Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista

Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä, tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä, synkässä ja autiossa vuoristossa.

21 LUKU

Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.

Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti. Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.

Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat onnellisesti.

Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme, milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.

Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi, en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.

Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme, pakenemisen.

»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille, jotta hän hankkii meille rahat.»

»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»

»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»

Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:

»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista nappia».

Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan tyytyväisenä.

»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat, voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»

»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»

»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan. »Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».¹⁴

»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin, niin mitä on hänen siitä ajateltava?»

»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on kanervikossa ja tarvitsee minua.»

»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»

»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck koivun ja männyn lehvät, ja päättää – jos hänellä on vähänkään järkeä, jota minä epäilen – että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»

»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle muuan sana?»

»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»

Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.

Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen luoksemme.

Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin – seuraten entistä kaunista tapaansa, milloin minä olin läsnä – ettei hän puhuisi geelinkieltä. Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja pakosta.

Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.

Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän. Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan seuraavat rivit:

»Rakas sukulaiseni. – Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.

Sinun uskollinen serkkusi,

A. S.»

Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.

Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen tehtävänsä loppuun suoritetuksi.

Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen, että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.

Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi – kirjoitti rouva – liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.

Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla – aivan kuin olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut; kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu alamaalaisten tavoin, ja on parraton».

Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.

»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.

»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»¹⁵ päässä!»

Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.

Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.

Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!

»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck, tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa matkalle.»

Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella – jalassa oli hänellä sitävastoin alamaalaisten merimieshousut – alkoi mulkoilla pahasti silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»

»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»

Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.

Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen. Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen Alanille.

»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena ystävyydestäsi minua kohtaan.»

Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän, »sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»

John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme pakomatkaamme.

22 LUKU

Pako kanervikossa. Suolla.

Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut, savunkaltainen sumu, joten – Alanin sanojen mukaan – alangolla voi olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä niistä oli aavistustakaan.

Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.

»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»

»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.

»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan. »Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema, etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»

»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat minun mennä toiselle.»

»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»

»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan. Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme. Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa eteenpäin, kunnes kaadumme.»

Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri rakastan minä sinua kuin veljeäni.»

Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä, jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli meille tärkeintä.

Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, – se tulee muistaa – vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta uhkayrityksestä.

Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla. Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin.

Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa. Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.

Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua nuhdellut.

»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.

»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?» kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.

»Kyllä», vastasin.

»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen aamua, voimme vielä pelastua.»

»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»

»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis, David!»

Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon alla.

Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään, sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin hengittääkään.

Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä tuli – on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään – oli hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.

Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.

Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.

»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei, ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben Alderilla.»

»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»

»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»

Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai minut häpeämään.

»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»

Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David», ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.

Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska, kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä matelijain lailla maan tomua.

Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa. Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle lepäämään – jos heillä tilaisuus siihen sattuisi – ja joutuisivat surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.

Päivä alkoi sarastaa – vuosien perästä, minun mielestäni. – Silloin olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän nousua.

Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme, sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin umpisokeat miehet.

Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.

Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin. Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli minulle aivan yhdentekevää.

Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan vastakkain kanervikkoon.

»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»

Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.

»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»

»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»

Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen: »Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla vaipuvan uneen.

Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä. Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai Clunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.

Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin. Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen. Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli ilmoittanut odottavan meitä.

Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.

Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi. Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka, arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa. Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.