Anna Andrejevna. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainentunti – ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jotäydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!..Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista!Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuinkaupunkimme olisi peräti kuollut.

Maria. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyynitietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti,äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.

Anna Andrejevna. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsijonkun… Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee… Kukahan selienee?.. Hän on jokseenkin pieni… Frakissa… Mutta kenhän selienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!

Maria. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!

Anna Andrejevna. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää ainaäkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.)Kuulkaa, tulkaa tännepäin!.. Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!

Maria. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.

Anna Andrejevna. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanonsinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!

Maria. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta.Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?

Anna Andrejevna. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet?(Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitänyt?.. Ette saa sanaakaan suustanne?.. Puhukaa vaan sieltä!..Onko hän hyvin ankara? Mitä?.. Entä mieheni, mieheni? (Siirtyysuutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun ontullut sisään!

Toinen kohtaus.

Edelliset. Dobtschinski.

Anna Andrejevna. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin!Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin…kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täälläketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Janiin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne jaLisankanne ristimamma.

Dobtschinski, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaastajuoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani… Hyvää huomenta,Maria Antonovna!

Maria. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!

Anna Andrejevna. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?

Dobtschinski. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.

Anna Andrejevna. No – mikä hän on? Kenraaliko?

Dobtschinski. Ei, kenraali hän ei ole – vaan ei huonompikaankenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!

Anna Andrejevna. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehellenion ilmoitettu?

Dobtschinski. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimmeensimmäiset, jotka sen huomasimme.

Anna Andrejevna. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?

Dobtschinski. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hänAnton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, ettäravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mielimuuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istuavankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsenkeskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toisellepäälle ja kaikki kävi onnellisesti… Paraikaa he ovat sairashuonettatarkastelemassa… Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesiarvelemaan, että salainen kanne… Minäkin jo vähäsen pelästyin.

Anna Andrejevna. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän teole virkamies.

Dobtschinski. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaaminut aina semmoinen pelon tunne.

Anna Andrejevna. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinenhän on? Onko hän nuori, vai vanha?

Dobtschinski. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Muttahän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menentänne"… (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minämielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneenipimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.

Anna Andrejevna. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vaivaaleat?

Dobtschinski. Kastanjan karvaiset… ja silmät niin vilkkaat, niinsäihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.

Anna Andrejevna. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaaja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylenarveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuuttakaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa…" (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hänkurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?

Dobtschinski. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanutkonseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.

Anna Andrejevna. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalanarmosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista hetivieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älämitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa ArtemijFilippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppiasAbdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänenkellareissaan on, – muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa.Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik – Dmuhanovski. – Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä!Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!

Dobtschinski (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!

(Mischka tulee sisään).

Anna Andrejevna. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo… vaanmaltapas… minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuukirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen hetilähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan.Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaasänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.

Dobtschinski. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan, miten hän tarkastelee.

Anna Andrejevna. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.

Kolmas kohtaus.

Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

Anna Andrejevna. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatellapukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'eihän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!

Maria. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jopiirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskinsinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.

Anna Andrejevna. Kirjavan!.. Todellakin, sinä tahallasi teet ainapäinvastoin… Se sopisi sinulle paljoa paremmin – sillä minä aionottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.

Maria. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulleensinkään sovi.

Anna Andrejevna. Minulleko ei keltainen sovi?

Maria. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi.Siihen tarvitaan tummat silmät.

Anna Andrejevna. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis oletummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei olesilmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.

Maria. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.

Anna Andrejevna. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liianpitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juokseeulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä,mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.

(Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)

Neljäs kohtaus.

Mischka. Ossip.

Ossip. Minne nyt?

Mischka. Tänne, veliseni, tänne vaan!

Ossip. Annas minun tuokio levähtää… Tämähän on kurjaa elämää!Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.

Mischka. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?

Ossip. Mikä kenraali?

Mischka. Teidän herranne ja isäntänne.

Ossip. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?

Mischka. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?

Ossip. Kenraali – noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!

Mischka. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vaialhaisempi?

Ossip. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!

Mischka. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista meluapidetäänkin!

Ossip. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkelapoika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?

Mischka. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Tetietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytäänistunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.

Ossip. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?

Mischka. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.

Ossip. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikkikelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.

Mischka. On kyllä.

(Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).

Viides kohtaus.

(Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen. Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).

Hlestakov. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimminmiellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikäkaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minullemitäkään näytetty.

Päällikkö. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissakaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin – saatan sanoa – täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella jatarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.

Hlestakov. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin.Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.

Päällikkö. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.

Hlestakov. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan, ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?

Sairashuoneen talousmies. (Juoksee esiin). Se oli labberdan.[Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]

Hlestakov. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan?Sairashuoneessako?

Sairashuoneen talousmies. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessateidän luvallanne.

Hlestakov. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaatovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin enolisi niitä montakaan nähnyt.

Sairashuoneen talousmies. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei senenempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä onkiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessavallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin – tämäseikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jomainitsin – siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaatkaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiinpäästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niinpaljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota menoudatamme.

Päällikkö. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömänmieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaavaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, – sanalla sanoen hänelläon todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa, – vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupunginpäällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä – se on totinentosi – minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyväJumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisiintoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sittenpalkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaanomassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissaon järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän – niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitäänpalkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnallaon kaikki vähäpätöistä!

Sairashuoneen talousmies (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa pannajuttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.

Hlestakov. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekeemieleni mietiskellä – milloin ilmoitan aatteeni proosassa, millointaas pistelen runoksi.

Bobtschinski (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikeinlausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset… Selvästi näkyy, että hän onhyvin ja syvästi oppinut mies.

Hlestakov. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja, missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?

Päällikkö (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saadasatimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emmeollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessänipitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minunmahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaantaikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerransattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näinunta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmisetkehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.

Koulujen tarkastaja (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illallaviimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.

Päällikkö. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtionhyväksi.

Hlestakov. Noh, eipä juuri niinkään… Turhaan te nyt noin… Kaikkiriippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaanlakata pelistä kun on toiselta voittanut… siinä tapauksessa olkoonmenneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkinhupainen, sitä ei käy kieltäminen!

Kuudes kohtaus.

Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

Päällikkö. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!

Hlestakov (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva, saadessani tutustua teidän kanssanne.

Anna Andrejevna. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdäkodissamme niin korkea-arvoisen miehen.

Hlestakov (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkinminä saan.

Anna Andrejevna. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaankohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!

Hlestakov. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaankoska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun… Kuinka olenonnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!

Anna Andrejevna. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanneomistaa itselleni… Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeenvoaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.

Hlestakov. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassaelämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaaratustamaan… likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta… Ell'eivälistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katseleekohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.

Anna Andrejevna. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.

Hlestakov. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.

Anna Andrejevna. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulleliian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.

Hlestakov. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te senansaitsette.

Anna Andrejevna. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla…?

Hlestakov. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa, lorisevat lähteensä… Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja!Voi, Pietari! Sitä elämää!.. Luulette kenties minua tavalliseksikirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävälliselläkannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäällesanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitseeainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyävirkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten, virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinenkynäherra… Kri… kri… kri… Kynä lentää paperia myöten! Vähälläolivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen: "mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin, saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmitenvähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkäähyvin istukaa!

Päällikkö. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaaseisoa…

Sairashuoneen talousmies. Kyllä me seisomme.

Koulujen tarkastaja. Älkää meistä välittäkö!

Hlestakov. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista,käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minätaas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiotavälttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menenjohonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!"Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehetriensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka olivanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinuaylipäällikkönä!"

Anna Andrejevna. Noh! todellakin!

Hlestakov. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa – ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkinkanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangenhyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat, veliseni Puschkin?" – Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikkiniin sanoakseni…" Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!

Anna Andrejevna. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaakirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?

Hlestakov. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkinkirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman."Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinäkokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herratteaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin, veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi." – Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla onerinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynytnimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "MoskovanSananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.

Anna Andrejevna. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroniBrambeus?

Hlestakov, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin!Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.

Anna Andrejevna. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavastion teidän sepittämänne?

Hlestakov. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.

Anna Andrejevna. Kas, senpä heti arvasinkin!

Maria. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskininkirjoittama.

Anna Andrejevna. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitäätässäkin asiassa vastustaa.

Hlestakov. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; – mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.

Anna Andrejevna. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonkaluin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!

Hlestakov. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta.Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee IvanAleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.)Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minuakatsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseurojatalossani.

Anna Andrejevna. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat jahienot.

Hlestakov. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksimeluuni – seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietäPariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinenylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillähupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs,Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivankäsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennytportaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua: "kuulepas Martta, täss' on schinelli!" – Mutta mitäs minä valehtelen?Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaanyhdet portaat… Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaaetuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä,ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin… sch…sch… sch. – Joskus on siellä ministerikin… (Kaupungin päällikkö jamuut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen).Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä".Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on omahistoriansa. Herra esimies meni matkaansa – mihinkä, sitä ei kukaantiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänenpaikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassahartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät – muttahitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältäkatsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen jokamies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadullakuriirit… kuriirit… kuriirit toinen toisensa perästä… aatelkaavaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minäheti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa hetikanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!"Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa… todellakinteki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni, mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten… teymmärtänette… "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otanvastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin; vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei… ei… ei… Korvat auki!..Kyllä minä"… Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi…oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet!(Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta.Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssaniei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itsevaltioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä,näetten, olen niin… En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitanvirkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!"Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minähuomenna jo nimitetään Sota… sotamarskiksi! (Hän horjuu ja onkaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksellatukemaan).

Päällikkö. (Lähestyy vavisten). Yl… ylhäisyy… Yl…

Hlestakov (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?

Päällikkö. Yl… Yl… Jos Teidän Ylhäisyy…

Hlestakov (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!

Päällikkö. Yl… häi… häisyytenne, kenties tahtonette hetkenlevähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.

Hlestakov. Levähtää… joutavia! Levähtää… Noh, miksi en? Aamiainenoli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen!(Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!

(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.

Bobtschinski. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisenvasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurtakunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaastapelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?

Dobtschinski. Eiköhän vaan kenraalin!

Bobtschinski. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaanriitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan onainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee?Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille japiirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.

Dobtschinski. Jääkää hyvästi, kummikulta!

Sairashuoneen talousmies. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän onoikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kunpäällepäätteeksi emme ole univormussakaan… Mitä, jos hän herättyäänkirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujentarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi AnnaAndrejevna!

Kahdeksas kohtaus.

Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

Anna Andrejevna. Ah, mikä viehättävä nuori mies!

Maria. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!

Anna Andrejevna. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy, että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki… niin, niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänenkaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasinvarsin hyvin, että olin hänen mieleensä… Hän katseli minua koko ajan!

Maria. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.

Anna Andrejevna. Ole nyt vaiti hullutuksinesi… Se käypi tottatosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!

Maria. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.

Anna Andrejevna. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruvetakiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän mukasinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?

Maria. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käykieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoiminuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästenkanssa, katsoi hän taaskin minuun.

Anna Andrejevna. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki…Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset. Kaupungin päällikkö.

Päällikkö (Astuu varpaillaan sisään). Tsch… Tsch!..

Anna Andrejevna. Mitä nyt?

Päällikkö. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Josvaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa).Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitähumalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaaneihän valhettelematta voi kukaan puhua! – Hän lyö korttia ministerinkanssa ja käypi hovissa… Mitä enemmin asiaa ajattelen… Lempo tiesi, mikä mies hän lopuksi lieneekään… Päätäni alkaa oikein pyörryttää jaminusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahihirsipuun juurella.

Anna Andrejevna. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkäänlevottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihintottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaanminä en välitä.

Päällikkö. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaisetteistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaanjoutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähänpiiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!..Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin PeterIvanovitschia.

Anna Andrejevna. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme.Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän…

(Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).

Päällikkö (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidänkanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut!(Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov jaDerschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla.(Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaaneletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha, hieno… jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edespäältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä,joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikinravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja… tuhattulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksihän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kylläkaikesta, että hän vielä on nuori mies.

Kymmenes kohtaus.

Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan, viitaten häntä sormellaan luoksensa.)

Anna Andrejevna. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!

Päällikkö. Tsch! Tsch! Tsch! – Kuinka, kuinka, makaako hän?

Ossip. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.

Anna Andrejevna. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.

Ossip. Ossip, armollinen rouva.

Päällikkö (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä!(Ossipille.) No, ystävä – onko sinua kunnollisesti syötetty?

Ossip. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, anioivallisesti.

Anna Andrejevna. Noh, sanopas minulle, isäntäsi – eikö niin – seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?

Ossip (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvinruokittu, – ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.)Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.

Maria. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!

Anna Andrejevna. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän…?

Päällikkö. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua…Sanopas ystäväni…

Anna Andrejevna. Mikä virka-arvo on isännälläsi?

Ossip. Noh…?

Päällikkö. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ettesalli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasiluonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?

Ossip. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää olemantarkkaa ja täsmällään.

Päällikkö. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankinolet kunnon mies. Jos sinä…

Anna Andrejevna. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai…?

Päällikkö (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähänedes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni onvaarassa… (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siisminua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt onjoksikin kylmä – kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.

Ossip. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinenherra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyväätehdään.

Päällikkö. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyväystäväni…?

Anna Andrejevna. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsimielestä kauniimmat?

Maria. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!

Päällikkö. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas, ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä – se on, mitä hän enimmin rakastaa?

Ossip. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan…mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan jahyvin kestitään.

Päällikkö. Hyvin kestitään…?

Ossip. Niin juuri, hyvin kestitään… Mitä minuun tulee, niin entosin ole kuin orja, – mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkinon hyvä olla… Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin."Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti,Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. – "Vai niin", sanoi hän,"huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!"Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidänkanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".