa istun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni, vaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka olisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi vaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat luulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin tulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa, jossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei ole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä pysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että tämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset edut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan hänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne viidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa osassa – ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa, joka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä luen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin olen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne sivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon parhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven, pöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut ajaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta ylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?"
"Tulkaa jo asiaan," sanoi Vendale. "Te pidätte tätä kysymystä ehtona.
Mitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?"
"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot neljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta suuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä toimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa viini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin olen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä todistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen puntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin pyydätte sitä minulta."
"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä ehdosta?"
"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja suostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja avaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä."
Näin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella nykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.
Siinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora vetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut, niin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset olivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää naimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi tehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen puolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja koettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.
"Minä panen vastaan" – alkoi hän.
"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne," sanoi Obenreizer.
"Mutta jos niin olisi," sanoi Vendale, "että suostuisin ehtoihinne, niin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon minä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä."
"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä naimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö hänen tykönä ilman minun luvatta?"
"Aivan varmaan."
"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä häntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me yhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?"
"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt," pitkitti Vendale, "ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia itselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne jälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan vuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin tietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?"
"Selvällä Englannin kielellä," sanoi Obenreizer, "merkitsee tämä, että epäilette sanaani!"
"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin kerroin enentänyt tulojani?" kysyi Vendale. "Ellei muistoni petä, vaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia."
"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa kuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat onnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni."
Hän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia rivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella. Suostumuskirja oli aivan suora ja selvä – ja allekirjoitettu tunnollisella tarkkuudella.
"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?"
"Olen kaikin puolin."
"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet – ja olleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on kauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra Vendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!"
Vendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin äkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.
"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?" kysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.
"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni," sanoi Obenreizer, "niin saatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme 'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet tulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää, milloin tuo tapahtunee."
"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani laajentamisen mahdollisuudesta", sanoi Vendale, "ja ellei laskuni ole väärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi."
"Ja olette naineet" – sanoi Obenreizer.
"Ja olen nainut" – toisti Vendale – "tästä päivästä vuoden kuluttua!
Hyvästi!"
VENDALE SAATTAA HÄIRIÖTÄ MATKAAN
Kun Vendale seuraavana aamuna tuli konttoriinsa, olivat nuo ikävät ja kuivat toimitukset Cripple Cornerissa häneltä saaneet uuden ja elähyttävän viehätyksen. Marguerite oli nyt tullut osalliseksi niihin. Koko se koneisto, joka Wildingin kuoltua oli pantu liikkeelle saadakseen tietoja huoneen asioista – pääkirjain päättäminen, luvun laskeminen "aktivoista," luvun pitäminen kaupan-kaluista, j.n.e. – oli nyt muuttunut koneistoksi, joka antoi hänelle tietoa kuinka pian naimisensa voi tapahtua. Tarkastettuansa kirjurin antaman tilinteon, ja verrattuansa erinäisiä summia toisiinsa, käänsi Vendale huomionsa viini-varastoon ja lähetti alas kellariin pyytämään luetteloa sen sisällyksestä.
Pääkyyppäri oli tuskin pistänyt päänsä ovesta isäntänsä yksityiseen huoneesen, ennenkuin Vendale huomasi, että hänen näkönsä oli kokonaan toinen kuin ennen. Jotakin erinomaista oli epäilemättä tapahtunut tänä aamuna. Ladlen Jannen liikunnossa oli jonkinlaista melkeen elävyyden tapaista ja kasvonsa miltei osoittaneet iloisuutta.
"Kuinka on laitanne?" kysyi Vendale. "Onko mitään tapahtunut?"
"Haluaisin sanoa yhden asian," vastasi Janne. "Nuori herra Vendale, en ole koskaan tahtonut kehua itseäni profeetaksi."
"Noh! kuka sen on sanonutkaan?"
"Ei yksikään profeeta ole minun tietääkseni," jatkoi Janne, "kuluttanut enintä aikaansa maan alla. Ei yksikään profeeta ole, mitä tahansa lieneekin saanut sisäänsä, ikänänsä saanut sisäänsä viiniä hikireikien kautta aamusta iltaan monen vuoden kuluessa. Kuin minä, siitä syystä että nuori herra Wilding oli muuttanut kaupan toimi-nimen, sanoin hänelle, että hän siinä samassa oli muuttanut kaupan onnen, kehuinko minä silloin itseäni profeetaksi? En, sitä en tehnyt. Onko se, mitä hänelle sanoin, käynyt toteen? On niinikään. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana ei koskaan tapahtunut erhetystä tavaralähetyksessä, joka oli kauppahuoneellemme jätetty. Vaan nyt on tapahtunut erhetys. Olkaa hyvä ja merkitkää, että se tapahtui ennenkuin miss Marguerite oli käynyt täällä, jonkatähden ei tämä siis sotine sitä vastaan mitä ennustin, että Marguerite laulaisi onnen tänne takaisin. Lukekaa tätä", päätti Janne, viitaten sormella, joka ei näyttänyt saaneen muuta kuin likaa sisäänsä hikireiistä, erääsen paikkaan luettelossa. "Vasten luontoani on pahan ennustaminen sille huoneelle, jota palvelen, mutta minä pidän velvollisuutenani pyytää teitä lukemaan tuota, herra."
Vendale luki kuin seuraa:
"Huom. Sveitsiläisen sampanjan suhteen! Erhetys on havaittu kauppahuoneelta Desfresnier & C: o tulleessa lähetyksessä."
Vendale keskeytti lukemisen ja katsoi vieressään olevaan muistokirjaan.
"Se oli Wildingin aikana" – muistutti hän. Viinin-saalis silloin oli erittäin runsas, ja hän otti niin paljon kuin sai. Onhan Sveitsin sampanja ollut hyvää, vai kuinka?"
"En tahdo sanoa, että se on huonoakaan ollut, herra;" sanoi kyyppäri. "On saattanut hapata ostajaimme kellareissa tahi särkeä niiltä pullot, vaan en tahdo sanoa sen näyttäneen huonolta meidän kellareissa."
Vendale luki edemmäksi luettelossa: "Tarkemmin tutkittuamme kirjoja, havaitsemme, että lootain lukumäärä on aivan oikea; vaan kuusi niistä, joiden merkki vähän eriää toisista, on aukaistu ja havaittu sisältävän punaista viiniä eikä sampanjaa. Merkkein yhtäläisyys on luultavasti vaikuttanut erhetyksen Neuschâtelista lähetettäessä. Erhetys koskee vaan kuutta koria."
"Onko tämä kaikki?" kysyi Vendale ja nakkasi luettelon syrjään.
Jannen silmät seurasivat synkästi löyhyilevää paperia.
"Iloitsen nähdessäni että otatte tämän asian niin huokealla mielellä vastaan," sanoi hän. "Välistä tapahtuu, että yksi erhetys tuopi toisen seurassaan. Joku pudottaa erhetyksestä palasen apelsiinikuorta kadulle, ja toinen tulee erhetyksestä sen päälle lankeemaan, ja sitten saadaan jotakin toimittamista lasaretissa ja ihminen joutuu Raaja-rikoksi koko elinajakseen. Minua ilahuttaa nähdä että otatte asian niin huokeasti. Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana me emme olisi ottaneet sitä niin keveästi ennenkuin lopun olisimme nähneet. Tahtomatta ennustaa pahaa huoneellemme, nuori herra Vendale, soisin kuitenkin, että tämä olisi onnellisesti tullut ja mennyt. Toivon teidän ei pahastuvan, herra;" sanoi kyyppäri, avaten oven mennäkseen ja katsoen vielä kerran synkkämielisesti taakseen ennenkuin löi oven lukkoon; "myönnän mielelläni että olen hourupäinen ja vähän alakuloinen luonnoltani, vaan minä olen kauvan palvellut Pebblenpojan ja Veljenpoikaa, ja toivon että onnellisesti pääsisitte noista kuudesta punaviinin korista."
Yksin jääneenä purskahti Vendale nauruun ja tarttui kynään.
"Lienee parasta, että kirjoitan muutamia sanoja Desfresnier & Co: lle ennenkuin kaikki unhottuu," ajatteli hän ja kirjoitti heti seuraavaisesti:
"H. H. Paraillaan toimitamme viinivarastomme lukemista, ja olemme siinä huomanneet pienoisen erhetyksen teidän puolelta viimeisessä sampanja-lähetyksessä. Kuusi lootaa sisälsi nimittäin punaista viiniä, jotka täten lähetämme takaisin. Asia on helposti korjattu jos saadaan toisia sijaan, taikka muussa tapauksessa, jos meidän äsken maksamaamme rätinkiin, juuri 500 puntaa, panette näitten kuuden loodan hinnan maksetuksi.
Kaikella kunnioituksella Wilding & C: o"
Tämä kirje lähetettiin heti postiin, ja Vendale kohta unhotti koko asian. Mieleensä johtui aineita, hänestä paljoa tähdellisempiä. Päivän kuluttaa edemmäksi, meni hän, väli-puheen mukaan, Obenreizerin luo. Seuraus keskinäisestä sopimuksesta täällä oli, että Vendale sai luvan viettää määrätyt illat viikossa Margueriten seurassa, kuitenkin vaan kolmannen hengen läsnä ollessa, josta viimeisestä ehdosta Obenreizer ei millään muotoa tahtonut luopua. Ainoa myönnytys, minkä salli, oli, että jätti Vendalelle vapaan oikeuden valita mainitun kolmannen hengen. Luottaen entiseen kokemukseensa, tämä ei kauan epäillyt ennenkuin hän siihen ammattiin valitsi tuon oivallisen eukon, joka parsi Obenreizerin sukkia. Kuultuansa mikä ankara edesvastaus oli hänelle pantu, näyttäysi rouva Dor arvaamatta uudelta kannalta hengellisessä edestymisessä. Hän odotti kunnes Obenreizerin terävät silmät olivat hänen jättäneet – ja katsoi sitten Vendaleen, vaivihkaa iskien hänelle silmää.
Aika vieri ja sen kanssa myös onnelliset ilta-hetket Margueriten luona. Kymmenentenä päivänä siitä, jona Vendale oli kirjoittanut sveitsiläiselle kauppa-huoneelle, makasi vastaus kirjoitus-pöydällänsä, muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa. Vastaus kuului näin:
"H. H. Pyydämme anteeksi tapahtuneesta pienestä erhetyksestä. Samalla kertaa täytyy meidän valitettavasti lisätä, että hyväntahtoisesti antamanne ilmoitus on johdattanut meitä toiseen odottamattomaan huomaukseen. Asia on hyvin ankara sekä teille että meille. Likemmät kohdat ovat seuraavaiset:
"Koska meillä ei enään ollut sen vuoden sampanjaa, josta viimein lähetimme teille, niin olimme aikeessa, esityksenne mukaan, panna rätinkiinne maksetuksi nuot kuusi korillista. Ryhtyessämme tähän toimeen, saattoivat erityiset meidän kauppa-liikkeelle omituiset tavat meitä tutkimaan sekä pankki-kirjaamme että pää-kirjaa, jonka kautta olemme tulleet täysin vakuutetuksi siitä, ettei mikään sellainen rahan lähetys, josta mainitsette, ole tullut meidän kauppa-huoneelle osaksi, ja saaneet varman tiedon, ettei sellaista summaa ole meidän konton kautta pankkiin maksettu.
"Sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, olisi turhaa vaivata teitä kaikilla pienimmilläkin seikoilla. Rahat ovat epäilemättä varastetut matkallansa teidän ja meidän välillä. Muutamat omituiset asianhaarat, joita olemme havainneet petoksen tavan suhteen, saattavat meitä uskomaan, että varas on toivonut kykenevänsä suorittaa puuttuvan summan pankkiireillemme, ennenkuin vuotinen tilin-tekomme saattaisi asian ilmi. Tavallisen järjestyksen mukaan tämä tilinteko olisi tapahtunut vasta kolmen kuukauden perästä, ja tämän ajan olisimme siis, ellei kirjeenne olisi tullut, kokonaan olleet tietämättä tapahtuneesta varkaudesta.
"Mainitsemme tätä viimeistä seikkaa, koska se näkyy todistavan, että meillä tässä ei ole tekemistä tavallisen varkaan kanssa. Tähän asti ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa, kuka varas olisi, vaan toivomme teidän auttavan meitä asian ilmi saattamisessa ensiksikin sillä lailla, että tarkastelette tuota – arvattavasti väärennettyä – kuittia, joka epäilemättä on tullut teidän haltuun kauppa-huoneen nimessä annettuna. Olkaa hyvä ja katselkaa onko kuitti kokonaan kirjoitettu, vai onko se numerolla ja päivä-luvulla painettu lanketti, jonka ainoastaan tarvitsee täyttää summalla. Tämän, niinkuin näyttäisi, vähäpätöisen kysymyksen vastaaminen on, sen vakuutamme, hyvin tärkeä. Levottomuudella ja halulla odotamme vastaustanne ja olemme kaikella kunnioituksella H. H: n uskolliset Desfresnier & C: o."
Vendale laski kirjeen pöydälle ja istui hetken aikaa aivan liikkumatta, tointuaksensa kovan onnen kohtauksesta. Tällä aikaa, koska, enemmin kuin milloinkaan, tulojensa isontaminen huoletti häntä, uhkasi häntä viidensadan punnan tappio. Ajatellen Margueritea veti hän pienen avaimen lakkaristaan ja aukaisi seinään rakennetun rauta-kaapin, jossa talletti kauppa-huoneen kirjoja ja tähdellisiä papereita.
Vielä etsiessään kaapista väärennettyä kuittia vavahti hän äkkiä, kun kuuli vieraan äänen ihan vierestään.
"Pyydän tuhat kertaa anteeksi;" sanoi ääni. "Taidanpa tulla sopimattomalla ajalla?"
Vendale kääntyi ympäri ja seisoi Margueriten holhojan edessä silmä silmää vastaan.
"Olen tullut tänne," jatkoi Obenreizer, "tiedustelemaan voinko olla teille joksikin hyödyksi. Toimitukset kutsuvat minua muutamaksi päiväksi Manchester'iin ja Liverpool'iin. Saattaisinko ehkä samalla kertaa toimittaa teille jotakin? Teillä on täysi valta käyttää minua asiamiehenä, joka matkustaa kauppa-huoneen Wilding & C: on puolesta."
"Olkaa niin hyvä ja odottakaa hetki;" vastasi Vendale, "minä olen palkalla valmis puhumaan kanssanne."
Hän kääntyi uudestaan kaappiin päin ja rupesi etsimään papereista.
"Te tulette tänne," jatkoi hän hetken vaiti oltua, "ajalla, semmoisella, kun ystävälliset tarjoukset ovat minulle erinomaisia. Olen tänä päivänä, näette, saanut ikäviä sanomia Neuschâtelista."
"Ikäviä sanomia!" sanoi Obenreizer. "Desfresnier & C: lta?"
"Niin. Muuan rahasumma, jonka lähetimme heille, on varastettu, ja minä tulen kadottamaan viisisataa puntaa. – Mitäs nyt?"
Kun Vendale äkkiä kääntyi ja toisen kerran loi silmänsä huoneen yli, näki hän kirjerasiansa makaavan laattialla ja Obenreizerin polvillaan poimimassa ylös sen sisällystä.
"Kömpelyyteni on syypää tähän," sanoi Obenreizer. "Tuo hirveä sanoma, jota mainitsitte, hämmästytti minua kovasti; otin askeleen takaperin." —
Kirjeitten kokoominen, jotka olivat hajalla pitkin laattiata, veti hänen huomion taas puoleensa, jottei joutanut lausettaan päättää.
"Älkää vaivatko itseänne," sanoi Vendale, "joku kirjureista voipi ne poimia ylös."
"Mikä kauhea sanoma!" toisti Obenreizer yhäti kokoellen kirjeitä. "Mikä kauhea sanoma!"
"Jos tahdotte lukea kirjeen;" sanoi Vendale, "niin havaitsette etten ole ollenkaan liioitellut. Se makaa aukaistuna tuolla kirjoitus-pöydällä."
Hän etsi sillaikaa etsimistään ja löysi viimeinkin väärennetyn kuitin. Se oli yksi noista numerolla ja päivä-luvulla painetuista lanketeista, joita sveitsiläiset kirjeessään mainitsivat. Vendale kirjoitti ylös sekä numeron että päivä-luvun. Kätkettyänsä kuitin jälleen ja lukittuansa kaapin oven, sai hän aikaa tarkemmin katsella Obenreizeria, joka istui kaukana akkunan-loukossa ja luki kirjettä.
"Tulkaa tänne kamiinin tykö," sanoi Vendale. "Näytättehän aivan paleltuneelta. Minä soitan tänne enemmin hiiliä."
Obenreizer nousi ylös ja käveli vitkaan takaisin kirjoitus-pöydän tykö.
"Marguerite tulee tästä sanomasta varmaan yhtä murheelliseksi kuin minä," sanoi hän ystävällisesti. "Mitä aivotte nyt tehdä?"
"Minä olen Desfresnier ja C: n vallassa," vastasi Vendale, "enkä voi, tietämättömyydessäni asian oikeasta laadusta, tehdä muuta kuin mitä he neuvovat. Kuitti, jonka vast'ikään löysin, on kirjoitettu painettuun ja numeroittuun lankettiin. Näkyy olevan erittäin tähdellistä, että se löytyy. Koska olette olleet heidän palveluksessa, niin tunnette varmaan heidän menetys-tapoja asiain toimittamisessa. Aavistatteko mitä aikovat tehdä?"
Obenreizer esitteli jonkunlaisen luulon.
"Saanko nähdä kuittia?" kysyi hän.
"Voitteko pahoin?" sanoi Vendale, kummastellen muutosta hänen kasvoissa, jonka nyt vasta oikein huomasi. "Mutta menkäähän kamiinin eteen. Oikeinhan vapisette vilusta; toivonpa ett'ette tule kipeäksi."
"Ei suinkaan," vastasi Obenreizer; "vaan olen ehkä kylmistynyt. Olispa Englantilainen ilmanne saanut vähän armahtaa Englantilaisten tapojenne ihailijaa. Antakaa ma katson kuittia."
Vendale aukaisi rauta-kaapin, ja Obenreizer siirsi tuolinsa kamiinin eteen ja lämmitteli käsiänsä liekillä.
"Antakaa ma katson kuittia!" sanoi hän vielä kerran, kun Vendale palasi paperi kädessä.
Samassa tuli mies sisään, uusi takka hiiliä sylissä, ja Vendale käski hänen syytää niitä melkoisesti, jotta aika liekki syttyisi. Mies noudatti käskyä onnettomalla innolla. Astuessaan edemmäksi ja nostaessaan hiilikoppaa tarttui jalkansa mattoon, jotta mies parka lensi silmälleen ja kaasi koko hiilistön valkeaan, joka tuosta aivan tuokiossa sammui. Harmaan-keltainen savu-pilvi nousi yhtäkkiä ilmaan, vaan ei yksikään tuli-kipinä ilmoittanut mistä se nousi.
"Nuhjus!" sanoi Obenreizer puoleksi itsekseen ja heittäen mies parkaan silmäyksen, jota tämä vielä kauvan jälestäpäin muisteli.
"Ehkä haluatte astua konttorin puolelle?" kysyi Vendale. "Meillä on siellä toinen kamiini."
"Mitäpä vielä; ollaan täällä!"
Vendale ojensi hänelle kuitin, vaan Obenreizerin halu sitä tutkimaan näytti tukehtuneen yhtä äkkiä kuin valkea kamiinissa. Hän heitti vaan pikaisen silmäyksen paperiin ja sanoi:
"En ymmärrä tätä ensinkään. Minun on mieleni paha etten voi olla teille hyödyksi tässä asiassa."
"Minä kirjoitan tänä iltana postissa Neuschâteliin," sanoi Vendale toisen kerran sulkien kuitin lukon taa. "Täytyy odottaa ja katsella mitä seuraa."
"Postissa tänä iltana!" kertoi Obenreizer. "Malttakaa ma katson! Kahdeksan tai yhdeksän päivän perästä saatte vastauksen, ja siksi ehdin minäkin takaisin. Jos ehkä voin hyödyttää teitä kauppa-matkailijana, niin toivon että annatte minun sen tietää. Ehkä lähetätte minulle käskynne kirjallisesti? Olen siitä kiitollinen. Minä ikävöitsen kovin kuulla minkälaisen vastauksen saatte Neuschâtelista. Kentiesi on kaikki vaan erhetystä! Olkaa huoletta, ystäväiseni, olkaa huoletta!"
Hän oli tullut ilman erityistä kiirettä, vaan nyt hän sieppasi hattunsa ja jätti hyvästi ikäänkuin ei olis hetkeäkään pois antaa.
Yksin jääneenä alkoi Vendale kävellä edes takasin syvissä ajatuksissa.
Entinen mieli-piteensä Obenreizerista oli vähän hämmentynyt hänen käytöksestään tässä tilassa, ja hän luuli nyt itsensä ensi kerran elämässään olleen liian pikainen ja kova arvostellessaan lähimmäistänsä.
Obenreizer oli näet kuultuansa Vendalelle tapahtuneen kovan onnen osoittanut kauhistuksen, joka näytti olevan peräti todellinen, eikä mikään kohteliaisuuden vaikuttama. Vaikka hänellä oli huolta omista asioistansa ja hän nähtävästi oli jonkun äkillisen kivun vallassa, oli hän sekä puhunut että käyttänyt itsensä ikäänkuin tuttava joka surkuttelee ystävänsä onnettomuutta. Vendale olisi Margueriten tähden useasti halunnut pitää parempaa ajatusta hänen holhojasta, vaan tähän asti oli kaikki yrityksensä siinä kohden olleet turhat. Nyt olivat kuitenkin luontonsa jalommat tunteet heränneet ja kumosivat sen todistuksen, joka tähän asti oli näyttänyt vastustamattomalta.
"Kentiesi," arveli hän, "olen minä ainakin erhettynyt päättämyksessäni tästä miehestä."
Aika vieri, ja sen ohessa tulivat ja menivät myös nuot ihanat ilta-hetket Margueriten seurassa. Kymmenen päivää oli taas kulunut siitä kuin Vendale kirjoitti sveitsiläiselle kauppa-huoneelle ja taas makasi vastaus kirjoitus-pöydällä muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa:
"H. H. Kauppa-liikkeemme vanhempi osakas on tähdellisissä asioissa matkustanut Milano'on. Hänen poissa-ollessa ja hänen täydellä suostumuksella, kirjoitan nyt toistamiseen teille kadonneitten rahojen johdosta.
"Keksimisenne, että väärennetty kuitti on kirjoitettu yhteen meidän numeroituista ja painetuista lanketeista on saattanut meidät sangen suureen hämmästykseen. Kun raha-lähetyksenne varastettiin, löytyi ainoastaan kolme avainta siihen arkkuun, jossa kuittilankettiamme aina säilytetään. Minulla oli yksi, kauppa-kumppanillani toinen, ja kolmas oli erään persoonan hallussa, joka siihen aikaan nautitsi täydellistä luottamustamme meidän palveluksessa. Me saattaisimme yhtä hyvin epäillä itsiämme kuin häntä; vaan nyt lankee epäluulo kuitenkin hänen päällensä. En raski ilmoittaa teille, kuka tämä persoona on, niinkauan kuin löytyy hänelle mahdollisuutta päästä viattomana siitä tutkinnosta, joka nyt on tehtävä. Suokaa varovaisuuteni anteeksi; syyt ja perusteet siihen ovat rehelliset.
"Se muoto, johon tutkimisemme nyt täytyy pukeutua, on aivan yksinkertainen. Käsi-ala teidän kuitissa täytyy asian-ymmärtäväin miesten, jotka ovat meidän käytettäviä, verrata muutamain kirjoitusten kanssa, jotka sattuvat olemaan hallussamme. Näitä kirjoituksia en voi lähettää teille syystä, jotka kyllä hyväksytte, kun tulette ne tietämään. Pyytäisin siis teitä lähettämään kuitin minulle tänne Neusthâteliin ja saan minä varoitukseksi vielä lisätä muutamia rivejä.