Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa mukaista, nousi vanki tuolille tavoittaaksensa huonekumppaniansa.
Minne se on voinut piiloutua?
Hän haki hakemistaan… vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.
Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus.
"Kuinkahan olisi, jos koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuosta pääsypaikkaa?"
Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa – ajatus, että voisi päästä vapaaksi – päästä pois täältä – olla vapaa – uusin voimin liikkua maailmassa, kuten miljoonat muut!!
Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän laskeutui pimeässä vuoteelleen. "Olla vapaa!" – ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen levottomassa sielussaan kehotushuutona.
II
Naapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.
Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla ja huolia haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa, jotka olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari seisovan, salaperäisesti kuiskaillen – nopeasti poistuen, kun luulivat huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset ja kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin hurmaavaan pyörteeseen.
Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui useampia politikoivia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta, että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden norsunluisten koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä, näkymättömiä koskettimia.
Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä järjestellen korttejansa taitavasti kuin sotapäälliköt. Pienessä komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen. Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vieraissaan vireille hupaisen seurustelun, jonka jo pelkkä hänen ilmaantumisensa sai virkistymään ja jalostumaan.
Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.
Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään riitakumppania, niinkö?"
"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei minulta puutu! Nämä lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"
"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.
"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä täti?" sanoi donna Serena käyden lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vain kätevyyttä. Soittakaa toki mieluummin: la hya del campo. Te osaatte sen soittaa mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljoa suuremman vaikutuksen."
Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat, ettei donna Serena ollut pettynyt.
Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä, istui nuori valkoverinen nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.
Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi sitten oli mennyt naimisiin espanjalaisen caballeron kanssa – hento, vaalea olento, syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot ja kasvoissa hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin yksinkertaisesta kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä kukkaköynnöksiä.
Donna Serena kallistui tuon hennon, miettiväisen naisen puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Miehesi on saapunut."
Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee kohta tänne."
Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin paljoa tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.
Serena ei tavannut missään sitä, jota etsi. Lopuksi heitti hän silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutunut", huusi hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne teidät aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi estää oppineen tapoja ilmaantumasta. Mutta että olette noin piiloutunut! – Ettekö siis koskaan tanssi?"
"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään oppineeksi mainittavan.
"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät tutuksi erään henkilön kanssa."
"Kuka se olisi?" kysyi toinen yhä istuen.
"Don Aquiles de Mendoza."
"Oh, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi; vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen tavata", vastasi herra nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.
Esittelyn jälkeen jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo ennenkun hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa".
Hyvä neiti oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut piaanon äärestä; hän ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli taidettaan harjoitellut, saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin tänään.
"Tänään olette saanut voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena, kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa kuin totta.
"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei minulta tänä iltana jäisi mikään toivo täyttämättä."
Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa "Maurilaisten hyvästijättölaulua".
Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien silmät olivat suunnatut.
Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä iässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli kohdannut suuri onnettomuus, mutta siitä ei mielellään puhuttu.
Sormien liikkuessa soittokoneen norsunluisilla koskettimilla toivat hänen alabasterinvalkeat, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa näytti silloin korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan. Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui hänen kasvoissaan, joiden juonteisiin hänen jalo sielunsa oli lyönyt leimansa. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia toisteluja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino. Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat, silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän, vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun vienoa soittoa taas seurasi epätoivon raivoisat sävelet, surullisen kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskynkiihkoiset soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja puoliavointen huulten ympäri liiteli vastustamattoman hurmaava hymy. Sitten kävi laulu taas vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi, kuollen, valittaen, ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen viimeiset siiven-iskut. Kauniin naisen kasvot olivat metsäruusun väriset, kun hänen puoleksi suljetuista silmistään putosi kyynelhelmi. Kaikkien katseet olivat häneen kääntyneet, jokainen sielu seurasi hänen sielunsa lentoa ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi salaperäinen huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi häntä saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä muuttui kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei kellekään suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin suloisempaa kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.
Häntä täytyi kohdella niin hellästi kuin ainoanlaatuista kukkaa, jota ei missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta jota ei kenenkään ole sallittu poimia – joka on niin kallisarvoinen, että itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut kaikki, ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa, että he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois silmiään innostuneesta naisesta.
Miltei samalla hetkellä saapui joukkoon uusi vieras, omituinen katse kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä olijoita. Espanjalainen piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa, joka ilmaisi henkistä etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen eteen nelikulmainen lasi oli puristettu – tämä kaikki antoi hänen ulkomuodolleen jotakin omituista ja osoitti hänen olevan niitä ihmisiä, jotka ovat seuraelämän vitsauksia.
Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacintona.
Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki olleet hänelle vieraita.
Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.
"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan, tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka, "Taidatpa totta tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"
Seurue purskahti nauruun.
"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea – ", puhui veitikkamaisesti hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla kastiliankielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"
Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui hän alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen veitikkamainen ja ivallinen katse palannut hänen kasvoihinsa.
"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen herttaisen… papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.
"Niinkö?"
Molemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.
"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin seuraa minua." Ja nyt esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista riitaveljeä.
Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului melkein kuin äkkiä tukahtetun naurun loppuhohotus; sitä seurasi pian hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen ilme kasvoillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin pahaa.
Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen:
"Eikö niin, herra kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen läheisyydessä?"
"Kun se päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos don Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in käsivarteen?"
Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet. Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen molempien väliin ja tarttuen kumpaisenkin käsivarteen pyysi hän:
"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa."
Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät, välittäen viisi koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa ruokien luo.
Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko vierasjoukon, joka tähän saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä kaikkia omituisia aineksia seurassa oli.
Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva hidalgo – ja keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä kietonut koko tämän eriaineksisen seuran yhteen, kaikki toisiinsa sulattanut.
"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme, yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä, paljonko olet aikaan saanut."
"Tarkastelehan vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä rehellisiä ihmisiä!" – ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut hänen tutkimuksiensa esineenä – "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos sattumalta yhteen joutuvat. Huomaahan nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät – he eivät kumpikaan voi päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin taas omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi maailman kahdeksas ihme."
Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä piteli häntä kiinni napinlävestä.
"Minä pyydän teitä esittämään maljan – mutta pian", sanoi don Jacinto, erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.
Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle, don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.
Lasit kilisivät.
Nyt on kansanvaltalaisen vuoro.
Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.
Sitten oli don Jacinton vuoro.
Hänkin kohotti lasinsa – hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämä lasin reunoja vasten olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:
"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi vuoteen!"
Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt yksikään, erottiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille hän tämän toivomuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita, joille hän puoliääneen puhui:
"Onhan hyvin mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!"
Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä jokaisessa taas heräsi suureksi osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin lausein kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.
Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar – don Jacinto kreivin puoliso – jännittyneen seurueen keskelle.
"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän ympärille – syvä hiljaisuus vallitsi.
Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli hyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli syvämietteisen levollinen. Hän vetäisi kädellään silkkihiuksiansa taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen, ylevän juhlallisena hennolla, sydämeen käyvällä äänellä lausua erästä Camoens'in kuolemattomista runoista, "Granadan valloitus" – nimistä, joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna olemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle espanjalaiselle tuttu.
Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämeen ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka vuosi sitten tuskin tiesi mitään koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämä pyhät sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla tenholla ja sielun liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti hänet likemmäksi muihin ihmisiin.
Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Ahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!
Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei enää kukaan voinut pysyä kylmänä; itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.
Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi. Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä, kun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen toisensa veljiksi ja sisariksi.
"Sinä olet voittanut, nainen!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.
Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.
Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.
Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa satakahdeksankymmentätuhatta soturia valmiina karkoittamaan vihollisen isänmaan rajain sisäpuolelta.
* * * * *
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin makuuhuoneeseensa.
Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin palaavien vaunujen ratinaa.
Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään-oloa, se tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurassa vietetyn yön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän häiritsee.
Silloin vapaudutaan ahtaista epämukavista vaatteista ja usein vielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaana pakosta seurata muiden mielitekoja.
Silloin herää toinen toisensa perästä meissä noita salaperäisiä, haaveksivia ajatuksia, jotka eivät päivillä saa tajunnassamme sijaa – unohtumattomat muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana ajassa kuin äskeinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina himmeinä, huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä ja joiden viimeisistä aineksista unennäöt muodostuvat.
Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen, joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä seisomaan.
Taulu kuvasi kauniinpuoleista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot, elävät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta arvokkaisuutta todistava otsa – siinä tuon kuvan pääpiirteet.
Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin olivat talossa olleet.
Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin päiväkirjansa, johon hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman rivin, muutamia surullisia ajatuksia – niillä päätti hän iloisen päivänsä.
Näin ne kuuluivat:
"Tänäänkin olin onneton… tänäänkin täytyi minun sinua muistella. Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit; tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle… minulle… meille molemmille armollinen!"
Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen oli ottanut, ja asetti vielä alabasteriverhon lampun eteen, ennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.
Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.
III
Ovenvartian asunnossa oltiin vielä valveilla.
Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartia istui eräässä nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa – vanha punanokkainen juopporatti vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.
"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartia.
"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen naulaan.
"Eikö yksikään jäänyt taloon?"
"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin tänne tulleitakin."
Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartia aika hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä, kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen härän kanssa.
"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä miehistä."
"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi; sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."
"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartia, muokaten liikkuvan intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan, vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan jokaisen askeleenkin, minkä hän ottaa."
Tuskin oli ovenvartia saanut tämän sanotuksi, kun ovea hiljaa koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:
"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"
Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovesta sisään, tehden salaperäisen liikkeen kädellään.
"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen ovenvartia.
"Uutisiako? Joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.
"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotakin saanut tietää!"
"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen, mitä tytöllä olisi sanomista.
"Kun emäntäni lähetti minut pois…" alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti ympärilleen – "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"
"Ei kukaan! Ei täällä ole ketään!"
"Entäs ikkuna?"
"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen tarvitse mitään pelätä."
"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän, voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkooviinsa ja veti siellä mustan esiripun kehyksen edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin lemmekkäästi hymyilevän."
"Siinäkö kaikki?"
"Minusta siinä on kyllä aluksi,"
"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma puku ja alas taivutettu paidankaulus?"
"Ihan niin."
"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartia.
"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!" huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko hän rakastunut kehenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen mieheen, jonka kuvan siellä näin – mistä minä tiedän, mitä te muuten oikeastaan tahdotte!"
"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teille ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ikäisenä hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä kerran tulisi tahraamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä tavalla? Mutta kumminkaan – ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis… hyvin kaunis; hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata saaneensa häneltä jotakin suosionosoitusta – ei edes hymyilyä – osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli. Mutta maltappas, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' – muun osan saisi, ei don Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio, joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"
"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat, päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja sillä hyvä!"
"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartian vaimo, raapien ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."
"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartia.
"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on sitten hänen miehensä?"
Ovenvartia viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:
"Kuva, jonka näitte alkoovissa – on hänen kuvansa!"
Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.
"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu yhdessä?"
"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."
"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he ota avioeroa?
Käyhän se laatuun!"
"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon muotokuvan näköinen, lähentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta päämäärästämme."
"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"
"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä ei sitä tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita, vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"