Ivanhoe

»Eikä myöskään Iisak Juutalaisen tyttäreen», virkkoi temppeliherra, joka samassa astui sisään.

»Ei kumpikaan», lisäsi Front-de-Boeuf, »kuulu tämän saksilaisen seurueeseen.»

»Enpä ansaitsisi kristityn nimeä, jos he siihen kuuluisivat», vastasi Athelstan; »tehkää heille, mitä tahdotte.»

»Eikä sopimus koske myöskään Rowena-neitiä», virkkoi de Bracy. »Älköön minusta koskaan sanottako, että olen miekan lyönnittä luopunut kelpo saaliista.»

»Eikä myöskään», lisäsi Front-de-Boeuf, »tuo narri-lurjus pääse mainituilla lunnailla. Hänet pidän varoittavana esimerkkinä kaikille narreille, jotka tahtovat tehdä leikistä totta.»

»Rowena-neiti», sanoi Athelstan vakavasti, »on minun kihlattu morsiameni. Mieluummin annan hurjien hevosten repäistä rikki ruumiini kuin luovun hänestä. Ja Wamba-orja pelasti tänäpäivänä isä Cedrikin hengen. – Ennen annan oman henkeni kuin sallin koskettaa hiuskarvaakaan hänen päästään.»

»Sinun kihlattu morsiamesiko! – Rowena-neitikö sinun kaltaisesi talonpojan kihlattu morsian?» ivasi de Bracy. »Hourailetko, saksilainen, ja oletko unissasi näkevinäsi Seitsemän Kuningaskunnan²⁴ ajan palanneeksi? Anjoun suvun kuninkaat, huomaa se, eivät lahjoittele naitettaviansa sinun sukuisillesi miehille.»

»Minun sukuni», vastasi Athelstan, »on paljoa puhtaampaa ja vanhempaa alkujuurta kuin sinun kaltaisesi ranskalaisen mieronkävijän, joka elätät itseäsi sillä, että kenelle hyvänsä ensiksi tarvitsevalle myyt lippurepaleesi alle kokoontuneitten rosvojen veret. Kuninkaita on ollut minun esi-isieni joukossa, sankareita sodassa, nerokkaita neuvoissa, joiden saleissa joka päivä nähtiin sata sen verta seuralaisia aterioimassa kuin sinun komppaniassasi on miehiä. Heidän nimensä ovat mainitut ministrelien lauluissa, ja heidän säätämänsä lait vahvistetut Wittenagemoteissa.²⁵ Kun heidän luunsa laskettiin maahan, seisoi pyhiä miehiä vieressä rukoilemassa ja tuomiokirkkoja on rakennettu heidän hautojensa yli.»

»Sattuiko, de Bracy?» virkkoi Front-de-Boeuf hyvillään sivalluksesta, jonka hänen toverinsa sai; »antoipa saksilainen sinulle oikein miehen tavalla.»

»Niin miehuullisesti kuin vanki voi iskeä», vastasi de Bracy teeskennellyn välinpitämättömästi. »Sille, jonka kädet ovat köytetyt, olkoon sallittua kielen pieksäminen. – Mutta sukkelilla sanoillasi, veikkonen», lisäsi hän Athelstanin puoleen kääntyen, »et kuitenkaan vapauta Rowena-neitiä meidän käsistämme.»

Mutta Athelstan, joka oli pitänyt pitemmän puheen kuin hänellä koskaan muulloin oli tapana, ei nyt vastannut tähän sanaakaan. Kinastelu keskeytyikin samalla, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että taaskin eräs munkki seisoi portilla pyrkien sisään. »No, Pyhä Benediktus, noiden keppikerjäläisten kuningas meitä auttakoon!» huusi Front-de-Boeuf; »onko siellä nyt tosi-munkki vaiko taaskin tekopyhä? Katsokaa häntä tarkkaan, orjat – sillä jos annatte toisenkin valehtelijan kääntää silmänne, niin puhkaisutan ne teiltä ja panetan tyhjiin kuoppiin kuumia hiiliä sijaan.»

»Rangaiskaa minua vaikka ankarimmallakin tavalla, ankara herra», vakuutti Giles, »jollei tämä ole totinen kaljupää. Teidän asemiehenne Jocelyn on vanha tuttu hänen kanssaan ja takaa, että hän on veli Ambrosius, Jorvaulx'in abotin palvelijamunkki.»

»Päästäkää hänet siis sisään», käski Front-de-Boeuf; »luultavasti hän tuo meille sanomia iloiselta herraltansa. Mahtaapa tänään perkele viettää pyhäpäivää ja papit saavat siis olla jouten, koska heitä on näin paljon kuljeksimassa. Viekää vangit pois; ja sinä saksilainen, ajattele tarkoin itseksesi, mitä me juuri puhelimme.»

»Minä vaadin», sanoi Athelstan, »kuninkaallista vankeutta, ja että ravinnostani sekä vuoteestani pidetään huolta säätyni ja arvoni mukaan ja niinkuin sopii miehelle, jonka kanssa lunnaista kauppaa hierotaan. Sen lisäksi vaadin sitä teistä, ken pitää itseänsä joukkonne parhaana miehenä, kanssani miekkasille vapauteni ryöstämisestä. Tämän vaatimuksen lähetin jo sinulle hovimestarisi kautta; olet siis velvollinen minulle vastaamaan. – Tuossa on kintaani!»

»Minä en ota haastetta vastaan vangilta», vastasi Front-de-Boeuf; »etkä saa sinäkään, Mauri de Bracy, tehdä sitä. – Giles», lisäsi hän, »ripusta saksilaisen kinnas seinälle sarvaan sarviin; siellä se saa riippua siihen saakka, kunnes hän on jälleen vapaa mies. Jos hän sitten uskaltaa vaatia sitä takaisin tai väittää, että minä olen vääryydellä hänet vanginnut, niin hän on, sen vannon Pyhän Kristofferin vyön kautta, tapaava minussa miehen, joka ei koskaan ole kieltäytynyt taistelemasta, jalkaisin tai ratsain, yksinään tai vasallijoukkoineen!»

Saksilaiset vangit vietiin pois juuri samassa, kun Ambrosius-munkki, joka näytti olevan suuren pelon vallassa, saatettiin sisään.

»Tämä on oikea Pax vobiscum», tiesi Wamba astuessaan hengellisen miehen ohitse; »me muut olimme vain valekuvia.»

»Pyhä Jumalan Emo!» huokasi munkki kääntyen ritarien puoleen, »olenpa nyt viimeinkin taas hyvässä turvassa ja kristittyjen ihmisten seurassa!»

»Hyvässä turvassa olet tosiaankin», vastasi de Bracy; »ja mitä kristillisyyteen tulee, niin onpa tässä uljas paroni Reginald Front-de-Boeuf, joka sydämestään inhoo juutalaista. Ja onpa tässä vielä kelpo temppeliherra, Brian de Bois-Guilbert, jonka virkana on saraseenien tappaminen. – Jolleivät nämä kristillisyyden tunnusmerkit sinulle kelpaa, niin enpä sitten tiedä muita.»

»Te olette minun arvoisan isäni Aymerin, Jorvaulx'in abotin, ystäviä ja liittoveljiä», sanoi munkki de Bracyn pilkasta piittaamatta; »ja ritarivalanne sekä kristillinen rakkauden velvollisuus vaativat teitä häntä auttamaan. Sillä näinhän lausuu autuas Pyhä Augustinus kirjassaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) – »

»Mitä perkele lausuu!» keskeytti hänet Front-de-Boeuf röyhkeästi, »taikka pikemminkin, mitä sinä lausut, pappi? Ei meillä ole tässä aikaa kuulla otteita kirkkoisistä.»

»Sancta Maria!» huusi isä Ambrosius, »ovatpa nämä pyhittämättömät maallikot kerkeät suuttumaan! – Mutta tahdonpa ilmoittaa teille, uljaat ritarit, että moniaat murhaajat ja korpinruoat, hyläten kaiken jumalanpelon ja kirkon kunnioituksen ja huolimatta pyhän paavin bullasta: Si quis, suadente Diabolo (jos joku perkeleen yllytyksestä) – »

»Pappi veikkoseni», virkkoi temppeliherra, »kaiken tuon me tiedämme tai arvaamme; puhu meille suorin sanoin, onko herrasi abotti joutunut vankeuteen ja kenenkä kynsiin?»

»Valitettavasti», sanoi Ambrosius, »hän on joutunut Belialin miesten ja metsäsissien käsiin, jotka eivät pidä lukua näistä Raamatun sanoista: 'Älä koske minun voideltuuni äläkä tee mitään pahaa profeetoilleni'.»

»Tässä on meillä siis vielä yksi syy lisää paljastaaksemmo miekkamme, hyvät herrat», lausui Front-de-Boeuf kääntyen kumppaniensa puoleen: »Jorvaulx'in abotti anoo siis apua meiltä, juuri kun me tarvitsisimme hänen apuansa? Sen verran on hyötyä näistä pappi-laiskureista hädän hetkenä! – Mutta puhu suusi puhtaaksi, munkki, ja sano meille viimeinkin, mitä apua herrasi meiltä haluaa?»

»Koska niin sallitte», virkkoi Ambrosius. »Väkivaltaiset kädet ovat tarttuneet kiinni arvoisaan abottiini vastoin äskenmainitsemaani pyhää Raamatun sanaa; Belialin miehet ovat riistäneet hänen kirstunsa ja konttinsa ja ryöstäneet häneltä kaksisataa naulaa selvää kultaa; ja vieläpä vaativat suuria lunnaita lisäksi, ennenkuin päästävät hänet irti ympärileikkaamattomista käsistään. Siitä syystä arvoisa isäni Jumalassa rukoilee teitä, kalliita ystäviänsä, että te auttaisitte häntä joko maksamalla vaaditut lunnaat tai vapauttamalla hänet miekallanne, miten itse parhaaksi näette.»

»Paholainen kuristakoon tuon papin!» tiuskaisi Front-de-Boeuf; »onpa hän tainnut ottaa aika syvän aamuryypyn! Milloinka herrasi on kuullut mokomaa, että joku normannilaisparoni olisi hellittänyt kukkaronsa nauhoja auttaaksensa hengellistä herraa, jonka raha-arkut ovat kymmentä vertaa raskaammat? – Ja mitä me pystymme miekan voimallakaan auttamaan häntä, – me, joita satakertainen vihollisjoukko juuri ahdistaa ja jotka joka hetki itse odotamme hyökkäystä niskaamme?»

»Sitähän minä juuri aioin selittääkin teille», ehätti munkki, »mutta tuittupäissänne ette suoneet minulle aikaa. Minä olen, Jumala paratkoon, vanha, ja nämä hirmuiset verityöt hämmentävät vanhoja aivoja. Sittenkin on selvä tosi, että he pystyttävät leiriä ja rakentavat piiritysvallia tätä linnaa vastaan.»

»Ylös muureille!» huusi de Bracy, »ja katsokaamme, mitä nuo lurjukset toimittavat.» Näin puhuen hän aukaisi rautaristikolla varustetun ikkunan ja astui sen edessä olevalle pienelle parvekkeelle. Sieltä hän heti huusi salissa olijoille: »Pyhä Dionysius auttakoon! Onpa tuo munkki-vanhus tuonut todet sanomat! – He lähenevät, kantaen lautavarjostimia sekä hyökkäyskilpiä,²⁶ ja metsän reunassa liikkuu jousimiesparvi sakeana kuin musta raepilvi.» – Reginald Front-de-Boeuf katsahti myöskin ulos, ja sen tehtyään hän sieppasi heti torven käteensä. Pitkään ja kovaan hän puhalsi sitä komentaen miehensä muureille.

»De Bracy, vartioi sitä itäkulmaa, missä muuri on matalin. – Jalo Bois-Guilbert, olettehan virkaanne toimittaessanne hyvin oppinut sekä ryntäämään että ryntäystä torjumaan, pitäkää te länsikulmasta huoli. Minä itse käyn etuvarustusta puolustamaan. Mutta älkää, hyvät ystävät, kuitenkaan rajoittako huolenpitoanne vain yhteen paikkaan! – Meidän pitää tänäpäivänä olla joka paikassa, ja jokaisen, mikäli mahdollista, olla useampana miehenä, niin että aina joudumme avuksi tulisimpaan kahakkaan. Meitä on pieni joukko, mutta ripeys ja miehuus korvaavat ehkä sen vaillinaisuuden, koska olemme tekemisissä vain talonpoikalurjusten kanssa.»

»Mutta, jalot ritarit», parkui isä Ambrosius kesken sitä melua ja hälinää, joka syntyi vastarinnan hankkeista; »eikö kukaan tahdo kuulla sanomaa, jonka minun arvokas isäni Jumalassa, Aymer, Jorvaulx'in abotti on lähettänyt? – Kuulkaa minua, minä rukoilen teitä, jalo ritari Reginald!»

»Mene ja lörpöttele rukouksiasi taivaan asukkaille», tiuskaisi tuittupäinen normannilainen, »meillä täällä maan päällä ei ole nyt aikaa. – Hoi, Anselm, kuules! Laita kiehuvaa pikeä ja öljyä valmiiksi, jolla voimme kaltata noiden röyhkeiden petturien päät! – Pidä huolta, että jousipyssyjen varalle on tarpeeksi nuolia! – Nostakaa lippuni, vanhoine sonninpäineen, tornin huipusta heilumaan! – Saavatpa nuo perkeleet pian nähdä, kenenkä kanssa ovat tänäpäivänä leikkiin käyneet!»

»Mutta, jalo herra», jatkoi munkki, joka ei hevillä tahtonut luopua yrityksestään; »muistakaa, että olen vannonut kuuliaisuutta, ja minun täytyy täyttää abottini antama käsky.»

»Viekää pois tuo äijän-hupakko!» huusi Front-de-Boeuf. »Lukitkaa hänet kappeliin; lukekoon hän siellä helminauhaansa, siksi kunnes meteli on asettunut. Kummastunevatpa tosiaan pyhäin miesten kuvat tämän Torquilstonen seinillä, kun taas saavat ave'ja ja isämeidän rukouksia kuulla. Sellaista kunniaa ei heille ole tapahtunut muistaakseni hamasta siitä ajasta, kun heidät kivestä hakattiin.»

»Älä puhu pilkkaa pyhistä miehistä, Reginald», varoitti de Bracy; »kylläpä me tänäpäivänä hyvinkin tarvitsemme heidän apuansa, ennenkuin saamme nuo lurjukset lyödyksi hajalleen.»

»Vähän minä heiltä apua luulen tulevan», nauroi Front-de-Boeuf, »jollemme kukaties viskaa heitä muureilta alas noiden konnien päähän. Onpa minulla täällä muun rojun seassa myös aika iso Pyhän Kristofferin jänkäle, joka voisi musertaa mäsäksi kokonaisen komppanian.»

Temppeliherra oli sillä aikaa pitänyt vihollisen toimia silmällä paljon tarkemmin kuin raaka Front-de-Boeuf tai hänen löyhämielinen kumppaninsa.

»Säätyvalani kautta!» sanoi hän nyt; »lähenevätpä nuo miehet linnaa taitavammin kuin olisi luullut, – mistä kummasta sen lienevät oppineetkaan. Katsokaa, kuinka varovasti he käyttävät suojanaan jokaista puuta ja pensastakin ja kuinka he karttavat joutumasta avoimelle, missä jousimiestemme nuolet heihin paremmin sattuisivat! En huomaa heidän joukossaan minkäänlaista lippua, mutta panisinpa kuitenkin kultavitjani vetoon, että heitä on johtamassa joku ritari tai sotataitoon harjaantunut herra.»

»Minä näen hänet», virkkoi de Bracy; »minä näen ritarin liehuvan kypäränharjan sekä hänen haarniskansa loisteen. Katsokaa, tuo kookas mies se on, yllään musta rautapuku, hän järjestää rynnäkköön talonpoika-lurjusten etumaista parvea. – Pyhän Dionysiuksen kautta, onpahan se sama mies, jolle me keksimme liikanimen Musta tyhjäntoimittaja; sama mies, joka sinut, Front-de-Boeuf, iski maahan Ashbyn tantereella.»

»Sitä parempi», vastasi Front-de-Boeuf, »että hän nyt antaa minulle koston tilaisuuden. Joku kunniaton kelmi se mahtaa olla, koska ei uskaltanut viipyä ja ottaa vastaan palkintoa, jonka sattuma oli hänelle suonut. Turhaanpa olisinkin hakenut häntä niistä paikoista, mistä ritarit ja aatelismiehet hakevat vastustajiansa; iloinen olen siis, kun hän nyt itsestään on uudestaan tullut näkyviin kehnon talonpoikaisjoukon keskellä.»

Tähän puhe heiltä keskeytyi, sillä vihollinen näytti nyt täydellä todella aikovan käydä toimeen. Ritarit riensivät kukin määräpaikalleen vieden kanssaan ne harvat seuralaisensa, joita ei ollut likimainkaan tarpeeksi koko linnan puolustukseksi. Sittenkin he lujalla miehuudella odottivat uhkaavaa rynnäkköä.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

 
Tää heimo kulkevainen, hylätty,
tiedoistaan kuitenkin voi kehua.
Saloja, erämaita kulkeissaan
he monta salaisuutta keksivät;
halvoista ruohoista he keittivät
ihmeellisiä väkirohtoja.
 

Juutalainen.

Kertomuksemme täytyy tässä kohden hiukan poiketa entisille jäljilleen, jotta lukija saisi kuulla erinäisistä seikoista, voidakseen oikein ymmärtää seuraavia tapauksia. Omin neuvoin hän on kuitenkin jo tainnut arvata, että kun Ivanhoe pyörtyneenä oli vaipunut maahan ja koko maailma näytti hylänneen hänet, oli Rebekka rukouksillaan ahdistanut isäänsä, kunnes ukko kuljetutti nuoren ritarin pois taistelutantereelta. Hänet vietiin Ashbyn esikaupunkiin siihen taloon, missä Iisak turnajaisten aikana oli majaillut.

Tällaiseen armeliaisuuden työhön ei ehkä muuten olisi ollutkaan vaikea taivuttaa Iisakkia, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ja kiitollinen. Mutta hänessäkin vallitsivat hänen vainonalaisen kansansa ahdasmieliset tunteet sekä epäröivä pelkurimaisuus, eivätkä ne heti antaneet myöten.

»Pyhä Aabraham!» hän huudahti, »hän on hyvä nuorukainen, ja sydäntäni särkee, kun näen veren tippuvan hänen koreasti kirjotulle takillensa ja kallishintaiselle rautapaidalleen. Mutta pitääkö minun viedä hänet kanssani kotiin? – Tyttö, oletko sitä asiaa tarkoin ajatellut? Hänhän on kristitty, ja lakimme kieltää meitä rupeamasta tekemisiin muukalaisten ja pakanain kanssa, paitsi silloin, kun kauppamme niin vaatii.»

»Älkää näin puhuko, rakas isä», vastasi Rebekka. »Meitä tosin on kielletty seurustelemasta heidän kanssaan juomingeissa ja huvituksissa, mutta haavoitettuna ja onnettomana on pakanakin pidettävä juutalaisen veljenä.»

»Tahtoisinpa tietää, mitä rabbiini Jaakko Ben Tudela siitä sanoisi», epäröi Iisak. – »Mutta säälihän olisi, jos tuo hyvä nuorukainen nääntyisi verenvuotoon. Seth ja Ruben kantakoot hänet Ashbyhyn.»

»Ei, pankaamme hänet minun kantotuoliini», virkkoi Rebekka; »minä voin nousta juhdan selkään.»

»Silloinpa kaikki nuo Ismaelin ja Edomin koirat saisivat katsella sinua hävyttömillä silmillänsä», kuiskasi Iisak luoden epäluuloisen katseen ritarien ja asemiesten parveen. Mutta Rebekka jo oli täysin toimin ryhtynyt laupeudentyöhönsä eikä kuullut, mitä isä puhui. Lopulta tämä nykäisi tytärtänsä hihasta ja sanoi hätäisellä äänellä: – »Kautta Aaronin parran! – Entä jos nuorukainen kuolee! – Jos hän kuolee meidän kotiimme, eikö meitä sitten syytetä hänen murhaajikseen ja eikö roistoväki revi meitä palasiksi?»

»Ei hän kuole, isäni», vastasi Rebekka hiljaisesti irtaantuen Iisakin kädestä, »ei hän kuole, jollemme jätä häntä tänne. Ja jos tämän teemme, niin tulee meidän todellakin vastata hänen verestään niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä.»

»Niinhän taitanee olla», virkkoi Iisak hellittäen kätensä; »säälittäähän minuakin nähdessäni hänen verensä vuotavan, aivan yhtä paljon kuin jos näkisin Bysantin kultarahoja tipahtelevan omasta kukkarostani. Ja tiedänhän sen, että sinut on Mirjam, bysantilaisen rabbiinin Manassen tytär – jonka sielu jo on paratiisissa – opettanut taitavaksi parantajaksi sekä ruohojen voiman ja lääkkeiden vaikutuksen tuntijaksi. Tee siis, miten mielesi tekee – sinä olet hyvä tyttö, ja oletpa siunaus, kruunu sekä iloveisu minulle ja perheelleni ja esi-isieni kansalle.»

Juutalaisen pelko ei ollutkaan perätön. Jalomielisen laupeudentyönsä takia Rebekka joutui Ashbyhyn palatessaan Brian de Bois-Guilbertin himokkaiden katseitten alaiseksi. Temppeliherra ratsasti kahdesti ohi luoden rohkeat, palavat silmänsä ihanaan juutalaistyttöön. Me olemmekin jo saaneet nähdä, mitä tästä ihastuksesta seurasi, kun Rebekka oli joutunut tuon hillittömän hekumoitsijan käsiin.

Rebekka oli kiireesti kuljettanut haavoitetun ritarin heidän majataloonsa, jossa hän tukki ja sitoi hänen haavansa. Nuorinkin romaanien tai ballaadien lukija varmaankin muistanee, että tuona pimeyden aikakautena – siksihän keskiaikaa usein nimitetään – naiset yleensä olivat taitavia haavalääkäreitä ja että uljas ritari usein sai uskoa sodassa saadut haavansa sen tytön hoidettaviksi, joka syvimmästi oli hänen sydäntänsä haavoittanut.

Erittäinkin oli lääkitseminen kaikkine eri haaroinensa juutalaisten, niin miesten kuin naisten, taitona ja virkana. Senaikaiset mahtavat paronit ja kuninkaatkin ottivat usein, haavoittuneina tai sairaina ollessaan, hoitajakseen jonkun taitavan tietäjän, joka kuului tähän muuten ylenkatsottuun kansaan. Halukkaasti he hakivat kaikki apua juutalaislääkäreiltä. Ei heitä estänyt sekään kristittyjen yleinen usko, että juutalaiset rabbiinit tunsivat syvältä myös salaisia tieteitä – eli noituutta – varsinkin kabbala-tiedettä, joka olikin saanut alkunsa ja nimensä Israelin oppineiden miesten tutkimuksista. Eivätkä rabbiinit itsekään yrittäneet puhdistautua siitä syytöksestä, että he muka harjoittivat yliluonnollisia keinoja. Heidän kansansa oli muutenkin niin katkeran vihan alainen, ettei tämä syytös, yhtä vähän kuin mikään muukaan, enää olisi voinut sitä pahentaa. Päinvastoin oli se omiaan vähentämään ylenkatsetta, joka tavallisesti sekaantui juutalaisvihaan. Juutalaista noitaa tosin inhottiin yhtä paljon kuin juutalaista koronkiskojaakin, mutta häntä ei uskallettu halveksia yhtä paljon. Uskottavaa sitäpaitsi onkin, kun muistamme, mitä tarinoita on säilynyt juutalaisten ihmeellisistä parantamisista, että he todellakin tunsivat moniaita vaikuttavia lääkkeitä, joita he, kurjan tilansa aiheuttaman ja siis hyvin ymmärrettävän arkuuden vuoksi eivät mitenkään tahtoneet ilmaista kristityille naapureilleen.

Ihana Rebekka oli perehtynyt tarkasti kansansa kaikkiin omituisiin tietoihin, ja terävällä, voimallisella älyllänsä oli hän käsittänyt ja järjestänyt saamansa opin, vieläpä lisännyt omilla kokemuksillaankin. Hän oli taidossaan edistynyt niin pitkälle, että sitä hänen nuoruuteensa, sukupuoleensa sekä silloiseen aikakauteen katsoen täytyi oikein ihmetellä. Tietonsa lääkkeistä ja parannustaidosta hän oli saanut vanhalta juutalaisnaiselta, joka rakasti Rebekkaa kuten omaa lastaan. Hoettiinpa Iisakin tyttären myös saaneen kuulla kaikenlaisia salaisia asioita samalta akalta, jotka tämä itse nuoruudessaan oli perinyt omalta viisaalta isältään. Mirjam oli sitten joutunut aikakautensa sokean uskonkiihkon uhriksi, mutta hänen salaisuutensa eivät hävinneet hänen kanssaan hautaan; ne jäivät hänen taitavan oppilaansa haltuun maailman hyväksi.

Rebekkaa, jonka oppi täten oli hänen kauneutensa vertainen, pitivätkin hänen omat kansalaisensa erinomaisessa kunniassa ja arvossa. Arvelivatpa he melkein hänen olevan Vanhan Testamentin naisprofeettain kaltaisen. Hänen isänsäkin, jonka äärettömään rakkauteen hänen tietämättänsä oli sekaantunut myös syvää kunnioitusta tyttären oppia kohtaan, salli Rebekalle suuremman vapauden kuin juutalaisnaisilla kansansa keskuudessa muuten oli. Ja monestikin hän luopui, kuten juuri olemme nähneet, omasta päätöksestään noudattaakseen tyttärensä neuvoa.

Iisakin taloon tuotaessa Ivanhoe yhä vielä oli tainnoksissa, mikä johtui siitä, että hän taistelutantereella puuhatessaan oli menettänyt niin paljon verta. Tutkittuansa haavan Rebekka hoiteli sitä hyviksi tietämillään voiteilla. Sitten hän ilmoitti isälleen, että sairaan hengen takia ei ollut pelkoa, jos vain kuume saataisiin estetyksi – jota hän kuitenkin sanoi pelkäävänsä liiallisen verenvuodon vuoksi, – ja jos Mirjamin voiteella oli entinen voimansa jäljellä. Aivan hyvin he siis saattaisivat seuraavana päivänä viedä vieraansa kanssaan matkalle Yorkiin päin. Iisak vähän hämmästyi tästä ilmoituksesta. Hän arveli jo tehneensä kylliksi, tai enintään hän oli arvellut jättää haavoittuneen kristityn majataloon hoidettavaksi luvaten vain suorittaa kaikki maksut hänen puolestaan juutalaiselle isännälle. Mutta Rebekalla oli monta vastasyytä, joista kuitenkin tahdomme mainita vain kaksi, jotka tehokkaimmin vaikuttivat hänen isäänsä. Toinen oli se, että hän ei tahtonut jättää kallista voidepulloansa kenenkään muun, ei edes heimolaisen lääkärin haltuun, jottei sen salainen sisällys tulisi tunnetuksi. Ja toiseksi huomautti Rebekka isällensä, että Ivanhoe oli Rikhard Leijonamielen parhaita ystäviä ja että Iisak, joka oli lainannut rahaa Juhana-herttuan kapinallisiin hankkeisiin, tulisi suuresti tarvitsemaan mahtavaa, Rikhardin suosiossa olevaa puolustajaa, jos kuningas kukaties vielä palaisi maahansa.

»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä tärkeät syyt, – »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä, jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»

Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas, heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten kalskeesta – sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.

Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa sisään seurassaan mustaverinen palvelija.

Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa, mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi, että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, – häntä olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.

Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää hillitä uteliaisuuttansa. – »Suloinen neito», hän lausui arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän – »Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen…»

Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. – »Olen syntynyt Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»

»Korkeasukuinen neiti…» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.

»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen tilanne välttämättömästi vaatii.»

Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja säihkyviä silmiä, – noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi ja kansallisuus. Mutta sittenkin – sillä olihan Iisakin kauniin ja viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta – hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi, joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa, jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se, että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.

Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi, että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin, että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä. Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.

»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi kantamaan rautavaruksia? – Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla perustettua luostaria, missä saisin sijan? – Tai ettekö voisi viedä minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff, joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»

»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen – suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari – ei yksikään kristitty lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»