Lispeth
Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja vuoristolaiset eli paharit äänsivät nimen "Lispeth".
Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".
Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot – semmoiset, jommoisia maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja ellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren rinteellä.
Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.
Kun matkustajia – niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan – tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa, sillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin muuanne tuntemattomaan maailmaan.
Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten – puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen takaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa edestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: – "Tämä on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."
Tämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään aviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla viruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Mies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.
Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti, kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla hyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.
Pari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja hänen rouvaansa sekä Lispethiä – varsinkin Lispethiä – heidän ystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi – siihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular & Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni – ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.
Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi paljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin onnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti.
Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja – mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään – ja hän oli pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään, että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.
Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan. Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli – että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä – että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palaavan takaisin.
"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.
"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.
"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"
Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö – inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.
"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär – paharin tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te englantilaiset."
Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö, oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.
Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan kanssa, joka löi häntä, kuten paharien tapana on, ja hänen kauneutensa kuihtui pian.
"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen, että Lispeth aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden, että Lispeth oli otettu englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.
Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.
Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka, ruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön Lispeth".
Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen
Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.
Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei kellään – kaikista vähimmin nuorella väellä – ole oikeutta sitä väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen – erinomaisen mallikelpoinen – mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut väärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten kieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.
Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti niin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset alkeensa.
Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja rakennuksia – ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä rupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut. Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan – raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan – ilman mitään sen ja hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset palaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien puuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin: valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen – jos ei mitään Luojaa ole häntä ylempänä – niin koko meidän valtiojärjestyksemme on väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään voi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.
Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja ismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle. Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä ollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että hänellä epäilemättä ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei, niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia – se ei ole pääasia!" oli Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja käskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He ristivät hänet "Blastodermiksi" – hän näet sanoi polveutuvansa sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin esihistoriallisena aikana, – ja he koettivat loukkauksilla ja naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena klubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen kelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä menestyy – pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia teorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen sielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä turmella klubia "ismeillään".
Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio viidenkymmenen rupeen asiassa – jossa molemmat riitapuolet vannovat väärin niin että hurisee – edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista annaksen edestä kullekin rupeelle kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti yhdeksän tuntia päivässä.
"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä semmoista vauhtia". Mc Goggin oli hiukan omituinen.
Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus – niin draamallisesti kuin mahtikohta jossakin näytelmässä.
Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa, kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen, että tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: – "Jumalan kiitos!"
Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä – atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut – joka on ainoastaan tarumainen – "
"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä minulle Pioneeri! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi." Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.
"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla, – "vallan luonnollisten syitten seuraus – vallan luonnollisten syitten. Minä tarkoitan – "
"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle Calcutta Mercantile lehden."
Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki tuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: —
"Vallan selvä – sanakirja – punainen laiho – vastuunalainen – syy – muistaa – kansi – yksin."
"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän melkein kirkui:
"Mitä tämä on? – En voi – säästää – saavuttaa – tori – musta – "
Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja – juuri kun salama iski kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili rankkanaan – juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän potki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua.
Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on aphasia", sanoi hän. "Viekää hänet huoneeseensa. Minä tiesin, että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa kotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.
Sitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen – eräässä intialaisessa sotamiehessä – oli nähnyt yhtä täydellisen aphasia-kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon aphasian rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli "seurauksena vallan luonnollisista syistä".
"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta taikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy ääneti."
Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen ensimäinen kysymyksensä oli: – "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi. "Minä olen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää – minun oma muistini – voinko minä?"
"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä", sanoi tohtori.
"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun oma mieleni ja muistini".
"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita, joita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni, niin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä maailmassa".
Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa lauseensa, jonka oli alkanut.
Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä. Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti – pelotti kamalasti.
Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan asioista – taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä paljon kuin ennen – niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi, niin näet mikä tapahtuu.
Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!