Vapaudesta

Yksityisten ajattelijoiden ominaisista mietteistä erillään on maailmassa laajalla kasvava taipumus sopimattomasti ulottamaan yhteiskunnan valtaa yksityisen yli sekä yleisen mielipiteen että lainsäädännön voiman kautta; ja kuin maailmassa tapahtuvat muutokset pyrkivät vahvistamaan yhteiskuntaa ja heikontamaan individin valtaa, ei tämä anastus ole niitä onnettomuuksia, jotka helposti itsestään katoavat, vaan päinvastoin niitä, jotka uhkaavat käydä yhä vaarallisemmiksi. Ihmisten halua sekä hallitsijoina että kansalaisina tyrkyttämään omia mielipiteitään ja taipumuksiaan muitten käytöksen ohjeeksi tukevat niin tehokkaasti muutamat ihmisluonnon parhaimmat ja muutamat sen huonoimmat tunteet, että sitä tuskin muu voi hillitä, kuin vallan puute; ja kun valta ei vähene, vaan lisääntyy, jollei siveellinen vakaumus kohoa lujaksi muuriksi tätä epäkohtaa vastaan, niin täytyy meidän nykyisissä maailmanoloissa odottaa näkevämme sen yhä kasvavan.

On ehkä sovelijainta todistukselle, että me, sen sijaan että heti kävisimme käsiksi yleiseen väitteesen, aluksi pysymme jossain erityisessä osassa, johon katsoen tässä esitetty periaate on, jollei täydellisesti, niin ainakin jossain määrin yleisen mielipiteen tunnustama. Tämä osa on ajattelemisen vapaus, josta sen heimolaista, puheen ja kirjoituksen vapautta ei mitenkään sovi erottaa. Vaikka nämät vapaudet muodostavat melkoisen osan valtiollista siveysoppia kussakin maassa, missä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vapaita laitoksia tunnustetaan, niin eivät kenties sen sekä filosofiset että käytännölliset perusteet ole niin selvillä yleiselle mielipiteelle, eivätpä kenties useat mielipiteen johtajatkaan niiden arvoa niin perin pohjin tunnusta, kuin olisi voinut odottaa. Näitä perusteita, oikein ymmärrettyinä, voi sovittaa paljon laajemmalle, kuin ainoastaan yhteen osaan tätä ainetta ja seikkaperäinen tutkimus tästä osasta kysymystä on näyttäytyvä parhaaksi johdatukseksi jäljellä olevaan. Ne, joille ei siinä, mitä nyt käyn sanomaan, ole mitään uutta, antanevat toivoakseni minulle anteeksi, että minä uskallan vielä kerran ryhtyä keskustelemaan aineesta, josta kolmen vuosisadan kuluessa on niin usein ajatuksia lausuttu.

TOINEN LUKU
Ajattelemisen ja keskustelemisen vapaudesta

Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista puolustaa "painovapautta" yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja tyrannillista hallitusta vastaan. Luullaksemme ei tarvitse todistaa vääräksi sitä, että sallittaisiin lainsäätävän tahi toimeenpanevan vallan, jonka etu ei ole täydellisesti yhtä kansan edun kanssa, säätää kansalle mielipiteitä ja määrätä, mitä oppeja tahi mitä todisteita sen on suvaittava kuulla. Tätä puolta kysymystä ovat sitä paitsi edelliset kirjailijat niin usein ja niin loistavasti valaisseet, ettei siihen tarvitse tässä erittäin ryhtyä. Vaikka Englannin laki kirjapainon suhteen, on vielä nyt yhtä orjamainen, kuin se oli Tudorien aikana, niin ei ole juuri pelkäämistä, että sitä todella pannaan käytäntöön valtiollista keskustelua vastaan, paitsi jonkun satunnaisen kauhun aikana, kuin kapinan pelosta ministerit ja tuomarit menettävät malttinsa²; ja yleisesti puhuen perustuslaillisissa valtioissa ei ole vaaraa, että hallitus, olkoon se sitten täydellisesti vastuunalainen kansalle tahi ei, usein yrittäisi tarkastamaan yleisen mielipiteen lausumista, paitsi kuin se sitä tehdessään tekeytyy yleisön yleisen suvaitsemattomuuden välikappaleeksi. Otaksukaamme siis, että hallitus on aivan yhtä mieltä kuin kansa, eikä koskaan ajattelekaan anastaa pakkovaltaa, paitsi sen mukaan kuin se pitää sitä kansan tahtona. Mutta minä kiellän kansalta oikeuden käyttää sellaista pakkoa, joko itse tahi hallituksensa kautta. Tuo valta sinään on laiton. Parhaalla hallituksella on siihen yhtä vähän oikeutta, kuin huonoimmalla. Se on yhtä vahingollinen, tahi vielä vahingollisempi, kuin sitä käytetään sovinnossa yleisen mielipiteen kanssa, kuin riidassa sen kanssa. Jos koko ihmiskunta, paitsi yhtä ainoaa ihmistä, olisi samaa mieltä, ja tuo yksi ainoa vaan olisi vastaista mielipidettä, ihmiskunta ei olisi paremmin oikeutettu vaijistamaan tätä yhtä henkilöä, kuin tämä olisi oikeutettu vaijistamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi personallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vaan yksityistä vääryyttä, niin olisi joku erotus tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaijistamisessa mielipiteen julkilausumista on se, että siten ryöstetään ihmissukua, niin hyvin jälkimaailmaa, kuin nykyistä sukupolvea, vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä eroavat, kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, on heiltä otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, sen selvemmän käsityksen ja elävämmän tunnon totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan.

On tarpeen erikseen katsella näitä kahta olettamusta, joista kummallakin on erityinen, ominainen todistehaaransa. Me emme voi koskaan olla varmoja siitä, että se mielipide, jota me koetamme tukehuttaa, on väärä; ja jos olisimmekin varmat, niin sen tukehuttaminen olisi vielä sittenkin väärä.

Ensiksi: mielipide, jota on koetettu mahtisanalla lannistaa, voi mahdollisesti olla tosi. Ne, jotka sitä haluavat lannistaa, tietysti kieltävät siltä totuuden; mutta he eivät ole erehtymättömiä. Heillä ei ole mitään valtaa ratkaista kysymystä koko ihmiskunnan puolesta ja sulkea kaikki muut ihmiset tilaisuudesta arvostella asiaa. Kieltäytyminen kuuntelemasta jotakin mielipidettä sentähden, että on varma sen olevan väärän, on yhtä kuin otaksuminen, että oma varmuus on sama kuin ehdoton varmuus. Kaikki keskustelun vaijistaminen on oman erehtymättömyyden otaksumista. Sen hylkäämisen sallittakoon nojautua tähän yleiseen todisteesen, joka ei ole siltä huonompi, että se on yleinen.

Kaikeksi onnettomuudeksi ihmiskunnan terveelle järjelle ei erehtyväisyys käytännössä saavuta läheskään samaa arvoa kuin opissa; sillä vaikka jokainen hyvin tuntee itsensä erehtyväiseksi, harvat pitävät tarpeellisena olla varoillansa omaa erehtyväisyyttänsä vastaan tahi myöntävät sitä olettamista, että mielipide, josta he ovat aivan varmat, olisi juuri yksi esimerkki sitä erehtyväisyyttä, jonka alaiseksi he itsensä tunnustavat. Itsevaltiaat ruhtinaat ja muut, jotka ovat tottuneet rajattomaan tottelevaisuuteen, luottavat tavallisesti näin täydellisesti omaan mielipiteesensä kaikissa asioissa. Onnellisemmassa asemassa olevat ihmiset, jotka joskus kuulevat heidän mielipidettänsä vastustettavan ja ovat vähänkään tottuneet tulemaan oijaistuiksi, kuin he ovat väärässä, luottavat näin rajattomasti ainoastaan niihin mielipiteisiinsä, joita kannattavat kaikki, kuin heitä ympäröivät tahi joita he tavallisesti kuuntelevat. Sillä samassa määrässä kuin ihmiseltä puuttuu luottamusta omaan tavalliseen arvosteluunsa, hän tapaa sokeasti luottaa yleensä "maailman" erehtymättömyyteen. Ja "maailma" merkitsee kullakin ihmisellä sitä osaa siitä, jonka kanssa hän tulee tekemiseen, hänen puoluettansa, hänen lahkoansa, hänen kirkkoansa, hänen yhteiskuntaluokkaansa. Se ihminen on jo kutsuttava verraten vapaamieliseksi ja laveanäköiseksi, joka "maailmalla" tarkoittaa niin laajaa alaa, kuin hänen omaa maatansa tahi hänen omaa aikaansa. Eikä hänen luottamuksensa tähän kollektiiviseen auktoriteetiin horjahdu vähääkään hänen huomatessaan, että toiset ajat, maat, lahkot, kirkot, luokat ja puolueet ovat ajatelleet ja vieläkin ajattelevat ihan päinvastoin kuin hän. Hän panee oman "maailmansa" vastuusen siitä, että se on oikeassa muitten ihmisten erimielistä "maailmaa" vastaan; eikä se ensinkään huolestuta häntä, että paljas sattumus on ratkaissut, mikä näistä lukuisista "maailmoista" on hänen luottamuksensa saavuttanut, ja että samat syyt, jotka tekevät hänet kirkollismieliseksi Lontoossa, olisivat saaneet hänet Buddhan tahi Konfutsion oppilaaksi Pekingissä. Sitäpaitsi on itsestään niin selvää, ettei se todisteilla selvemmäksi tule, että aikakaudet ovat yhtä erehtyväisiä, kuin yksityiset ihmisetkin, sillä kukin aikakausi on kannattanut useita mielipiteitä, joita seuraavat ajat eivät ole pitäneet ainoastaan väärinä, vaan järjettöminä; ja on yhtä varmaa, että tuleva aika hylkää montakin nykyään yleistä mielipidettä, kuin että nykyaika on hyljännyt monta aikoinaan yleistä.

Vastaväite, joka luultavasti tehdään tätä todistetta vastaan, esiintyy kaiketi seuraavassa muodossa. Siinä että kieltää väärän opin levittämistä ei ole enempää erehtymättömyyden luulettelemista, kuin missään muussakaan esivallan toimenpiteessä, joka tapahtuu sen oman mielen mukaan ja sen omalla vastuulla. Arvostelukyky on ihmisille annettu jotta he sitä käyttäisivät. Onko nyt sen vuoksi, että sen käyttämisessä voi erehtyä, ihmisille sanottava, ettei heidän tule käyttää sitä ollenkaan? Estäessään sitä, mitä hän pitää turmiollisena, ei ihminen luulettele itseänsä erehtymättömäksi, vaan täyttää velvollisuuttansa toimia, vaikka hän onkin erehtyväinen, omantuntonsa vakaumuksen mukaan. Jos emme koskaan uskaltaisi toimia mielipiteittemme nojalla, koska ne mielipiteet saattavat olla vääriä, jättäisimme kaikki etumme valvomatta ja velvollisuutemme täyttämättä. Moite, joka soveltuu käytökseen ylimalkaan, ei siltä ole aina paikallaan kunkin yksityisen käytökseen nähden. Hallituksien ja yksityisten velvollisuus on muodostaa niin oikeita mielipiteitä kuin voivat, muodostaa niitä huolellisesti eikä koskaan tyrkyttää niitä muille, jolleivät he ole aivan varmoja olevansa oikeassa. Mutta kuin he ovat varmoja, sanovat sellaiset puhujat, niin se ei ole tunnollisuutta, vaan raukkamaisuutta, että empii toimimasta mielipiteensä mukaan ja sallii esteettömästi leviteltävän oppeja, joita rehellisesti pitää vaarallisina ihmiskunnan onnelle joko tässä tahi toisessa elämässä, sentähden muka että muut ihmiset vähemmin valistuneina aikoina ovat vainonneet mielipiteitä, joita nyt uskotaan oikeiksi. Pitäkäämme vaari, sanotaan, ettemme joudu samaan erehdykseen. Mutta hallitukset ja kansat ovat erehtyneet muissa asioissa, joissa ei hallitusvallan käyttämistä ole pidetty sopimattomana. Ne ovat määränneet vahingollisia veroja, käyneet vääriä sotia. Emmekö siis saa määrätä minkäänlaisia veroja, emmekä ensinkään alottaa sotia? Ihmisten ja hallitusten tulee toimia parhaan taitonsa mukaan. Ehdotonta varmuutta ei ole olemassa, mutta ihmiselämän tarkotuksiin riittävää vakuutta on. Me saamme ja meidän täytyy pitää mielipidettämme oikeana ohjeena omalle käytöksellemme; eikä siinä ole sen liiempaa luulottelemista, että me kiellämme pahoja ihmisiä mullistamasta yhteiskuntaa levittämällä oppeja, jotka meistä ovat vääriä ja vahingollisia.

Minä vastaan, että siinä todella luuletellaan paljon enemmän. On ääretön erotus siinä, että minä pidän jotakin oppia oikeana, koska sitä ei ole kumottu, vaikka sen kumoamiseen on ollut täysi tilaisuus, ja siinä että minä hyväksyn sen oikeaksi sentähden, ettei sen kieltämistä sallita. Täysi vapaus vastustaa meidän mielipidettämme ja hyljätä se on juuri ehto, joka meitä oikeuttaa pitämään sitä mielipidettä totena toimintaa varten; eikä millään muulla keinolla voi ihmisen kyvyillä päästä järkevään vakuuteen oikeassa olemisesta.

Katsellaanpa joko mielipiteitten historiaa tahi ihmiselämän tavallista menoa. Kenen ansiota se on, ellei toinen eikä toinen niistä ole huonompi, kuin no todella ovat. Ei ainakaan ihmisjärjen sisällisen voiman; sillä missä asiassa tahansa, joka ei ole aivan itsestään selvä, on yhdeksänkymmentä yhdeksän aivan kykenemätöntä sitä arvostelemaan yhtä vastaan, joka siihen pystyy; ja sadannenkin ihmisen kyky on ainoastaan suhteellinen. Sillä enemmistö kunkin menneen sukupolven eteviä miehiä kannatti monta mielipidettä, joitten nyt tunnetaan olevan erehdystä, ja teki tahi hyväksyi monta tekoa, joita ei nykyään enää kukaan pidä oikeina. Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla – ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla – niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. Hän kykenee oikaisemaan hairauksensa keskustelun ja kokemuksen kautta. Ei kokemuksen kautta yksinään. Keskustelua täytyy olla näyttämään, kuinka kokemus on selitettävä. Väärät luulot ja tavat väistyvät vähitellen faktojen ja todisteitten edestä. Mutta faktat ja todisteet, ennenkuin ne vaikuttavat mitään mieleen, ovat saatettavat sen eteen. Sangen harvat tapahtumat kykenevät kertomaan oman historiansa ilman selitystä sen tarkotuksen valaisemiseksi. Koska siis ihmisen arvostelun koko voima ja arvo on siinä yhdessä ominaisuudessa, että sitä saattaa oikaista, kuin se on väärässä, niin voi siihen luottaa ainoastaan kuin keinot sen oikaisemiseen ovat aina olleet käsillä. Jos jonkun ihmisen arvostelu ansaitsee luottamusta, niin kuinka se on sellaiseksi tullut? Siten että hän on pitänyt mielensä avoinna tarkasteluille hänen mielipiteitänsä ja käytöstänsä. Siten että hän on tavannut kuunnella kaikkea, mitä häntä vastaan voidaan sanoa, tavannut ottaa onkeensa sen, mitä siinä oli oikeutettua, ja paljastaa itselleen ja sopivassa tilassa muille virheen siinä, mikä oli virheellistä. Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. Ei kukaan viisas mies ole hankkinut viisauttaan muulla kuin tällä tavalla. Ja ihmisen järjen luonto on sellainen, ettei hän millään muulla tavalla voi tulla viisaaksi. Alituinen tapa oikaista ja täydentää mielipidettänsä vertaamalla sitä muitten mielipiteisiin ei suinkaan synnytä epäilystä ja empimistä sen käytäntöön panossa, vaan on ainoa luja pohja oikealle luottamukselle siihen. Sillä tuntien kaikki, mitä ainakin julkisesti voidaan häntä vastaan sanoa, ja varustauduttuaan kaikkia hangoittelijoita vastaan, tietäen että hän on hakenut vastuksia ja vaikeuksia, eikä niitä välttänyt, ettei hän ole sysännyt syrjään mitään valoa, jota joltakin puolelta voidaan asiaan saada – hänellä on oikeus ajatella omaa päätelmäänsä paremmaksi kuin kenenkään muun ihmisen, tahi kenenkään joukon, joka ei ole läpikäynyt samaa koetusta.

Ei ole liiallista vaatia, että mitä ihmiskunnan viisaimmat, jotka ovat parhaiten oikeutetut luottamaan omaan arvosteluunsa, pitävät välttämättömänä vakautuakseen luottamassa arvosteluunsa, että saman koetuksen alaisena on tuo yleisöksi kutsuttu kirjava joukko harvoja viisaita ja useita typeriä. Suvaitsemattomin kirkko, roomalais-katolinen kirkko laskee pyhimykseksi-julistamistilaisuuteen saapuville "perkeleen asiamiehen" ja kuuntelee kärsiväisesti häntä. Siitä näkyy, ettei pyhimpiäkään ihmisiä voida laskea jälkimaailmaan kunnioitukseen, ennenkuin on tunnettu ja punnittu, mitä paholaisella on heistä sanomista. Jos ei Newtonin filosofiaa olisi sallittu epäillä, niin ei ihmiskunta olisi niin täydellisesti vakuutettu sen totuudesta, kuin se on. Niillä uskonkappaleilla, joista meillä on varmimmat takeet, ei ole mitään parempaa turvaa, kuin alituinen kehotus koko maailmalle näyttämään niitä perättömiksi. Jollei kehotusta oteta vastaan tahi jollei yritys onnistu, niin emme siltä vielä ole läheskään varmat. Mutta me olemme tehneet parhaiten, kuin nykyisessä ihmisjärjen tilassa voimme; emme ole laiminlyöneet mitään, joka voisi antaa totuudelle tilan saavuttaa meidät. Kuin tie on auki, voimme toivoa, että jos parempaa totuutta on olemassa, se löydetään, saati vaan ihmisjärki kyennee sitä käsittämään. Ja sillä aikaa saamme luottaa päässeemme totuutta niin lähelle, kuin meidän aikanamme on mahdollista. Tämä on se määrä varmuutta, mihin erehtyväinen olento voi päästä, ja tämä on tie, jota siihen päästään.

Omituista on, että ihmiset myöntävät arvoa todisteille vapaan keskustelun puolesta, mutta vastustavat niiden "saattamista äärimäisiin saakka", ymmärtämättä, että joll'eivät perusteet kelpaa "äärimäisessä" takauksessa, niin ne eivät kelpaa missään tapauksessa. Omituista, etteivät he mielestänsä luulettele itseänsä erehtymättömiksi, kuin he myöntävät vapaata keskustelua kaikista asioista, jotka mahdollisesti voivat olla epäiltäviä, mutta ajattelevat pitävän kieltää epäilemästä muutamia erityisiä periaatteita tahi opinkappaleita, koska ne muka ovat niin varmoja, s.o. koska he ovat niin varmoja, että ne ovat varmoja. Pitäminen jotakin seikkaa varmana, jos olisi yksikään, joka sitä varmuutta kieltäisi, kuin hänen vaan sallittaisiin se tehdä, on luulettelua, että juuri me ja ne, jotka yhtyvät meihin, olemme oikeita varmuuden tuomareita, ja kuulustelematta edes toista puolta. Nykyaikana – jota on kuvailtu "uskottomaksi, mutta epäilyksessään vapisevaksi" – jona, ihmiset tuntevat varmaan, ei niinkään sitä, että heidän mielipiteensä ovat todet, kuin etteivät he tiedä mitä tehdä ilman niitä, vaatimukset jonkun mielipiteen suojelemiseksi yleisön ahdistuksilta eivät perustu siinä määrin tämän mielipiteen totuuteen, kuin sen tärkeyteen yhteiskunnalle. On olemassa, sanotaan, muutamia opinkappaleita niin hyödyllisiä, melkein sanomme välttämättömiä menestykselle, että hallitusten velvollisuus on yhtä paljon suojella niitä, kuin mitään muutakaan yhteiskunnan etua. Kuin tällainen välttämättömyys on olemassa ja näin suoranainen yhteys velvollisuuden kanssa, oikeuttaa, vieläpä paneekin, niin väitetään, vähempikin kuin tuuleteltu erehtymättömyys hallituksia toimimaan oman mielipiteensä mukaan, vahvistettuina ihmisten yleisen mielipiteen kautta. Sen vuoksi on usein lausuttu, vielä useammin ajateltu, että ainoastaan kehnot ihmiset haluavat heikontaa näitä terveellisiä opinkappaleita. Eikä ole ensinkään väärin, ajatellaan, pidättää pahoja ihmisiä ja estää, mitä ainoastaan millaiset ihmiset tahtovat tehdä. Tämän ajattelemistavan mukaan ei oikeutuksessa kahlehtimaan keskustelua ole kysymystä opin totuudesta, vaan sen hyödyllisyydestä; ja sillä keinolla päästään muka olemasta vastuussa tekeytymästään erehtymättömäksi mielipiteitten tuomariksi. Mutta ne, jotka tällä tyydyttävät itseänsä, eivät käsitä, että erehtymättömyyden luulettelu on vaan muuttunut toisesta paikasta toiseen. Kunkin mielipiteen hyödyllisyys on sekin mielipiteen esine, yhtä epävarma, yhtä suuresti keskustelunalainen ja yhtä paljon keskustelua kaipaava, kuin mielipide itsekin. Tarvitaan yhtä suuresti erehtymätöntä mielipiteitten tuomaria ratkaisemaan jonkun mielipiteen olevan vahingollisen, kuin ratkaisemaan sen olevan väärän, joll'ei tuomitulla mielipiteellä ole täysi tila puolustautumaan. Eikä sovi sanoa, että vääräuskoisen sallittakoon pitää ajatustansa hyödyllisenä tahi vahingottomana, vaikka häntä kielletään pitämästä sitä oikeana. Mielipiteen, totuus on osa sen hyödyllisyyttä. Jos tahdomme tuntea, onko toivottava, että jotakin lauselmaa uskotaan, niin onko mahdollista olla huomioon ottamatta, onko se tosi vai ei? Ei huonojen, vaan parhaitten ihmisten mielestä ei mikään oppi, joka on totuuden vastainen, voi olla todella hyödyllinen. Ja voitko estää sellaisia ihmisiä vetoamasta tähän väitteesen, kuin heitä syytetään kieltämästään jotakin oppia, jota heille on kuvailtu hyödylliseksi, mutta jonka he uskovat olevan väärän? Ne, jotka ovat suvaittujen mielipiteitten puolella, eivät jätä käyttämättä tätä vastausta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Et kuule heidän punnitsevan kysymystä hyödyllisyydestä aivan kuin sen voisi kokonansa erottaa totuudesta. Päinvastoin juuri sentähden, että heidän oppinsa on "tosi", pidetään sen tuntemista ja uskomista niin välttämättömänä. Ei voi olla rehellistä keskustelua hyödyllisyyden asiasta, kuin toisella puolella saa käyttää niin tärkeää todistetta, vaan ei toisella. Ja asiassa pysyäksemme, kuin laki tahi yleinen mielipide eivät salli jonkun opin totuudesta väiteltävän, suvaitsevat ne juuri yhtä vähän sen hyödyllisyyden kieltämistä. Korkeintaan sallivat ne tingittävän sen ehdottomasta välttämättömyydestä tahi varsinaisesta rikoksellisuudesta sen kumoamisessa.

Täydellisemmin valaistaksemme, kuinka vahingollista on kieltäytyä kuuntelemasta ajatuksia sen vuoksi että me mielessämme olemme ne tuominneet, haluamme rajoittaa keskustelun määrättyihin kohtiin; ja minä valitsen juuri ne kohdat, jotka minulle ovat vähimmän edullisia – joissa todisteet ajatuksen vapautta vastaan sekä totuuden että hyödyllisyyden puolesta ovat pidetyt lujimpina. Olkoot vastustetut opit usko Jumalaan ja tulevaan elämään, tahi joku yleinen perinnäinen siveellisyyden oppi. Tällaisella pohjalla taisteleminen suo suuren edun epärehelliselle vastustajalle, sillä varmaan sanoo hän (ja moni, joka ei tahdo olla epärehellinen, sanoo niin itsekseen): ovatko nämät ne opit, joita te ette pidä kyllin varmoina otettavaksi lain suojelukseen. Onko usko Jumalaan yksi niitä oppeja, joista itsensä varmaksi tuntiessaan teidän mielestänne luulettelekse erehtymättömäksi? Mutta sallittakoon minun huomauttaa, etten minä kutsu itseänsä varmaksi tuntemista jostakin opista (olkoon se mikä tahansa) luulettelemiseksi erehtymättömyyttä. Sitä on vaan yritys ratkaisemaan tämä oppi muitten puolesta, sallimatta heidän kuulla, mitä vastaiselta puolelta voidaan sanoa. Enkä minä syytä ja moiti tätä yritystä sitä vähemmän, jos sitä käytetään pyhimpäin vakaumusteni puolesta. Olkoon ihmisellä kuinka tahansa määrätty vakaumus jonkun opin ei ainoastaan vääryydestä, vaan myös vahingollisista seurauksista – ei ainoastaan vahingollisista seurauksista, mutta myös (käyttääkseni lauseita, jotka kerrassaan hylkään) epäsiveellisyydestä ja jumalattomuudesta; kuitenkin, jos hän tämän yksityisen mielipiteensä nojalla, vaikkapa maansa ja aikalaistensa yleisen mielipiteen kannattamanakin, estää jonkin ajatuksen pääsemästä kuuluville sen puolustukseksi, hän luulettelekse erehtymättömäksi. Eikä se luulettelu ole suinkaan sitä vähemmän vastustettava ja vaarallinen sen vuoksi, että tuota oppia kutsuttiin epäsiveelliseksi ja jumalattomaksi; päinvastoin juuri tässä tapauksessa ennen muita se on enimmän turmiollinen. Nämät ovat juuri ne tapaukset, joissa jonkun sukupolven ihmiset tekevät noita surkeita harhateitä, jotka herättävät jälkimaailman hämmästystä ja kauhua. Niissä tapaamme ne muistettavat kohdat historiassa, joissa lain voimaa käytettiin hävittämiseen parhaat ihmiset ja ylevimmät opit, valitettavasti kyllä menestyksellä ihmisiin nähden, vaikka jotkut opit ovat säilyneet tullaksensa (ikäänkuin ivalla) mainittavaksi samanlaisen käytöksen puolustukseksi sellaisia vastaan, jotka eroavat niistä tahi niiden perinnäisestä selityksestä.

Ihmiskunnalle voi tuskin liian usein muistuttaa, että kerran eli Sokrates niminen mies, joka oli merkillisessä riidassa laillisen auktoriteetin ja silloin vallitsevan yleisen mielipiteen kanssa. Tätä miestä, vaikka hän oli syntynyt suurista individeistä rikkaassa ajassa ja maassa, ovat hänen ja sen ajan parhaat tuntijat kuvanneet kunnollisimmaksi mieheksi silloin elävistä; ja me tunnemme hänet kaikkien seuraavien siveellisyyden opettajien päämieheksi ja esikuvaksi, yhtä hyvin Platonin ylevän innostuksen, kuin Aristoteleksen terävän hyötyopin alkuunpanijaksi, "i maêstri di color che sanno"³, kahden eetillisen ja muunkin filosofian alkulähteen. Tämän kaikkien sittemmin eläneitten suurten ajattelijain tunnustetun opettajan – jonka maine kukoistaen vielä enemmän kuin kahden tuhannen vuoden kuluttua voittaa kaikkien muitten mainioitten miesten maineen, jotka ovat tehneet hänen kotikaupunkinsa kuuluisaksi – tappoivat hänen omat kansalaisensa laillisesti tuomittuna jumalattomuudesta ja siveettömyydestä. Jumalattomuudesta, koska hän muka oli kieltänyt valtion hyväksymät jumalat; oikeastaan hänen syyttäjänsä vakuuttivat, ettei hän uskonut mitään jumalia (ktso "Puolustuspuhetta"). Siveettömyydestä, koska hän oli opeillansa ja neuvoillansa "nuorisoa turmellut". Näihin rikoksiin tuomioistuin – on meillä täysi syy uskoa – rehellisesti piti häntä syyllisenä, ja tuomitsi rikoksellisena kuolemaan miehen, joka luultavasti parhaiten kaikista aikalaisistansa oli ansioittanut itsensä ihmiskunnan edessä.

Siirtykäämme tästä vielä yhteen toiseen tapaukseen lain harjoittamaa vääryyttä, ainoaan, jonka mainitseminen Sokrateksen tuomion jälkeen ei ole antiklimax: tapaukseen Golgathalla yli kahdeksantoista vuosisataa sitten. Mies, jonka siveellinen suuruus vaipui niin syvälle kaikkien niiden muistoon, jotka näkivät hänen elämäänsä ja kuulivat hänen puhettansa, että kahdeksantoista seuraavaa vuosisataa on palvellut häntä kuin itseä kaikkivaltiasta, tapettiin häpeällisesti. Ja miksi? Jumalanpilkkaamisesta. Ihmiset eivät ainoastaan tunteneet hyväntekijäänsä väärin; he pitivät häntä juuri vastakohtana siihen, mitä hän oli, ja kohtelivat häntä juuri semmoisena jumalattomuuden hirviönä, jona heitä itseänsä nyt pidetään tämän menettelynsä tähden. Ne tunteet, joilla ihmiset nyt katsovat näitä surkeita tekoja, varsinkin jälkimäistä niistä, saattavat heidät kerrassaan väärin tuomitsemaan niiden onnettomia tekijöitä. Nämät eivät olleet hyvin luultavastikaan pahoja ihmisiä – eivät pahempia kuin ihmiset yleensä ovat; pikemmin päinvastoin olivat he ihmisiä, joissa olivat täydellisesti ja vähän enemmänkin kuin täydellisesti heidän aikansa ja kansansa uskonnolliset, siveelliset ja isänmaalliset tunteet: juuri sellaisia ihmisiä, joilla kaikkina aikoina, meidän omammekin siihen luettuna, on täydet toiveet kulkea elämänsä läpi nuhteettomina ja kunnioitettuina. Ylimäinen pappi, joka repi vaatteensa, kuin lausuttiin ne sanat, jotka hänen maansa ajatusten mukaan olivat synkin rikos, oli hyvin luultavasti yhtä totinen kauhussaan ja harmissaan, kuin yleensä kunnioitettavat ja hurskaat miehet nykyään ovat niissä uskonnollisissa ja siveellisissä ajatuksissa, joita he tunnustavat; ja useat, jotka nykyään kauhistuvat hänen tekoaan, olisivat tehneet aivan samoin kuin hänkin, jos olisivat eläneet hänen aikanansa ja syntyneet juutalaisina. Oikeauskoiset kristityt, jotka mielivät ajattelemaan, että ensimäisten marttyrien kivittäjät varmaan olivat pahempia ihmisiä kuin he, muistakoot, että yksi noita vainoojia oli pyhä Paavali.

Lisätkäämme vielä yksi esimerkki, sattuvin kaikista, jos erehdyksen vaikuttavaisuus mitataan sen viisauden ja kunnon mukaan, joka siihen joutuu. Jos kellään vallanpitäjällä oli keisari Markus Aureliuksella syytä ajatella itseään parhaaksi ja valistuneimmaksi aikalaisistansa. Koko sivistyneen maailman itsevaltiaana säilyi hän kaiken elinaikansa ei ainoastaan mitä puhtaimmasti oikeamielisenä, vaan myös – jota oli vähemmin odottamistakaan hänen stoalaiselta sivistykseltään – sangen helläsydämisenä. Ne harvat virheet, jotka hänelle luetaan, olivat kaikki pehmeyden syytä, ja hänen kirjoituksensa, vanhan ajan hengen korkeinta siveellistä tuotetta, eroavat tuskin huomattavasti, jos eroavat ollenkaan, Kristuksen kuvaavimmista opeista. Tämä mies, parempi kristitty kaikessa paitsi sanan dogmillisessa merkityksessä kuin melkein kukaan niitä näköjään kristityitä keisareita, jotka sittemmin ovat hallinneet, vainosi kristinuskoa. Vaikka hän oli ihmisyyden edellisten voittojen huipulla, oli avoin-, vapaajärkinen, ja luonteensa saattoi hänet itsestään siveellisiin kirjoituksiinsa omistamaan kristillisen ihanteen, ei hän kuitenkaan nähnyt, että kristinusko oli tuleva hyväksi eikä pahaksi maailmalle, jota kohtaan hän tunsi niin syvää velvoitusta. Silloisen yhteiskunnan tunsi hän olevan surkeassa tilassa. Mutta mimmoinen se olikaan, näki hän, eli ajatteli näkevänsä, että se pysyi koossa ja estyi yhä pahentumasta juuri uskonsa kautta perittyihin jumaloihin ja kunnioituksensa kautta heitä kohtaan. Ihmiskunnan hallitsijana piti hän velvollisuutenansa pidättää yhteiskuntaa lohkeilemasta pirstoiksi, eikä käsittänyt, miten olisi muodostettava uusia siteitä, jotka jälleen liittäisivät sen kokoon, jos entiset siteet katkaistaisiin. Uusi uskonto julkisesti tarkotti näitten siteitten irroittamista; jollei siis ollut hänen velvollisuutensa omistaa tämä uskonto, näytti olevan hänen velvollisuutensa tukehduttaa se. Koska nyt kristillisyyden jumaluusoppi ei hänestä näyttänyt todelta eikä jumalasta alkunsa saaneelta; koska tuo kumma kertomus ristiinnaulitusta jumalasta ei tuntunut hänestä uskottavalta ja koska hän ei voinut arvata, että järjestelmä, joka nojautui hänestä niin kokonansa uskomattomalle pohjalle, olisi se uudistava voima, joksi se, kaikkien tappioitten perästä, todella on osottautunut, niin tuo lempein ja hellin filosofeista ja hallitsijoista antoi käskyn vainoamaan kristityitä. Minun mielestäni tämä on traagillisimpia tapauksia koko historiassa. Tuntuu katkeralta ajatella, kuinka erilainen nykyistään maailman kristillisyys olisi ollut, jos kristinusko omistettiin keisarikunnan uskonnoksi Markus Aureliuksen eikä Konstantinuksen johdolla. Mutta olisi yhtä väärin häntä kuin totuutta vastaan, jos kieltäisi, että kaikki puolusteet, joihin voidaan vedota vastakristillisten oppien rankaisemisessa, olivat Markus Aureliuksenkin puolella hänen rangaistessaan kristinuskon levittämistä. Ei kukaan kristitty lujemmin usko, että ateismi (jumalankieltäminen) on väärää ja viepi yhteiskunnan hajoamiseen, kuin Markus Aurelius uskoi tätä samaa kristinuskosta; hän, jota kaikista silloin elävistä miehistä voitiin pitää parhaiten kykenevänä arvostelemaan sitä. Jollei siis se, joka hyväksyy mielipiteitten levittämisen rankaisemista, mairittelekse viisaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi, kuin Markus Aurelius, syvempään syöpyneeksi aikansa viisauteen ja intelligenssinsä avulla korkeammalla sen yli seisovaksi – totisemmaksi totuutta etsimässä ja hartaammaksi sitä löydettynä palvelemassa, luopukoon hän luulettelemasta omaa ja yleisön erehtymättömyyttä, niinkuin suuri Antoninus teki niin onnettomalla seurauksella.

Huomaten mahdottomaksi puolustaa rangaistuksen käyttämistä epäuskonnollisten oppien tukehduttamiseksi todisteilla, jotka eivät oikeuttaisi myöskin Markus Antoninusta, uskonnollisen vapauden vihaajat joskus kovasti ahdistettuina hyväksyvät tämän johtopäätöksen ja sanovat, niinkuin t: ri Johnson, että kristinuskon vainoojat olivat oikeassa, että vaino on koetus, jonka läpi totuuden tulee käydä ja jonka läpi se aina menestyksellä käy, sillä lain rangaistukset ovat lopuksi voimattomat totuutta vastaan, vaikka joskus vaikuttavat hyvää vahingollisia harhaoppia vastaan. Tämä on yksi laji todisteita uskonnollisen suvaitsemattomuuden puolesta ja siksi huomattava, ettemme saa sitä jättää vaariin ottamatta.