Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista

Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon, ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!» ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi. Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja julmuuttasi!»

Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi, ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi, päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.

»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä olet nyt lasketellut.»

Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:

"No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?

Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?"

Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut kuninkaallisten puolelle.

»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua purreet?»

Alanilta jäi viheltäminen kesken.

»David!» huudahti hän.

»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»

»Minä olen Stewart – », alkoi Alan.

»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»

»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.

»Se on hyvin ikävää – » vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut, ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi paremmista.»

Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen päällystakkinsa liepeitä.

»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja, joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»

»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin sinäkin.»

»Valmisko?» huudahti hän.

»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua opettanut.

»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»

»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.

»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»

Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.

Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun kuolla tähän.»

Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.

»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut johonkin ihmis-asuntoon – siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.

»Voitko astua?» kysyi Alan.

»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi, Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt – häijyimmilläkin hetkilläni.»

»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David ystäväni, tiedäthän sinä – .» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen. »Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin! Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja. Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt helpompi astua, David?»

»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin kädelläni hänen käsivarttaan.

Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän, »minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»

»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa – se on peittelemätön totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä ole yhtään taloa?»

»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi.

»Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.

Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»

»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista tuumaa sinua pitempi.»

»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»

Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut. Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.

»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»

»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt – ja nyt pidän sinusta vielä enemmän!»

25 LUKU

Balquhidderissä.

Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille. Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö, Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.

Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava, vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.

Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti, oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi, vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa, hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla – se oli isäntämme nimi – oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me suorastaan muutimme yöt päiviksi.

Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty, mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat. Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin, ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan, harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.

Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan. Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.

Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli niin hankalassa asemassa kuin Macgregor.

Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.

»Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.»

»David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, » – palvelijanne.»

»Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.»

»Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.» Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.

Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna 1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri, joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän käytettävinänne.»

On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni, että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.

Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.

Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta helpommin voisivat vetää sen huotrastaan.

»Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin.

»Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi

Alan.

»Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin.

»Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan.

»Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä. Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä miekkaanne?»

»Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi siinä voiton vienyt.»

»Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin.

»Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.»

»Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton.

Meistä, sir, tulisi parempi pari.»

»Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan.

Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan heittäytyikin riitaveljesten väliin.

»Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä. Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on mainio tilaisuus ratkaista se.»

»Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?»

»Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin.

»Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan.

»Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin, »ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.»

»Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.

Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se ollut hyvää keuhkoille.

»Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.»

»Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja juokaa, minä teen seuraa.»

Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa. Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.

»Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä tositaiteilijan maulla ja hienoudella.

Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi minut.

»Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on laihaa.»

»Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt puhutte päättömiä!»

»Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte vaihtaa säkkipillin miekkaan?»

»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»

»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»

Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.

»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.

»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan ymmälle sitä kuullessani.

Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.

»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä – nauttikaa nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.

Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.

»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin – siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä, joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»

Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro» – malja ja säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin Robinille johtui poislähtö mieleen.