Tämä kirje käärittiin kokoon, jonka jälkeen asemies vei sen ulkona odottavalle sanansaattajalle. Tässä oli vastaus, sanottiin, hänen tuomaansa kirjeeseen.
Saatuaan asiansa toimitetuksi talonpoika palasi piirittäjien päämajaan, joka tällä hetkellä sijaitsi uhkean tammipuun juurella, noin kolmen nuolenkantaman päässä linnasta. Siellä odottivat Wamba ja Gurth, yhdessä liittolaistensa, Mustan ritarin ja Locksleyn sekä iloisen erakon kanssa, levottomasti vastausta haastekirjeeseensä. Heidän ympärillään vähän edempänä oli suuri joukko uljaita jousimiehiä, joiden metsäläisentapaiset vaatteet ja ahavoittuneet kasvot todistivat, mikä heidän tavallinen virkansa oli. Kolmattasataa oli heitä jo koolla, ja yhä vielä virtaili lisää. Nekin miehet, joita he päällikköinään tottelivat, olivat aivan samanlaisissa vaatteissa sekä aseissa; lakissa heiluva sulka oli heidän ainoa arvoansa osoittava merkki.
Paitsi tätä joukkoa oli avuksi myös saapunut toinenkin, huonommin järjestetty ja kehnommin varustettu sotavoima, nimittäin lähikylien saksilaisia asukkaita sekä useita orjia ja alustalaisia Cedrikin laajoilta tiluksilta. Harvalla näistä oli muita varustuksia kuin ne työkalut, jotka hätä toisinaan muuttaa sota-aseiksi. Kankia, viikatteita tai varstoja oli useimmilla kädessä; sillä normannilaiset, noudattaen valloittajien tavanmukaista varovaisuutta, eivät sallineet voitettujen saksilaisten pitää miekkoja tai keihäitä hallussaan. Siitä syystä tämä saksilainen apuvoima ei ollutkaan niin peloittava linnalaisille kuin se muuten olisi voinut olla heidän suuren lukunsa, ruumiillisten voimiensa ja tulisen intonsa vuoksi. Tämän kirjavan armeijan päälliköille tuotiin nyt temppeliherran vastauskirje. Kaikkein ensiksi käännyttiin sotapapin puoleen ja pyydettiin häntä selittämään sen sisällystä.
»Pyhän Dunstanin koukerosauvan kautta», sanoi arvoisa hengellinen mies, »joka on ajanut paratiisiin enemmän lampaita kuin minkään muun pyhän miehen sauva, minä vannon, etten kykene selittämään teille tätä renkutusta. Lieneekö se ranskaa vai arabian kieltä, siitäkään en voi selvää saada.»
Hän antoi sitten kirjeen Gurthille, joka pudisti vihaisesti päätään ja ojensi sen Wamballe. Narri katsasti paperin kaikkia neljää kulmaa samantapaisella ymmärtäväisellä irvistyksellä kuin apinoilla on vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Sitten hän heitti kuperkeikan ja antoi kirjeen Loeksleylle.
»Jos nuo pitkät piirut olisivat jousia ja lyhyet nuijapäitä nuolia, sitten minä kenties saisin asiasta vähän selkoa», sanoi kunnon jousimies. »Mutta niinkuin asia nyt on, en pysty siihen paremmin kuin nuoleni pystyisi sarvaaseen, joka on penikulman päässä täältä.»
»Pitäneepä minun sitten ruveta sihteeriksi», sanoi Musta ritari. Otettuansa kirjeen Locksleyltä hän luki sen ensin läpi itsekseen ja sitten selitti liittolaisilleen sen sisällyksen saksinkielellä.
»Tahtoisivatko he mestata jalon Cedrikin?» huusi Wamba. »Pyhä risti! Olettepa varmaan lukenut väärin, herra ritari.»
»En maar, hyvä ystäväni», vastasi ritari; »olen selittänyt sanat, aivan niinkuin ne on tähän kirjoitettu.»
»No sitten, Pyhä Tuomas Canterburylainen auttakoon», huusi Gurth, »meidän pitää valloittaa linna, vaikka kynsillämme repisimme sen hajalleen.»
»Muita apukeinoja ei meillä olekaan», vastasi Wamba; »mutta tuskinpa minun hyppysistäni lienee harmaitten kivien ja kalkin hajalleen repijöiksi.»
»Se on vain veruke, jolla he tahtovat voittaa aikaa», virkkoi Locksley. »Eivät he toki tohtine tehdä semmoista tekoa, jonka minä hirveästi kostaisin.»
»Soisinpa», sanoi Musta ritari, »että joku meistä voisi päästä linnaan katsomaan, minkälainen piiritettyjen laita on. Ja minusta näyttää, koska he pyysivät sinne ripittäjää, että tämä meidän pyhä erakko voisi mennä toimittamaan pappisvirkaansa ja samassa myös hankkimaan meille tarpeellisia tietoja.»
»Perhana periköön sinut kehnoine neuvoinesi!» manasi kelpo erakko. »Niin pian kuin olen riisunut munkinmekon päältäni, sen vakuutan teille, herra Tyhjäntoimittaja ritari, olen samassa myös nakannut nurkkaan pappiuteni ja pyhyyteni, jopa latinan taitonikin. Ja puettuani viheriän nutun päälleni saisin pikemmin ammutuksi kaksikymmentä metsäkaurista kuin yhden ainoan kristityn ripitetyksi.»
»Pelkäänpä sitten», sanoi Musta ritari, »pelkäänpä sitten suuresti, että meillä ei tässä ole ketään, joka voisi tai tahtoisi toimittaa rippi-isän osaa?»
Miehet katsoivat toisiinsa eikä kukaan vastannut.
»Minä näen», sanoi Wamba vähän ajan päästä, »että hupsun tässäkin tilaisuudessa pitää ryhtyä hupsuun työhön ja pistää kaulansa solmuun, jota viisaat miehet karttavat. Saan siis teille ilmoittaa, hyvät serkut ja kansalaiset, että pidin ylläni mustaa mekkoa ennenkuin tähän kirjavaan pukeuduin. Minua kasvatettiin munkiksi, kunnes aivotauti vei minulta järkeni, jättäen ainoastaan sen verran jäljelle, että kelpasin hovinarriksi. Toivonpa siis, – kun otan avuksi meidän kelpo erakkomme mekon sekä kaiken sen pyhyyden ja opin, jotka sen viitan saumoihin ovat ommellut – kelpaavani meidän arvoisalle herrallemme Cedrikille ja hänen kumppaneilleen lohduttajaksi niin maallisessa kuin hengellisessäkin suhteessa.»
»Lieneekö hänessä tarpeeksi järkeä siihen, mitä arvelet?» kysyi Musta ritari Gurthilta.
»Enpä tiedä», vastasi Gurth; »mutta jollei ole, niin tämä ainakin olisi ensi kerta, jolloin hän ei olisi älynnyt käyttää hupsuuttansa hyödykseen.»
»Pane munkin mekko päällesi sitten, veikkonen», lausui ritari, »ja pyydä, että herrasi lähettäisi meille tietoja siitä, miltä linnan sisässä näyttää. Väkeä ei siellä mahda olla ylen paljon, ja tahtoisin panna vetoon viisi yhtä vastaan, että me äkillisellä, rohkealla rynnäköllä pääsisimme sisään. Mutta joudu matkaan – aika kuluu.»
»Ja paluutasi odotellessamme», sanoi Locksley, »me piiritämme koko linnan niin tarkoin, ettei kärpänenkään pääse sieltä ulos sanomia viemään. Voit siis, veikkonen», lisäsi hän Wamban puoleen kääntyen, »vakuuttaa noille ankaroille herroille, että he jokaisesta vangeille tehdystä väkivallasta saavat kokea mitä kovimman koston.»
»Pax vobiscum!» (rauha teille) lausui Wamba, joka jo oli täydessä pappispuvussa.
Näin sanottuaan hän rupesi astumaan munkkimaisen juhlallisin, hitain askelin ja lähti vaaralliseen lähetystoimeensa.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Laiskistuu ratsu raisukin
ja laiska tulistuu;
narritteleepa munkkikin,
ja narri viisastuu.
Vanha laulu.
Pianpa narri erakon mekkoon sekä kaapuun puettuna ja solmunuora vyönä seisoi Front-de-Boeufin portin edustalla. Vartija kysyi häneltä, kuka hän oli ja millä asialla.
»Pax vobiscum», vastasi narri, »olen köyhä fransiskaanimunkki. Tulen ripittämään eräitä onnettomia, joita tässä linnassa pidetään vankeudessa.»
»Oletpa aika rohkea munkki», virkkoi vartija, »kun uskallat tähän linnaan. Täällä ei ole, jollen ota lukuun omaa juoppoa kappalaisvainajaamme, pariin kymmeneen vuoteen kuulunut sinun karvaisesi kukon kiekumista.»
»Ole kuitenkin hyvä ja sano asiani linnan isännälle», vastasi valemunkki; »olen varma, että pyyntööni mieluisasti suostutaan, ja sitten tämä kukko on kiekuva, jotta koko linna sen kuulee.»
»Suurkiitos!» sanoi vartija; »mutta jos minulle koituu pahaa siitä, että jätän tämän paikan ja lähden asiallesi, niin tahdonpa koettaa, eikö harmaan hanhen siivellä sulitettu nuoli pysty harmaan veljen mekkoon.»
Näin uhaten hän lähti kopistaan ja saattoi linnan valtasaliin sen tavattoman sanoman, että portin takana seisoi munkki, pyytäen päästä sisään. Miehen suureksi ihmeeksi isäntä käskikin, että pyhä mies oli paikalla päästettävä sisään. Vartija täytti käskyn kauan aikailematta; kuitenkin kutsui hän ensin muutamia sotamiehiä avukseen portin suulle siltä varalta, että salainen rynnäkkö voisi olla hankkeissa. Mutta olipa se hurja rohkeus, jonka innostamana Wamba-parka oli lähtenyt vaaralliseen toimeensa, aivan masentumaisillaan, kun hän näki suuresti pelätyn ja suuresti pelättävän Reginald Front-de-Boeufin edessään. Tuntien pahempaa pelkoa ja epäilystä kuin vielä koskaan eläessään hän lausui siis tervehdyksensä »pax vobiscum!», joka muka oli todistuksena hänen pappiudestaan. Mutta Front-de-Boeuf oli tottunut siihen, että kaikensäätyiset ihmiset häntä vavisten lähenivät; siksipä ei valepapin pelko herättänyt hänessä epäluuloja. »Kuka ja mistä olet, pappi?» kysyi hän.
»Pax vobiscum», tervehti narri vielä kerran, »olen köyhä pyhän Franciskuksen palvelija, joka tämän salon kautta matkustaessani jouduin rosvojen käsiin, tai Raamatun sanoilla puhuen 'quidam viator incidit in latrones'. Nämä rosvot nyt lähettivät minut tähän linnaan antamaan hengellistä apuani kahdelle miehelle, jotka teidän korkea päätöksenne on tuominnut hengiltä otettaviksi.»
»Aivan niin», virkkoi Front-de-Boeuf. »Ja voitko, pyhä isä, sanoa minulle, kuinka paljon noita rosvoja on?»
»Jalo herra», vastasi narri, »nomen illis legio, se on: heidän nimensä on legioona.»
»Virka minulle suorin sanoin, kuinka monta heitä on, pappi veitikka, taikka saat nähdä, ettei tässä munkin mekko eikä nuoravyö paljonkaan auta.»
»Voi!» sanoi valemunkki, »cor meum eructavit, se on: sydämeni kovasti säikähtyi! Mutta taitaapa heitä arvatakseni olla – jos luen mukaan metsäsissit ja talonpojat – vähintään viisisataa miestä.»
»Mitä?» virkkoi temppeliherra, joka juuri nyt astui saliin, »niin suurin parvinko nuo vaapsahaiset lentelevät? Onpa aika hävittää koko tuo häijy suku.» Sitten hän kuiskasi syrjään Front-de-Boeufille: »Tunnetteko tuota miestä?»
»Hän on jostakin kaukaisesta luostarista», sanoi Front-de-Boeuf; »en tunne häntä.»
»Älkää sitten uskoko hänelle asiaanne suullisesti», neuvoi temppeliherra. »Antakaamme hänelle kirje vietäväksi de Bracyn vapaakomppanialle, jolla heidät käsketään joutumaan tänne päällikkönsä avuksi. Mutta jottei tämä kaljupää saisi mitään epäluuloa mieleensä, sallikaa hänen vapaasti täyttää virkansa ja valmistaa nuo saksilaissiat teurastukseen.»
»Tehkäämme niin», sanoi Front-de-Boeuf. Hän antoi heti eräälle palvelijallensa käskyn, että Wamba saatettaisiin Cedrikin ja Athelstanin vankihuoneeseen.
Vankeus oli pikemminkin yhä kiivastuttanut kuin masentanut Cedrikin tulista mieltä. Hän asteli edestakaisin kamarissa niin kiihkeästi, kuin olisi hän marssinut vihollisen sotarintamaa vastaan tai rynnännyt piiritetyn linnan murtuneelle muurille. Näin tehden hän puheli välistä itsekseen, välistä Athelstanille hajanaisia, kiivaita sanoja. Hänen toverinsa sen sijaan odotteli vakaana ja huolettomana, minnepäin asia kallistuisi. Sillä välin hän kuitenkin aivan rauhallisesti märehti runsasta päivällisateriaansa eikä paljonkaan vaivannut päätään mietteillä, miten pitkälliseksi hänen vankeutensa tulisi. Tottahan siitäkin, hän arveli, niinkuin muista maallisista pahoista, kerran Jumalan avulla oli loppu tuleva.
»Pax vobiscum», lausui narri astuessaan sisään. »Pyhän Dunstanin, Dennisin, Duthocin ja kaikkein muiden pyhien miesten siunaus olkoon teidän kanssanne ja teidän ympärillänne.»
»Astu sisään», vastasi Cedrik valemunkille; »mistä syystä tulet tänne?»
»Tulen kehoittamaan teitä valmistautumaan kuolemaan», sanoi narri.
»Se ei ole mahdollista!» huusi Cedrik kavahtaen pystyyn. »Ei heissä tosin ole häpyä eikä pelkoa, mutta eiväthän he toki uskaltane ryhtyä niin julkiseen ja tarpeettomaan murhatyöhön!»
»Voi!» virkkoi narri; »yhtä vähän voisi silkkinuora pidättää pillastunutta hevosta kuin ihmistunto hillitä noita miehiä. Ajatelkaa siis, jalo Cedrik, ja niin myös tekin, urhokas Athelstan, syntejänne, joihin liha teidät on vietellyt; sillä tänäpäivänä teidän tulee seisoa korkeamman tuomarin edessä.»
»Kuulitkos sen, Athelstan?» sanoi Cedrik. »Rohkaiskaamme siis sydämemme tähän viimeiseen tekoon. Parempi onkin kuolla miehinä kuin elää orjina.»
»Minä olen valmis», vastasi Athelstan, »kärsimään kaikkein pahinta, mitä he ilkeydessään keksinevät, ja aion astua mestauslavalle yhtä huolettomana kuin menisin päivälliselleni.»
»Käykää siis pyhään toimeenne, hurskas isä», sanoi Cedrik.
»Maltahan vielä pikkuisen, eno-kulta», virkkoi narri luonnollisella äänellä. »Parempi on pimeässä varoa ennenkuin harppaa.»
»Niin totta kuin olen kristitty», huusi Cedrik, »kuulostaapa tuo ääni tutulta!»
»Onhan se uskollisen orjanne ja narrinne ääni», vastasi Wamba, riisuen kaappunsa. »Jos olisitte ennen totellut hupsun neuvoa, niin ette olisi tässä paikassa. Totelkaapa edes nyt hupsun neuvoa, niin pääsette pois.»
»Mitä tarkoitat, narri?» kysyi saksilainen.
»Juuri sitä mitä sanon», vastasi Wamba. »Ottakaa tämä mekko vyönuorineen, niin olette yhtä hyvä vihitty pappi kuin minä, ja marssikaa hyvässä turvassa ulos linnasta. Minä puen päälleni teidän viittanne ja vyönne ja lähden teidän sijastanne tuolle pitkälle matkalle.»
»Minäkö jättäisin sinut tänne sijaani!» sanoi Cedrik kummastuen tästä ehdotuksesta. »Hirteenhän ne sinut ripustaisivat, hupsu-parkani.»
»Tehkööt vain mitä heidän omatuntonsa sallinee», virkkoi Wamba. »Luulisinpa – sillä suinkaan tahtomatta teidän sukunne arvoa häväistä – että Älyttömän pojan kaula tulee roikkumaan hirsinuorassa yhtä suurella kunnialla kuin kultavitjat aikoinaan riippuivat hänen esi-isänsä, pormestarin kaulassa.»
»Olkoon sitten niin», vastasi Cedrik; »yhdellä ehdolla tahdon suostua tarjoukseesi, nimittäin että minun sijastani tahdot vaihtaa vaatteet herra Athelstanin kanssa.»
»Enkä, pyhä Dunstan minua auttakoon!» vastasi Wamba; »siihen ei ole mitään syytä. Oikein on, että vanhan Älyttömän poika pelastaa hengellään Herewardin pojan. Mutta sulaa hullutusta olisi, jos menisin surman suuhun miehen puolesta, jonka esi-isillä ei ole ollut mitään tekemistä minun esi-isieni kanssa.»
»Konna», lausui Cedrik, »ovathan Athelstanin esi-isät olleet Englannin kuninkaita!»
»Olkoot he mitä ikinä tahansa», vastasi Wamba; »mutta min'en vain anna vääntää suoraa niskaani nurin heidän tähtensä. Sentähden, isäntä-kultani, käyttäkää te tarjoustani itse tai sallikaa minun lähteä, yhtä vapaana kuin tulin, tästä vankihuoneesta.»
»Anna vanhan puun kaatua», jatkoi Cedrik, »kunhan metsän uhkea toivo pysyy pystyssä. Pelasta jalo Athelstan, uskollinen Wambani! Se on jokaisen kelpo miehen velvollisuus, jolla on saksilaisverta suonissansa. Me molemmat jäämme tänne häijyjen vihollisten vimman alaisiksi, ja hän menköön vapaana ja eheänä rohkaisemaan kansalaisiamme kostotyöhön.»
»Ei suinkaan, isä Cedrik!» sanoi Athelstan tarttuen hänen käteensä. Hänen tunteensa ja tekonsa eivät näet olleetkaan häpeäksi hänen jalolle suvulleen, niin pian kuin vain pakko oli herättänyt hänet toimeen ja ajatteluun. »Ei suinkaan! Ennen minä istuisin tässä kamarissa kokonaisen viikon vedellä ja leivällä kuin käyttäisin omaksi hyödykseni tuota pelastuskeinoa, jonka orjasi sydämellinen kiintymys on varannut sinulle.»
»Täysijärkisiä miehiä te molemmat olette olevinanne, hyvät herrat», virkkoi narri, »ja minua sanotaan mielipuoleksi hupsuksi. Mutta tässäpä asiassa, eno Cedrik ja serkku Athelstan, hupsu aikoo tehdä päätöksen, ja te saatte säästää kilpailevat kohteliaisuutenne. Minä olen niinkuin John-a-Duckin hevoskoni, joka ei huolinut ketään muuta selkäänsä paitsi John-a-Duckin. Minä tulin tänne pelastamaan isäntääni, ja jos hän ei siitä huoli – olkoon menneeksi – sitten palaan jälleen kotiin. Ystävän apua ei käy heittäminen kädestä käteen, niinkuin palloa. Minä en mene hirteen kenenkään muun kuin oman perintöherrani puolesta.»
»Lähde nyt, jalo Cedrik», virkkoi Athelstan, »älä hylkää tätä pelastuskeinoa. Tuolla ulkona sinun läsnäolosi voi kiihoittaa ystäviemme rohkeutta meitä auttamaan. Jos tänne jäät, olisi se meille kaikille turmioksi.»
»Onko sitten jotakin toivoa saada ulkoapäin apua?» kysyi Cedrik narrilta.
»Toivoako? Onpa maar!» vastasi Wamba. »Uskokaa minua, – kun panette minun mekkoni päällenne, niin olette armeijan päällikön haarniskassa. Viisisataa miestä on koolla tuolla ulkona, ja minä olin tänä aamuna yksi heidän ylipäälliköitään. Narrinlakkini oli sotakypäränä ja puinen miekkani komentosauvana. – No niin, saadaanpa nähdä, tuleeko heille siitä etua, kun saavat viisaan miehen hupsun sijaan. Pelkään tosiaan, että sen kautta lisääntyy kyllä varovaisuus, mutta uljuus vähenee. – Ja nyt, herra, menkää Herran haltuun, ja olkaa hyvä Gurth-paralle sekä hänen koirailleen. Ja ripustakaa kukonharjani Rotherwoodin salin seinään muistoksi hänestä, joka isäntänsä pelastukseksi heitti henkensä niinkuin uskollinen – hupsu.»
Viimeistä sanaa lausuessaan hänen äänensä värisi todenteosta. Kyynelet nousivat Cedrikinkin silmiin.
»Sinun tekoasi tullaan muistamaan», hän sanoi, »niin kauan kuin uskollisuutta ja rakkautta maan päällä pidetään arvossa. Jollei minulla olisi toivoa, että ulos päästyäni voin hankkia pelastuksen Rowenalle ja sinulle, Athelstan, ja myöskin sinulle, Wamba-parkani, niin et saisi minua houkutelluksi tähän tekoon.»
He olivat jo vaihtaneet pukua, kun uusi epäilys äkisti johtui Cedrikin mieleen.
»Enhän minä osaa mitään muuta kieltä kuin omaa saksilaistemme ja muutamia sanoja tuosta normannilaisesta leperryksestä. Kuinka minä voin käydä hengellisestä miehestä?»
»Koko taika riippuu vain kahdesta sanasta», vastasi Wamba. – »Pax vobiscum kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin. Yhdentekevää, syöttekö vai juotte, siunaatteko vai soimaatte, Pax vobiscum toimittaa aina asian. Se lause on munkille yhtä tarpeellinen kuin noita-akalle luuta tai loitsijalle riimusauva. Lausukaa vain nuo sanat tällä tavalla, syvällä juhlallisella äänellä: Pax vobiscum! Se auttaa kaikesta pulasta – vahdit ja vartijat, ritarit ja asemiehet, jalkaväki ja ratsumiehet, kaikki tottelevat näitä taikasanoja. Aionpa, jos he huomenna vievät minut hirtettäväksi, mitä en kuitenkaan ota vielä oikein uskoakseni, koettaa, miten tämä lauselma vaikuttanee pyöveliin.»
»Jos siinä on koko temppu», virkkoi Cedrik, »niin olen pian täysinoppinut pappi. – Pax vobiscum! Toivonpa, etteivät nämä taikasanat minulta unohdu. Hyvästi nyt, jalo Athelstan, jolla sydän on vahvemmin varustettu kuin pää. Minä yritän pelastaa teidät tai tulen tänne takaisin teidän kanssanne kuolemaan. He eivät saa vuodattaa saksilaista kuningasverta, niin kauan kuin minun suonissani vielä veri juoksee. Eikä myöskään hiuskarvaakaan saa varista sen uskollisen orjan päästä, joka herransa pelastukseksi antautui hengenvaaraan, – jos Cedrik vain oman henkensä vaaralla voi sen estää. – Jääkää hyvästi!»
»Hyvästi, jalo Cedrik», sanoi Athelstan, »ja muista, että oikean munkin luontoon kuuluu ryypyn kunnollinen kulauttaminen, jos semmoista sinulle tarjotaan.»
»Hyvästi eno», lisäsi Wamba, »ja muista Pax vobiscum.»
Näine kehoituksineen Cedrik lähti matkalleen. Pianpa hän saikin koettaa noiden taikasanojen tehoa, joita narri oli kehunut kaikkivoipaisiksi. Matalassa, pimeässä käytävässä, jonka kautta hän koetti päästä linnan saliin, tuli nainen häntä vastaan.
Pax vobiscum! virkkoi valemunkki ja yritti kiireesti pujahtaa sivuitse. Mutta lempeä ääni vastasi: »Et vobis – quaeso, domine reverendissime, pro misericordia vestra.» (Ja niin myös teille – minä rukoilen, arvoisa herra, teiltä laupeutta.)
»Minä olen hiukan kuuro», vastasi Cedrik selvällä saksinkielellä ja mutisi sitten itsekseen: »saakeli vieköön tuon hupsun ja hänen Pax vobiscuminsa! Menipä minulta nyt peitseni hukkaan heti ensi heitolla.»
Mutta siihen aikaan oli sangen tavallista, että papin latinankielenkorva oli kuuro. Sen tiesi nainenkin, joka Cedrikiä puhutteli.
»Jumalan tähden, arvoisa isä», hän vastasi munkin omalla kielellä, »olkaa niin armollinen ja tulkaa Jumalan sanalla lohduttamaan haavoitettua vankia, joka makaa tässä linnassa. Armahtakaa häntä ja meitä, niinkuin pyhä virkanne käskee. – Saattepa siitä paremman palkinnon luostarinne hyväksi kuin mistään muusta avusta, jonka vielä eläessänne olette tarvitseville antanut.»
»Tyttäreni», sanoi Cedrik pahasti hämillänsä, »minulle on sallittu niin lyhyt aika tässä linnassa ollakseni, etten jouda täyttämään kaikkia velvollisuuksia – minun täytyy paikalla lähteä pois – elämä ja kuolema riippuu minun joutumisestani.»
»Mutta, arvoisa isä», intti anoja, »sen valan kautta, jonka olette vannonut, minä rukoilen teitä! Älkää jättäkö sorrossa ja vaarassa olevaa ihmisveljeä avutta ja lohdutuksetta!»
»Paholainen periköön minut ja vieköön Ifriniin minut, Odinin ja Thorin sielujen seuraan», äyskähti Cedrik harmissaan. Luultavasti olisi hän jatkanutkin samaan tapaan, mikä peräti poikkesi hengellisen miehen puheesta; mutta samassapa Urfridan, tornissa asuvan vanhan ämmän ääni keskeytti puheen.
»Mitä, lintuseni», virkkoi hän naiselle, »tälläkö tavalla sinä osoitat kiitollisuuttasi hyvyydestäni, kun sallin sinun lentää ulos häkistäsi? – Niinkö rohkenet, mitätön juutalaistyttö, vaivata pyhää miestä, jotta hänen täytyy puhjeta sopimattomiin sanoihin?»
»Juutalaistyttö!» sanoi Cedrik, keksien sen syyn päästäkseen pois. – »Anna minun mennä, vaimo! Älä uskalla estää minua. Minä tulen juuri pyhästä toimesta enkä tahtoisi tulla saastutetuksi.»
»Tulkaa tänne, isä», virkkoi ämmä, »te olette outo tässä linnassa ettekä löytäisi oppaatta ulos. Tulkaa tänne, minulla olisi puhumista teille. – Ja sinä, kirotun kansan tytär, mene takaisin sairaan miehen luokse ja hoida häntä siksi, kunnes palaan. Ja kavahda itseäsi, jos vielä kerran lähdet ulos minun luvattani!»
Rebekka lähti. Hartailla pyynnöillään hän oli saanut luvan päästä ulos tornista, ja Urfrida oli käyttänyt häntä apunaan haavoitetun Ivanhoen hoitamisessa, joka toimi olikin juutalaistytölle erittäin rakas. Kuultuansa Urfridalta, että pappismies oli tullut tähän jumalattomien asuntoon, oli Rebekka, joka yhä vain mietti heidän vaarallista tilaansa ja kaikenlaisia pelastuskeinoja siitä, toivonut saavansa häneltä apua. Sentähden hän oli mennyt valemunkkia vastaan puhuaksensa hänelle ja pyytääksensä häntä vangin avuksi. Mutta miten tämä hurskas hanke meni myttyyn, sen lukija on juuri saanut kuulla.