Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi, tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla silmillään.
"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset – lahja Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."
Hän huusi Charolaisille:
"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."
He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.
He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa vauhtia he kiitivät eteenpäin.
Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes, Saint-Valéry, Veules, Quiberville.
Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta, hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.
Hän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti kiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa ja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että hänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä ilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta oli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin huomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava elämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.
"Vaikene", jupisi hän, "pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon onnettomuuksia voi vielä osua tiellemme."
Dieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi kalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen he kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen satamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero, laskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.
"Lupin-satama", selitti Lupin.
Paikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä suojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se oli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.
"Astu maihin, Beautrelet… ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä, Charolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu Ganimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla kertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti."
Beautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät ylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat rantaylängön juurella.
"Isidore", puheli Lupin, "jos tuntisit maantieteesi ja historiasi, niin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien, joka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä elokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi hänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen Bonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä, jonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet tien. Mutta Louis Valméras – laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin – on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on ostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset viettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen ja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa, viettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on kuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!"
Tikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi sadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän oli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä. Tämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin kiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat käyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.
Puolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän matkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon tullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia myöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.
Tämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.
Lupin kysyi:
"Onko mitään uutta, Gomel?"
"Ei, armollinen herra."
"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?"
"En… mutta…"
"Mitä aiot sanoa?"
"Vaimoni… joka on ompelijattarena Neuvillettessä…"
"Tiedän… Gésarine… Äitini on puhunut hänestä minulle. No?"
"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Ei tavallisen… hän näytti englantilaiselta."
"Ahaa!" sanoi Lupin ajatuksissaan. "Ja sinä sanoit Césarinelle…"
"että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra".
"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen tunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa."
Hän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:
"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin me voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt äärimmäisyyteen asti."
Hän epäröi silmänräpäyksen.
"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin pahoja aavistuksia."
Kumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi. Hiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden takana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan hän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi turvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden onnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?
Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli heidän edellään.
"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla, jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja rakkauden vavistuksen – hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa, hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa. Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun häivyttää se hänen mielestään?"
Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:
"Hänen pitää unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni… uhraan kaikki… en tahdo enää olla mikään… ainoastaan rakastava mies… kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää kuin muukaan."
Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi hillityn intohimoisesti:
"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni tekee itkeä…"
Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!
– — —
He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.
Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:
"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole loppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?"
Raymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.
"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee…"
Tullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan maatalosta.
Lupin riensi häntä kohti.
"Mikä on hätänä? Puhu!"
Césarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:
"Eräs mies… olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa…"
"Aamullisen englantilaisen?"
"Niin, mutta toisessa valepuvussa."
"Näkikö hän teidät?"
"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen piti poistua."
"No?"
"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä ystävänne."
"Ja sitten?"
"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla… eikä palaisi useaan vuoteen."
"Ja silloin hän meni?"
"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin… kuin olisi tahtonut huutaa jotakuta."
Lupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti epätoivoissaan:
"Se on äitisi… minä tunnen äänen…"
Lupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.
"Tule… paetkaamme… sinä ennen kaikkea…"
Mutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.
"Ei, minä en voi… se on inhottavaa… anna minulle anteeksi, Raymonde… naisparka tuolla… jää sinä tänne… älä jätä häntä, Beautrelet."
Hän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa, kääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka johti tasangolle.
Raymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein samalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki Beautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin heistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka koetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.
Alkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo vanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He lähestyivät kaikki neljä.
He olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.
Silloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.
Asema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein juhlallisesti.
Kauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän kasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.
Lupin sanoi vaikuttavan tyynesti:
"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen."
"En."
Näytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä ottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään tarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia haasteita. Kuolemanhiljaisuus.
Tuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua, Beautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti häntä liikkumattomana.
Hetken perästä kertasi Lupin:
"Käske miestesi päästää tuo nainen."
"En."
Lupin sanoi:
"Kuulehan, Holmes…"
Mutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi mitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden jättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.
Valmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun. Englantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti revolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.
"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun."
Hänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät Lupiniin.
Tämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon. Molemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin ampumatauluksi hän sanoi kylmästi:
"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani"
Englantilainen nauroi pilkallisesti:
"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? – Kas niin, tarpeeksi on jo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan, sen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen. Ja tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja hoitajattaresi…"
Holmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän katseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin käytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa salamannopeasti.
"Kirottua!" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi hervottomana sivulle.
Hän huusi apulaisilleen:
"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!"
Mutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut kahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava rinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.
"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire… sido heidät… ja nyt on asia sinun ja minun, englantilainen…"
Hän kumartui alas ja kähisi:
"Hoo, sinä lurjus…"
Holmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.
Laukaus… kirahdus… Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden miehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden kaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.
"Raymonde!… Raymonde!"
Lupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.
"Kuollut", ähkäisi hän.
Tuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan. Victoire änkytti:
"Poikani… pikku poikani…"
Beautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin tarkastamaan. Lupin toisti: "Kuollut, kuollut…" rauhallisella äänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä muuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta tuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia liikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.
"Konna!" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.
Hän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan, tarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.
Englantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.
"Poikani, poikani…", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.
Beautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja seisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.
Säälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota järisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli rakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija oli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa kasvoille.
Pimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme englantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron syvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi kotiin työstään.
Lupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän silmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää rauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista naispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt makasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.
Työväki läheni.
Silloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja asetti hänet selkäänsä.
"Lähtekäämme, Victoire."
"Niin, lähtekäämme, poikani."
"Hyvästi, Beautrelet", toivotti hän.
Ja kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa seuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden ja hävisi pimeyteen.