Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C: o pian tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan kunnioittamaan taloansa – vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä ainoastaan nuorten miesten asuma – eikä pitentänyt tervehtimistään tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata. Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla äitinkielellänsä.
"Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!"
Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.
Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon. Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.
Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä; muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään vastaväitöksistä.
Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin minkä itse kantoi.
"Oho! oletteko siellä, Janne?"
"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän."
"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!"
"Oh! en minä mörise" – vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä. Varokaa ettei joku teissä rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin kiini."
Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä itsestään.
"Ne saavat kyllä kiini teistä" – jatkoi hän sitten kuin oli saanut mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä – "siihen voitte luottaa! Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?"
"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään, Janne?"
"Ei minulla, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!"
"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne."
"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä."
Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä."
"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen oikasten selkäänsä – "on se, että nuori master Wildinq on mennyt vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän myös että onnemme on muuttunut."
"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia, piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten sienien kautta kellarissamme!"
"Se on totta, master Yrjö" – sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta takaperin – "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla rauhassa."
Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä sieniä kysyi Vendale:
"Tosiaanko? Miksi niin?"
"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä, että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan, muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," – vastasi Janne yhä pitäen itsensä etäällä – "kuin enemmin eräästä toisesta syystä."
"Mistä muusta syystä?"
"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän väriänsä, master Yrjö."
"Kyllä, sen teen."
"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir."
Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:
"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!"
"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?"
"Niinpä melkeen."
"Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti päätänsä.
"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte; mitä sitten?"
"Master Yrjö, ne sanoo" —
"Kuka sanoo."
"Mistä minä tiedän kuka?" – vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa rohkeasta kysymyksestä. – "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia, ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä sitä?"
"Se on totta! Jatkakaa!"
"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin mailma on."
Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat, tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa – näki hän että tämä oli lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.
Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen, mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.
WILDING LÄHTEE
Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin, pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.
Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää tulonsa tarkoitusta.
Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista huomiota, vaan ei enempääkään.
"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."
"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista täällä."
Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään salata.
Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa laitoksen pöytäkirjat säilytettiin.
"Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän käytettävinä," sanoi hän; "vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään tämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota."
Kirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului seuraavalla tavalla:
[3: mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos Löytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi ja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge, Groombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet: Hänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat Giles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.]
"Ja siinäkö kaikki?" kysyi viininkauppias. "Ettekö sittemmin ole kuulleet mitään rouva Milleristä?"
"Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus kirjoissa."
"Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?"
"Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa kirjoittaa sen teille?"
"Ainoa neuvoni tässä asiassa," sanoi Wilding surumielisesti silmäellen kopiaa, "on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa voivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua auttaa".
"Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä," vastasi rahaston-hoitaja. "Olisin sydämmestäni toivonut saattavani jättää teille parempia tietoja!"
Näillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding keksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla. Ensimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori Lombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät ottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia välttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia "M" – kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto löydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki jo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: "kontto päätetty 30 päivä Syyskuussa 1837."
Näin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja Ilman Menestyksettä! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella kauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita tuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa rouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells.
Äitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi toisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin poikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin ja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän ihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään haudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty – siitä kadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus kuvastimessa.
Eikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää sellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge. Nähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen kerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki monella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti jonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola.
"Tuolla, sir," sanoi hän, "oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta takaperin."
Toinen paikka oli saavutettu ja taas Ilman Menestyksettä.
Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker, pappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva Milleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia tuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua alaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden John Harkerin nykyistä adressia.
Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa kysymyksestä eikä vastannut.
Wilding uudisti kysymyksensä.
Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:
Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.
Wilding laski kirjan jälleen pöydälle.
"Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.
Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.
Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta IlmanMenestyksettä!
Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista – kohta surkuteltavin kaikista – on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.
"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän. "Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin testamenttinikin."
Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin. Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.
Sanat "Ilman Menestyksettä" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn käyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa, joka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja kieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: "Ilman Menestyksettä, herra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan ilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte siinä missä olette."
Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen."
Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen luottamustaan.
"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä jos tässä kyllä on painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin, arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa. Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää sen sille, jonka hän pitää – vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni – laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta, joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta, varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta ole hyväksynyt kumpaistakaan."
Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.
"Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey."
"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella silmäyksellä, "niin heittäkää se – puheemme, näetten, vastaseksi."
"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." —
"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja.
"En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen suostumalla?"
"Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti.
"Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.
"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan lahjaksi Löytölastenhuoneelle.
"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.
"Niin on."
"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?"
"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin."
"Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen. Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?"
"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti, "sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus. Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin tämän painon rinnaltani poistetuksi."
"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä."
Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.
Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale, jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa, päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut – jota ei epäiltäkö – niin upottivat nämä päivälliset häntä kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot seinää vasten.
Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän, vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa, pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä, hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa, tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle, lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!
"Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä,
"Obenreizerista? – Minä en kysy mitä ajattelette mamseli Obenreizerista."
"En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä hänestä ajattelisin!"
"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" – sanoi Wilding.
"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää."
"Hän on hyvä muusikko."
"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko."
"Ja puhuu hyvin."
"Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö, Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että hän ei ole yhtä hyvin vaiti."
"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias."
"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana, ottakaa kuka tahansa."
"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa teidän."
"Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka, että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni, vaiti ollessani?"
"Niinpä luulen," sanoi Wilding,
"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu – tahi toisin sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella – niin hän pääsee jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko, niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät osaa hyvin olla vaiti."
Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille, oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein, kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen, tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.
Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon – kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia vaikuttamassa – nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.
Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä, että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui – muuttui rajattoman orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa, jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.
Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan, lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu vaikeni.
Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia vastaan – jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka ainoastansa kuulijoina läsnä olevat – piti Janne alusta alkaen koko tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi "laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen, että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.
Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna, avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan, ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille kunnioitustansa.
Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä, että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä, johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.
"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te, voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin."
"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä; minä olen niin typerä."