"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?" huudahti hän. Ja epäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle keinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti, näet, Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut voittavansa, otti syliinsä Mininon, joka nurkuen naukui nurkassansa, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Mitähän tässä talossa oikein syödään?", sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä sisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun se tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski kyntensä rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän hinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan syytä piestä pikku Teresaa.
Nuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä päivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta, joka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa tuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.
Joakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta ainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt vihdoinkin saisi kauan halutun aiheen antaa tytölle selkäsaunan, tämä kun tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.
Markiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja hän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin. Mutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin hän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta millänsäkään:
"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!"
Joakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian aikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.
Kuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo koetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallata tomuun lapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle onnistuisi.
IV
Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikoin ja lauantaisin myymään munia ja hedelmiä.
Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen päärynää Isabellille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle, sanoen:
"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa mukananne, kun kotiin palaatte."
"Jollemme saa, äiti-rouva?" vastasivat tytöt.
"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä. Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut minulle."
Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.
Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä, istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää äitipuolensa pirullisen vaatimuksen. Ja kylläpä olikin heillä miettimistä.
"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?" huokasi huolissaan Isabel.
"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."
"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta, samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.
"Jotta saisimme yhtä paljon rahaa päärynöistämme, täytyy sen, jolla on vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi, halvemmasta."
"Mutta sanoihan äiti-rouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta hinnasta."
"Niin hän sanoi."
"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."
"Ca balino, amen Jesus! Jos äitimme saisi sen tietää!" vastasi Teresa?
"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"
"Kyllä, parempi se!"
"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää…"
"Hän saa, Markiitta. – Olethan kuullut opettajattaren kertovan pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."
"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi että uskoisin mitään tuollaista?"
"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äiti-rouva kyllä antaa meille korvapuusteja, mutta me puhumme totta."
Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys pakottaisi heitä tekemään.
"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja tiedustella eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."
"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.
Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa. Nyt tahdon kertoa, kuka hän oli, tämä Don Juan Saca-Cuentas.
Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi. Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka oli tällainen:
Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen, ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.
"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle yhden asian?"
"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää – eihän kysymys ole häpeäksi."
"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko koskaan tapahtua että minun ikäni on vain puoli hänen iästänsä?"
"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja. "Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."
"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni iästä."
"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti kiukustunut opettaja.
"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoistavuotias ja isäni on kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi kertaa niin vanha kuin minä."
Opettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:
"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset poikanulikatkin jo tietävät?"
Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä saivat maksaa.
V
Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta koululaisilla oli tapana olla joutilaina aamupäiväkin, ja opettaja mukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.
Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-majassa, joka kaunisti koulun edustaa, ja piti luentoa sodasta Flandern'issa muutamille naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli – sama kunnon eukko, joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uusiin naimisiin. Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä – sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin kyyneleitä.
Martinin tytöistä oli kuin olisi taivas auennut, kun he näkivät koulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä oli parhaillaan valmis menemään ulos hakemaan ympäristöstä tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän pähkinäkeppejä – toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.
"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki sisarten lähestyvän.
"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona.
"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."
"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martin nahjuksessa, joka sanoo kyllä, kyllä kaikkeen."
"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"
"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia."
Tytöt ehtivät nyt paikalle.
"Hyvää päivää, armolliset", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.
"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt."
"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden lasku-arvoituksen."
"Mielelläni, vaikkapa kaksi", vastasi koulumestari ylpeästi.
"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää, toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä paljon rahaa, kun me tulemme kotiin."
"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!" huudahtivat naiset.
"Tytöt", sanoi koulumestari äreästi, "muistakaa, ett'en suvaitse ivaa."
"Me emme ivaa, me vakuutamme…"
"Menkää tiehenne, lutukset!"
"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka epäluuloinen te olette, Don Juan!" huudahti Ramona.
"Mutta eihän se ole mahdollista…"
"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa vanhemmaksi…"
Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin lyijykynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle suojapaperille.
Tytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaina hänen numeroitaan.
"Saatteko selvän siitä, Don Juan… saatteko?" kysyi yksi heistä.
"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi koulumestari närkästyneenä.
Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tuhrauksia.
"No, Don Juan… tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista, ja toinen tuumasi, ivallisesti hymyten:
"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!"
"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi maahan kynän ja kirjan.
"Tehän olette siis lörpöttelijä vain!" sanoi muuan naisista.
Ja kaikki purskahtivat nauruun.
"Vaimot, vaimot!" änkytti Don Juan, jolta viha miltei tukki suun.
"Taitavin luvunlaskija koko Vozcayassa! Ha, haa!"
Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan joukon haukkumasanoja erityisesti ympärillään olevia naisia vastaan ja sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.
Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä, taasen matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskut? Toivon kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat:
"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"
VI
Kun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille sisarilleen:
"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä niin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja jotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä toisiamme kuin mahdollista."
Tämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San
Severino-kirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.
Vähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:
"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?"
"Seitsemän."
"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa."
Isabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.
"Ettekö osta minultakin?" kysyi Teresa.
"Paljonko ne sinulla maksaa?"
"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla."
"No, anna minulle neljästä cuartosta."
Teresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.
"Kuulkaa, herra", sanoi Markiitta, "ostakaa yhdellä cuartolla minultakin, jottei minun tarvitse hävetä sisarien! rinnalla."
"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?"
"Sama kuin toisten."
"No, tässä saat pienen cuartosi."
Kun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he raha-asioitaan ja huomasivat että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa, Teresalla kaksi päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme päärynää ja yksi cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen käskyä.
Kului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä myymättä.
"Oi äitini! Kuinka käy meille!" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa kuului tam, tram tarararatam – torvien toitotuksia ja rumpujen pärinää. Väkeä juoksi kiireesti puerta de Mena'n luo.
Pataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi torille ehdittyään.
Upseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsijain luo ja ostivat niin paljon hedelmiä kuin käsiinsä saivat, – niitä ei enää paljon ollut jäljellä.
Muutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään niiden luo.
"Mitä maksavat päärynät?"
"Kolme cuartoa kappale."
"Hävytöntä!"
"Niitä ei myydä halvemmasta", inttivät tytöt.
Kun sotamiehet tiesivät että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat vaaditun hinnan, eivät he enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin sai Isabel kolme cuartoa yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja Markiitta yhdeksän kolmesta.
Kun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin kymmenen cuartoa. Ja siten oli selviytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan, laskumestari, ei ollut saanut selvitetyksi.
VII
Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.
Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota kädestä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut jonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.
Äiti koettaa viihdyttää häntä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.
"No mene sitten junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.
Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien helpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen huulten koskettelemisesta.
Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan sanoa:
"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"
Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa – kotka oli sen vienyt – seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.
"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista, voisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"
"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.
"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen maidolla."
"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."
"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.
"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään pojan Jumala on minulle antanut?"
"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä, Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"
"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja purskahti itkemään.
"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt häntä."
Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen poikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret olivat saaneet kärsiä.
Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiakseen äidin turvattomille tytöille, jotka niin kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.
"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot. Äidit kuolevat, leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun he eivät voi hankkia äitejä."
"Äitipuolia!.. Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antoniota rintaansa vastaan.
Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.
He olivat iloisen näköisiä.
Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensi kerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä.
Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he kertomaan, millä ihmeen tavalla heidän oli onnistunut täyttää äitipuolensa määräykset.
"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"
"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa ei vain liian myöhään…"
"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein profeetallisella äänellä.
Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta, joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä tytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.
Tänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi lapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.
"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.
"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.
"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin."
"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.
Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana, sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti hänen tyttäriään.
Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja kysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:
"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"
PAOSSA
Kirj.
Mauri Jokai
I
Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.
Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII: n ranskalaisten vallasta.
Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin öisen fata morganan [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä valoaalloissa suurien loistavien palatsien varjot kohosivat mustaa taivasta kohden, tuhansien välkkyvien lamppujen muodostamien liekkiviivojen reunustamina. Kaikissa palatseissa Manzanares'in rannoilla oli otsikoissa tulikirjaimin sana "la libertad" [vapaus], ja itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoontumisesta.
Manzanares'in mustalla pinnalla tulee näkyviin tulinen ihme: kaikin puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.
Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja pilvipeitteistä taivasta kohden, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella sihinällä sammuvat.
Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja vaikk'ei kukaan oikeastaan ollut täysin selvillä tunteistaan, saattoi kuitenkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja jokainen kieli innostui puhumaan jotakin siitä, minkä kaikki tunnustivat olevan jaloa, kaunista ja ihmeteltävää.
Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille, kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto; ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta siroteltiin kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja Buen-Retiron muurien kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.
Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja, se oli, jota näin myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.
Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit, joita palavat lamput ylt'yleensä peittivät, näyttivät riippuvan ilmassa, kun yön pimeys yhdisti yhdeksi taivaan ja maan.
Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen, jonka ensi kerros ja parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi ohutta kynttilää.
Tämä synkkä rakennus on… valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi ainoa jäi – vanki, joka oli murhannut kilpakosijansa ja siitä tuomittu elinkautiseen vankeuteen.
Hänkin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti valaistut huonerivit ja niiden otsikoilla sanan Ia libertad; ja silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää – vapauden kunniaksi!
Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen, ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat, että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä siihen hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan komerossa?
Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä erottamaan vastapäätä olevien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat olivat aina: la libertad! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan riemuisasta hälinästä; se oli: la libertad!
Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia varjoja nopeasti liitävistä tanssijoista. Toisinaan ilmestyi joku tanssija naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen parvekkeenoven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset fandango-säveleet innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti huutamaan: "el rei Fernando!"
"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin ylhäältä: "sen Jumala suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin kuiskaukset.
"Mitähän on täällä tapahtunut, kun kaikki nuo ihmiset noin riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet päässeet juuri vankilasta, koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla ylhäällä tanssivat! Oi – nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"…
Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunoistaan hupaista elämää tuolla ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna; hänelle yksin olivat vieraita nuo innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on sekin vaiennut: kaikki vapautettiin – hän yksin jäi tähän suureen, kolkkoon rakennukseen.
Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armahduskirja, sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa. Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit – jokaisen luo oli hyvästiä sanovan vanginvartijan mukana tullut riemuitsevia tuttavia tai sukulaisia: hänen ovelleen vain ei ollut kukaan kolkuttanut.
Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua siihen kolkkoon ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänet näistä kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.
Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli, silloin kömpivät ne kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.
Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuvat osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla, piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän tarkastamisella sai hän päivänsä kulumaan.
Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.
Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä, haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta, että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä. Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta tykkänään väsähtäneenä, vaipui itseensä.
Kesäisin siroitteli hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon, lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät. Talvisin istui hän pienen rautauunin eteen ja tirkisteli hehkuviin hiiliin.
Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.
Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle vuoteellensa nukkuakseen. Mutta kadulla vallitseva melu ja naapuritalosta kuuluvat soiton sävelet ajoivat hänet pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa lattiata.
Pitkän ajan kuluttua melu vihdoin taukosi kadulta. Nyt luuli hän voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin ääniin. Sydämen myrskyinen tykytys ei suonut hänelle lepoa; veri virtasi kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään. Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavoittaaksensa edes yhden ihmisäänen, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon hiljaisuus vallitsi! – Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen kudokseen.
"Haa, sinäkin – siis olet sinäkin vanginvartija?" huusi vanki, hypähtäen vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki katosi loukkoon.
"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.
"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinut, sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä olennoita!"
Ja nopeasti tarttui hän nurkassa olevaan hiilihankoon ja ryhtyi ajamaan hämähäkkiä takaa; mutta tämä pujahti pois verkostaan, juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä kohdalla, jossa uunitorvi oli yhdistetty seinään.