"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös."
Palvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen, jonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä paperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.
Parooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella suulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen olostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa selitetyksi hänelle.
"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys on kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka minun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?"
"Aivan."
"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä. Siihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut omaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen."
"Niin", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, "mutta ettekö ollenkaan muista nähneenne sellaista kirjaa?"
"Kyllä, sähkötinhän siitä teille", huudahti hän kääntyen Massibaniin, joka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos korkeista ikkunoista. "Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen kirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran kirjastohuone on ahdettu puolilleen… Sillä minä puolestani tuskin milloinkaan lueskelen… en lue edes sanomalehtiä… Tyttäreni lukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku Georgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta hän saa pienokaiselta rauhaa… Minun harrastuksiani on etupäässä vuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen… Täällä näette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja tunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta, josta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban…"
Tämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:
"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta… se kirjanen…"
"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti."
"No?"
"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin. Teidän tullessanne…"
"Ja missä se on?"
"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle… tuonne…"
Isidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli pieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin puristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään muuta maailmassa koskemasta siihen… ja jossakin määrin myöskin kuin ei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.
"No —?" huudahti Massiban innokkaasti.
"Minulla on se… tässä on… nyt on asia selvä."
"Mutta nimi… oletteko varma?…"
"Olenpa kyllä… katsokaa."
Hän viittasi sahviaanin painettuihin kultakirjaimiin: 'Onton neulan salaisuus.'
"Oletteko varma? Onko salaisuus vihdoinkin meidän hallussamme?"
"Ensimmäinen sivu… Mitä mainitaan nimilehdellä?"
"Lukekaa: 'Koko totuus paljastettu ensimmäisen kerran. – Minun itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi.'"
"Aivan niin, aivan", jupisi Massiban, ja hänen äänensä vavahteli; "se on liekeistä siepattu kappale! Se on sama kirja, jonka Ludvig XIV otti takavarikkoon."
He selailivat sitä. Ensimmäinen luku sisälsi samaa, mitä kapteeni de Larbeyrie oli muistikirjassaan maininnut.
"Käykäämme edelleen!" hoputti Beautrelet, jolla oli kiire päästä ratkaisuun.
"Edelleen? Eihän toki. Tiedämme jo, että Rautanaamio vangittiin, koska hän tiesi ja tahtoi julkaista Ranskan kuningassuvun salaisuuden. Mutta kuinka hän sen tiesi? Ja miksi tahtoi hän sen julkaista? Kuka oli tuo eriskummainen olento? Ludvig XIV:n velipuoliko, kuten Voltaire väitti, vai italialainen ministeri Mattioli, kuten nykyajan tiede arvelee? Hitto vieköön, tämä kysymys on tuiki tärkeä."
"Myöhemmällä, myöhemmällä", vastusti Beautrelet, kuumeellisen kiihkeästi käännellen lehtiä, kuin peläten kirjan lentävän hänen käsistään ennen kuin hän saisi arvoitukseen ratkaisun.
"Mutta…" yritti Massiban inttää, intohimoisesti kiintyneenä moisiin historiallisiin seikkoihin.
"Ehdimmehän tuon… sittemmin… ottakaamme ensin selityksestä selko."
Beautrelet pysähtyi äkkiä. Asiakirja! Keskellä erästä vasemmanpuolista sivua näki hän nuo viisi salaperäistä piste- ja numeroriviä! Yhdellä silmäyksellä havaitsi hän ne aivan samoiksi, joita oli niin tarkoin tutkinut. Sama kokoonpano… samat lomat, jotta saattoi erottaa sanat demoiselles ja loppurivillä aiguille creuse.
Niiden edellä oli pikku huomautus: "Kaikki tarpeelliset tiedot on kuningas Ludvig XIII sommitellut pikku tauluksi, jonka jäljennän tähän."
Ja sitä seurasi taulu.
Sen selitys oli alempana.
Beautrelet luki katkonaisella äänellä:
"Kuten näkyy, ei tämä taulu anna mitään selitystä, vaikkakin muuttaa numerot ääntiöiksi. Voidaan sanoa, että tämän arvoituksen tulkitsemiseksi on se ensin tunnettava. Se on korkeintaan johtolanka niitä varten, jotka tuntevat sokkelon käytävät.
Tarttukaamme tähän johtolankaan ja lähtekäämme liikkeelle, minä opastan teitä.
Ensin neljäs rivi. Neljäs rivi sisältää mittoja ja ohjeita. Jos noudattaa ohjeita ja ottaa mainituista mitoista vaarin, joutuu ehdottomasti perille, tietysti silti vain siinä tapauksessa, että tietää missä on ja minne menee, sanalla sanoen, että tietää L'Aiguille creusen todellisen merkityksen. Tämä selitetään kolmella ensimmäisellä rivillä. Ensimmäinen on siten laadittu kostaakseni kuninkaalle, ja olinkin ilmoittanut hänelle…"
Beautrelet vaikeni ymmällä.
"No? Mikä nyt?" kysyi Massiban.
"Siinä ei ole mitään ajatusta."
"Eipä tosiaankaan", myönsi Massiban. "Ensimmäinen on siten laadittu kostaakseni kuninkaalle… Mitä tämä merkitsee?"
"Tuhat tulimmaista!" sadatti Beautrelet.
"Mitä nyt?"
"Revitty! Kaksi lehteä! Seuraavat lehdet!… Katsokaa jälkiä!"
Hän vapisi pettymyksensä raivosta. Massiban kumartui katsomaan:
"Totta tosiaan… näkee kahden lehden jätteitä, pieniä paperitukkoja. Ne on nähtävästi reväisty ihan äskettäin. Niitä ei ole leikattu, vaan selvästi revitty… katsokaa, kaikki loppulehdet ovat rypistyneet."
"Mutta kuka, kuka on sen tehnyt?" valitteli Isidore käsiänsä väännellen. "Palvelija? Rikostoveri?"
"Tuo on sentään voinut tapahtua joitakuita kuukausia takaperin", huomautti Massiban.
"Olipa miten oli… jonkun on täytynyt vainuta tämä kirja ja siepata se… Kuulkaahan, herra parooni", huudahti Beautrelet isäntään kääntyen, "ettekö te tiedä mitään?… Epäilettekö ketään?"
"Voimmehan kysyä tyttäreltäni."
"Niin… niin… aivan… kenties hän tietää…"
Parooni de Vélines soitti kamaripalvelijaansa. Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle rouva de Villemon. Hän oli vielä nuori, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ja alakuloinen ilme. Beautrelet kysyi häneltä heti:
"Tekö löysitte tämän kirjasen kirjastosta?"
"Niin, eräästä langalla sidotusta kimpusta."
"Ja te olette lukenut sen?"
"Kyllä, eilen illalla."
"Puuttuiko siitä lukiessanne nämä kaksi lehteä? Koettakaa muistella… kaksi lehteä tämän salakirjoituksen perästä?"
"Ei suinkaan", vastasi rouva hyvin hämmästyneenä; "siitä ei ollut ainoatakaan lehteä poissa".
"Kuitenkin on siitä revitty…"
"Mutta kirja oli minun kamarissani koko yön."
"Entä aamulla?"
"Aamulla toin itse sen alas, kun herra Massibanin ilmoitettiin saapuneen."
"Siispä —?"
"En voi käsittää… paitsi jos… mutta ei…"
"Kuinka?"
"Georges… poikani… tänä aamuna… leikki kirjalla."
Hän kiirehti ulos, kintereillään Beautrelet, Massiban ja parooni. Poika ei ollut huoneessaan. Häntä haeskeltiin kaikkialta. Vihdoin tavattiin hänet linnan takalistolla kisailemassa. Mutta nuo kolme näyttivät niin kiihtyneiltä ja tekivät hänelle kysymyksiä niin käskevällä äänellä, että hän pillahti itkuun.
Juostiin oikeaan ja vasempaan. Kuulusteltiin palvelijoita. Sekamelska oli kuvaamaton.
Ja Beautreletilla oli se kauhea aistimus, että totuus lipui pois niinkuin vesi häviää sormien välitse.
Hän ponnisti malttaakseen mielensä, tarttui rouva de Villemonin käsivarteen, vei hänet paroonin ja Massibanin seuraamana vierashuoneeseen ja virkkoi hänelle:
"Kirja on kylläkin vajanainen, kaksi lehteä on reväisty pois… mutta olettehan lukenut ne, hyvä rouva?"
"Kyllä."
"Te tiedätte mitä ne sisältävät?"
"Kyllä."
"Voitteko kertoa sen?"
"Varsin hyvin. Luin koko kirjan mitä uteliaimmin, mutta etenkin nuo kaksi lehteä kiinnittivät mieltäni, niissä kun oli kovin merkillisiä ja tärkeitä tietoja."
"Puhukaapa siis, hyvä rouva, puhukaa, minä pyydän. Ne tiedot ovat aivan verrattomia. Puhukaa nyt, minä rukoilen, hukattuja hetkiä ei koskaan saa takaisin. L'Aiguille creuse…"
"Oh, se on aivan yksinkertaista. L'Aiguille creuse merkitsee…"
Huoneeseen astui palvelija.
"Kirje armolliselle rouvalle…"
"Mitä? Postihan on jo käynyt."
"Eräs poika antoi tämän minulle."
Rouva de Villemon avasi kirjeen, luki ja painoi kätensä sydämelleen, pyörtymäisillään, kauhistuksesta valjuksi valahtaneena.
Paperi oli pudonnut lattialle. Beautrelet otti sen ja edes lupaa kysymättä luki vuorostaan:
"Vaietkaa… muutoin ei poikanne enää herää."
"Poikani… poikani…" sopersi onneton äiti niin voipuneena, ettei edes voinut mennä lemmikkiänsä suojelemaan vaaralta.
Beautrelet tyynnytti häntä.
"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua… tämä on pilaa… kenellä voisi olla etua…?"
"Mahdollisesti Arsène Lupinilla", huomautti Massiban.
Beautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi vihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina, ja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo tärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään menettämättä.
"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa… olemmehan kaikki saapuvilla… ei ole minkäänlaista vaaraa…"
Puhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita sanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar. Hän näytti joutuneen suunniltaan.
"Nuori herra Georges… armollinen rouva… Georges…"
Äiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana hän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle. Siellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.
"Mutta hänhän nukkuu!…"
"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva", selitti lapsenhoitajatar. "Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet kamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä… hänen kätensä olivat kylmät…"
"Kylmät!" sopersi hänen äitinsä. "Niin, se on totta… oih, hyvä Jumala! Herätköön hän!"
Beautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa, viritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui Massibania.
Massiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen liikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut. Mutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:
"Tänne! Hän on Lupin…"
Töytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.
Seitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen Beautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen nuoren miehen revolveria kädessään.
"Kas niin… hyvä… älähän liikahda… nyt olet vahingoton pari kolme minuuttia… et enempää… Mutta hitaastipa tunsit minut… Olenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?"
Hän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena ja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea tyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.
"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä olin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja, vantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!"
Hän lähestyi heitä:
"No, pojat, älkää pelästykö… en minä teille pahaa tee… otatteko ehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois satamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken maksoin kirjeen antamisesta rouvallesi… Pian nyt, lurjus…"
Hän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.
"Kavaltajan raha… se polttaa sormiani."
Hän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:
"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset – eritoten minun elämäni – pakottavat useasti julmuuksiin, joita itse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin hänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin kuluttua on kaikki ennallaan… Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta minun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta."
Hän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta vieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi paroonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla äänellä Beautreletille:
"Hyvästi, pojuseni!"
Sitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain kasvoihin…
Beautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli tyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen luokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän tiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi, tapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan salaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon peittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.
– — —
Kello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen kahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi kulkemaan asemalle johtavaa tietä.
"No, mitä tuosta kaikesta sanot?"
Massiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.
"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela nuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja kummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban, akatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet kiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi takaisin… Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin, poikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään minut isäini luo… Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?… No niin… enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa… karmiva oli äkillinen temppusi!… Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa – kuin salamana – joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi, tämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä… niin sitä ampuu, präiskis!… En minä siitä sen enempää… Sen todistan tarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?"
Hän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.
Vanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen olemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla nauramatta.
"Hän nauraa! Hän on nauranut!" huudahti Lupin ilosta hypähdellen. "Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu… Sinä olet hieman liian vakava ikäiseksesi… Sinä olet hyvin kiltti ja hupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on ihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa."
Hän asettui hänen eteensä.
"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös, kuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain tietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän oli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen ystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit… Sinä luotat tuohon epattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen… Ja hänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille. Mitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta… saat kyyneleitä silmiisi… suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?… Olet todellakin ihastuttava, pienokaiseni… melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla on verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta Gaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta… Niin juuri, vanha notaari olin minä… Mutta naurahan toki, lapsoseni!… Sanon vielä kerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu… kuinka lausuisinkaan ajatukseni?… sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen 'välitöntä'."
Auton huohotusta kuului läheltä.
Lupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi, katsoen häntä silmiin:
"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään auta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja on maailmassa yllinkyllin… Juokse niiden perässä, mutta anna minun olla… muutoin… Onhan se sovittua, vai mitä?"
Hän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa. Sitten hän purskahti nauruun.
"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole niitä, jotka taipuvat… En todellakaan tiedä, mikä estää minua… kädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu… ja parin tunnin kuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi… Ja silloin minä voisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen tyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan kuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat minulle kasailleet… Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että minun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo… Jokaisella on omat heikkoutensa… ja minulla se on leppeys sinua kohtaan… Ja sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat puhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää… sinulta se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään suuri ero."
Auto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea avattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi mies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.
Hän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi hänelle:
"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan sinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon? Puolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa. Kello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa tarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto… siinä koko homma! Nuku, ukkoseni, nuku… asetamme sinut tiepuoleen… noin… mainiota… auringon paisteeseen, jotta et vilustu. Oivallista… ja hattu vielä käteen… 'antakaa ukolle pikku ropo!' Vai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène Lupinin asioihin!…"
Oli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit vastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja kunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.
"Armahtakaa köyhää sokeata… Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta ja käyntikorttini… Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista vauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään, Isidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on määränä pitää esitelmä kello puoli neljältä… en tiedä mistä aineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille oikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä omat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen akatemian jäsen, niin —! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115… Pelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore, ja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän on jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen… ja minä sen tiedän… Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen äsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan vieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja sitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta! Puhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu… ei, hän ei puhuisi… kyllä… ei… kylmät väreet karmivat pintaani… Jos hän puhuisi, niin saisin aloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi… Ehtisikö palvelija ajoissa? Kyllä… ei… kas tuossa… Mutta Beautrelet paljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen. Kyllä… ei… kas niin, nyt on kaikki hyvin… ei, eipä olekaan… hän tarkastelee minua… totisesti… nyt ottaa hän revolverinsa… Ah, mikä ihana hetki!… Sinä puhut liiaksi, Isidore… Emmekö jo nuku? Olen läpeensä väsynyt… hyvää yötä…"
Beautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui hän todellakin.
Auto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä. Kaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan ääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana…
Kauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja kovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin kasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat heidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.
Mutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten jälkeen ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan kirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan Kirjeet Luciliukselle.