Dungaran tuomio
Tätä juttua kerrotaan vielä Sâl-lehdoissa Berbulda-vuoristossa, ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punaista elefantinhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella – sama hulluus, joka rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Dazé, joka on pyhän arkun ylimäinen pappi ja punaisen elefantinhampaan vartia. Mutta jos kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä tuota asiata, niin hän nauraa – ei siitä syystä, että hän tahtoisi olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnianarvoisan Justus Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.
Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se juuri kunnianarvoisa pastori Justus, ennen muinoin heidelbergiläinen, joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen, sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämä pakanat, nyt pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakaumuksella, "he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda-joen toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth-vuorta, jonka harjalla oli Dungaran temppeli – vallan Buria Kolien maakunnan sydämessä – alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien, laiskojen Buria Kolien maakunnan.
Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut lähettänyt, – yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi, siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinusta itsestäsi ja siitä ihanteellisuudesta, joka sinussa on.
Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Täytyy olla väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen ja ennen kaikkea viisas, sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia, puolittain on heillä miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun, joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastuussa heistä Luojan edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä heihin. Jos vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon, on tehtäväsi vieläkin vaikeampi, sillä sairaat ja vialliset ovat valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vain tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle, kun olet kyllin yksinkertainen uskomaan heitä.
Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan sinun täytyy taistella, vyötettynä kupeistasi ainoastaan sillä uskolla, että sodit perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentäneljä tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja samoin hermot.
Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä; puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille amerikkalaisille, jotka kehuvat, että he voivat mennä sinnekin, jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan – jos voit. Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskoansa, erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin Panth-vuorilla, tietäen alusta alkaen, että siellä oli melkein varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä Herran työhön murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein mielipuolena päälähetystöön huutaen: – "Ei ole mitään Jumalaa, vaan minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"
Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen valkoisen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.
Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö, "ei ollenkaan välittänyt näistä asioista". Hän oli ollut kauan siinä maakunnassa, ja Buria Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja kaloja, orkideoja metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimäisen papin Athon Dazén kanssa ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.
"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio Krenkin pöydässä, "niin rupeatte huomaamaan, että toinen uskonto on yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää kansaa ja he luottavat minuun."
"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus, ja hänen pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo heidän ennakkoluulolleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta, oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin paha."
"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin teidän edeltäjänne, sillä silloin minä en voi vastata teidän hengestänne."
"No miten sitten?" kysäisi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.
"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin – totta puhuen, hän oli vallan ensikertalainen tässä maassa – ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänet ulos ja mukiloivat häntä vallan hurjasti. Minä olin maakunnassani, ja pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot olivat sadan peninkulman päässä, mutta minä arvasin mitä hän oli tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazélle kuin isälle, sanoen hänelle, että hänen kaltaisensa viisaan miehen olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni, kuin Athon Dazé nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän sanoi, että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneeseen. Mutta jos hän vain olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin hän olisi tullut piestyksi kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille, Padri… mutta minä en luule, että te saatte paljon aikaan."
"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin. Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."
Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaillessaan kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä taikka ajaessaan takaa Suria Kolilais-rosvoa, joka oli katkaissut pään muutamilta Buria-kansaan kuuluvilta veljiltään. Gallio oli käyräjalkainen, vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.
"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan silloin kun hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja Athon Dazé on minun varakuninkaani."
Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan – vaikkei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriaansa itseään ulommalle – mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä peninkulmaa lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.
"Tässä olisi jotain teille, Padri", sanoi hän. "Kolien on tapana heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden. Minä löysin sen Berbuldan niemekkeellä. Minä aavistan, että sen äiti on koko matkan seurannut minua metsän halki."
"Se on ensimäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia totellen oli kantanut sen kuolemaan, sykkivin sydämin, väsyneenä ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö aikoi tehdä? Syököhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienoisen tyttärensä elävältä, sillä Athon Dazé sanoo sen olevan tapana kaikilla mustatakkisilla miehillä.
Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli kaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen pukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan. Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta ymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin – tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi. Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.
"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka hänen ruokansa keittäisi.
Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en voi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon Dazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä; kuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen; kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli rikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.
Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran seurakunnalle hän sanoi synkästi: – "Nuo Padrin joukkolaiset ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa. Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen heittäytyvät Berbuldan aaltoihin." Öisin punaisen elefantinhampaan kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset palvelijat valvoivat ja sanoivat: – "Kaikkien olevien olentojen jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille, sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"
Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääpäs katsomassa Krenkin lähetystalolla", sanoi Gallic "Hän tekee hyvää omalla tavallaan ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa tapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."
Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet olemme, ja – niin – me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä – Jumalalle kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi: "Amen."
Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin saamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota kasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta, joka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren tappa, ja tänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin vaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.
"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen Nyt kiittäkäämme Jumalaa. Sitten hän temppelin on avaava, ja – niin – ja Galliokin uskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja – Lotta, minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."
Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan valkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta. "Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."
Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin eteenpäin – ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta kuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja murheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.
"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan, minä palan!
Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"
Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen, polkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran rummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien päällikön luo.
"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus, "heillä oli kymmenet käskyt… Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"
Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö, oppivainen ja siveä – ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.
"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran – teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua, kaikkien olevien esineiden Jumala!"
Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi riemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.
"Eilen", valitti Justus, "hän oppi koulussa kirjaimet – Voi! Tämä on saatanan työtä!"
Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten. Sille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.
"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä arvelinkin".
"Mitä se on?" kysyi Justus.
"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessos oli kentauri, jonka Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta…
Mistä saitte ainekset tähän kankaaseen?"
"Athon Dazé neuvoi pojille, kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi Justus.
"Tuo vanha kettu! Tiedättekö, että hän on antanut teille Nilgiri-nokkosia – skorpioni – Girardenia heterophylla. Eipä ole ihme, että he kiemurtelivat. Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin, vaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti viipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun nahkansa läpi, ja sitten…!"
Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa ja Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.
"Girardenia heterophylla!" toisti Gallio. "Krenk, miksi ette puhunut siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän. Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi tuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan saa heitä takaisin."
Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä kierivät ja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä hän näki, että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.
Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet takaisin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun loppuna oli Pahan paikan tuli – tuli, joka viilteli jäseniä ja poltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran vihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria Kolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazélle yksityisen kirjeen, jossa sanottiin, että Athon Dazé ja kaikki Dungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hiuskarvakaan katkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan Buria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja eikä lintuja, ei hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää kannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän ihminen elä sulasta armosta, vaan tarvitseehan hän ruokaakin.
"Lähdetään pois, vaimoni", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää odotettavana, ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on tekevä – soveliaalla ajalla – Hänen omalla soveliaalla ajallaan. Mennään me pois, ja minä tahdon – niin – hiukan kasvioppia tutkia."
Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä käännyttämään Buria Koleja, niin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jäljellä Panth-vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja sitten hävinneet metsikön peittoon.