Vapaudesta

KOLMAS LUKU
Individualisuudesta yhtenä menestyksen aineksena

Siinä nyt olivat sekä syyt, jotka vaativat ihmisille vapautta muodostaa mielipiteitä ja peittelemättä lausua niitä, että vahingolliset vaikutukset ihmisen henkiseen ja sen kautta myös siveelliseen luontoon, joll'ei tuota vapautta myönnetä tahi ylläpidetä esteistä huolimatta. Tarkastakaamme nyt, eivätkö samat syyt vaadi ihmisille myös vapautta toimia mielipiteittensä mukaan – panna niitä ilman fyysillisiä tahi siveellisiä esteitä lähimmäistensä puolelta voimaan elämässänsä, jos tekevät sen omalla uhallaan ja vastuullaan. Tämä viimeinen ehto on luonnollisesti aivan välttämätön. Ei kukaan tahdo, että teot olisivat yhtä vapaat, kuin mielipiteet. Päinvastoin, myöskin mielipiteet kadottavat erikoisvapautensa, kuin olot, joissa niitä lausutaan, ovat semmoiset, että tämä julkilausuminen on suorana yllytyksenä pahaan tekoon. Mielipiteen, että viljankauppiaat ovat köyhäin näännyttäjiä eli että yksityisomaisuus on varkautta, tulee saada olla koskematta, kuin sitä suoraan vaan levitetään sanomalehdissä, mutta voi syystä kyllä tuottaa rangaistuksen, kuin se suullisesti lausutaan kiihtyneelle, viljankauppiaan talon edustalle kokoontuneelle roistojoukolle tahi kuin sitä julistusten muodossa tyrkytetään samalle roistojoukolle. Kaikellaisia tekoja, jotka ilman oikeuttavaa syytä tuottavat vahinkoa muille, saapi ja tärkeämmissä tapauksissa välttämättömästi pitää tarkastaa ihmisten paheksumisen ja, kuin tarvitaan, suoranaisen asiaan sekautumisen kautta. Yksityisen vapauden pitää olla tähän asti rajoitetun; hän ei saa tekeytyä muitten ihmisten rasitukseksi. Mutta jos hän malttaa olla häiritsemättä muita heidän asioissaan ja toimii vaan oman taipumuksensa ja käsityksensä mukaan siinä, mikä vaarantaa häneen itseensä, niin samat syyt, jotka osottivat, että mielipiteen tulee olla vapaan, todistavat myös, että hänen pitää sallittaman häiritsemättä toteuttaa mielipiteensä omalla vastuullaan. Etteivät ihmiset ole erehtymättömiä, että heidän totuutensa enimmäkseen ovat ainoastaan puolinaisia totuuksia, että mielipiteitten yhtäläisyys, jollei se ole tuloksena vastaisten mielipiteitten aivan täydellisesti ja vapaasti vertailemisesta keskenänsä, ei ole suotava eikä niiden erilaisuus paha, vaan hyvä, kunnes ihmiset tulevat paljon kykenevämmiksi kuin nykyään keksimään totuuden kaikki puolet, nämät periaatteet soveltuvat yhtä hyvin ihmisten toimintatapaan, kuin heidän mielipiteisiinsä. Samoin kuin on hyödyllistä, että niin kauvan kuin ihmiset ovat epätäydellisiä on eriäväisiä mielipiteitä olemassa, samoin on sekin hyödyllistä, että tehdään erilaisia elämiskokeita; että vapaa tila suodaan luonteen vaihtelevaisuuksille, kuin ei vääryyttä tapahdu muille; ja että eri elämistapojen arvoa saadaan tutkia käytännössä, kuin joku pitää sopivana koettaa niitä. Sanalla sanoen on suotavaa, että seikoissa, jotka eivät alkujaan liikuta muita, individualisuus saa säilyä. Missä ei ihmisen oma luonne, vaan perinnäiset tavat ja muiden ihmisten esimerkki ovat käytöksen ohjeena, siinä puuttuu ihmisonnen tärkeintä ainesta ja yhtä yksityisen sekä yhteiskunnan edistyksen aivan pääehtoa.

Tätä periaatetta toteuttaessamme suurin meitä kohtaava vaikeus ei ole arvostelemisessa välikappaleita tunnustettuun tarkotusperään, mutta ihmisten välittämättömyydessä yleensä koko tarkotusperästä. Jos tunnettaisiin, että ihmisen individualisuuden vapaa kehitys on yksi hänen menestyksensä varsinaisia aineksia, ett'ei se ainoastaan ole saman vertainen aines kuin mitä tarkotetaan sanoilla sivistys, opetus, kasvatus, viljelys, mutta juuri on kaikkien noiden seikkojen välttämätön osa ja ehto, niin ei olisi mitään vaaraa, ettei yksityisen vapautta pidettäisi oikeassa arvossaan, eikä rajan määrääminen sen vapauden ja yhteiskunnan tarkastusvallan välille tarjoaisi erinomaisempia vaikeuksia. Mutta pahinta on, että yleinen ajatustapa tuskin tunnustaa yksityisen itsenäisyydelle mitään sisällistä arvoa tahi sen ansaitsevan huomiota oman itsensä tähden. Enemmistö, tyytyväisenä ihmiskunnan nykyisiin keinoihin, sillä niillähän he ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat, ei voi käsittää, miks'eivät ne keinot ole kyllin hyvät, jokaiselle; ja vielä päälle päätteeksi ei itsenäisyys ole ensinkään useiden siveellisten ja yhteiskunnallisten uudistajain ihanne, vaan pikemmin sitä katsellaan luulevaisuudella, se kuin tuntuu kiusallisesti ja ehkä kapinallisesti estävän yleisesti hyväksymästä, mitä nämät uudistelijat puolestansa pitävät parhaana ihmiskunnalle. Harvat ihmiset Saksan ulkopuolella ymmärtävät edes sen opin tarkotusta, jonka Wilhelm von Humboldt, niin etevä sekä oppinut että valtiomies, otti tutkimuksen aineeksi – että nimittäin "ihmisen tarkotusperä s.o. se, mitä ijankaikkiset ja muuttumattomat järjen käskyt siksi määräävät, eikä se, mitä vaihtelevat ja ohimenevät halut mieleen tuovat, on hänen kykyjensä korkein ja sopusointuisin kehittäminen täydelliseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi"; ja että sentähden se määrä, "jota kohti kunkin ihmisen hellittämättä pitää ponnistaa ja jota erittäinkin niitten, jotka tarkottavat vaikuttaa lähimäisiinsä, tulee aina silmällä pitää, on kykyjen ja kehityksen individualisuus, itsenäisyys"; että siihen on kaksi vaatimusta, "vapaus ja asemain vaihtelevaisuus", ja että näiden yhdistämisestä syntyy "itsenäinen voima ja moninainen vaihtelevaisuus", jotka muodostavat "originalisuuden", alkuperäisyyden.⁸

Mutta niin vähän kuin ihmiset ovatkin tottuneet tällaiseen oppiin kuin von Humboldtin ja niin hämmästyttävää kuin heistä lieneekin nähdä niin suuri arvo annettavan individualisuudelle, kysymys voi, ajattelen kuitenkin, olla ainoastaan jostakin rajasta. Ei kenenkään ajatus kunnollisesta elämästä arvatenkaan ole semmoinen, ettei ihminen muka saa tehdä kerrassaan mitään muuta kuin jäljitellä toisia. Ei kukaan väittäne, ettei ihmisten tule elintapaansa ja asiainsa hoitoon painaa mitään leimaa omasta arvostelustaan tahi omasta yksityisestä luonteestaan. Toisaalta olisi järjetöntä vaatia, että ihmisten tulisi elää juurikuin ei kerrassaan mitään olisi opittu maailmassa, ennenkuin he siihen tulivat, juurikuin ei kokemus olisi vielä mitään näyttänyt siitä, että yksi elin- ja käytöstapa on parempana pidettävä kuin toinen. Ei kukaan kiellä, että ihmisiä on nuoruudessaan niin opetettava ja kasvatettava, että he tuntevat ja hyödykseen käyttävät ihmisten kokemuksen varmoja tuloksia. Mutta kyvyiltään kypsyneen ihmisen etuoikeus ja tarkotus on juuri käyttää ja selittää kokemusta omalla tavallaan. Hänen oma asiansa on katsoa, mikä osa perittyä kokemusta juuri sopii hänen oloihinsa ja luonteesensa. Muitten ihmisten muisteet ja tavat ovat jossakin määrin näytteenä, mitä kokemus on opettanut heille; todennäköisiä näytteitä, joita on siis huomioon otettava. Mutta ensiksi heidän kokemuksensa saattaa olla liian ahdas tahi eivät he ole sitä oikein selittäneet; toiseksi heidän selityksensä kokemuksesta saattaa olla oikea, mutta häneen sopimaton. Tavat ovat tavallisia oloja ja tavallisia luonteita varten ja hänen olonsa sekä luonteensa saattavat olla epätavallisia. Kolmanneksi, vaikka tavat ovat sekä hyviä tavoikseen että häneen sopivia, niin mukautuminen tapoihin, paljaisiin tapoihin, ei kasvata ja kehitä hänessä mitään niitä ominaisuuksia, jotka juuri ovat ihmisen tunnusominaisuuksia. Ihmisen käsitys- ja arvostelukyky, erotusäly, henkinen toimeliaisuus ja vieläpä siveellinen etevyyskin harjaantuu ainoastaan valitsemisessa. Ken tekee jotakin sentähden että tapa on semmoinen, hän ei valitse. Hän ei harjaannu erottamaan eikä kaipaamaan sitä, mikä parasta on. Henkiset ja siveelliset samoin kuin lihastenkin voimat vahvistuvat ainoastaan käyttäessä. Kyvyt eivät saa mitään harjotusta siitä, että tekee jotakin ainoastaan koska muutkin niin tekevät, yhtä vähän kuin siitäkään, että uskoo jotakin, sentähden että muutkin sitä samaa uskovat. Jos mielipiteen perusteet eivät ole ihmisen omalle järjelle ratkaisevia, ei hänen järkensä voi varttua, vaan pikemmin ehkä heikontua siitä että hän hyväksyy sen mielipiteen; ja jollei syyt johonkin tekoon ole hänen omien tunteittensa ja luonteensa mukaisia, kuin ei personallinen alttius tahi muitten oikeudet ole kysymyksessä, niin se teko on tekemässä hänen tunteitansa ja luonnettansa veltoksi ja uneliaaksi, eikä toimeliaaksi ja pontevaksi.

Ihminen, joka antaa "maailman" tahi hänen osansa sitä valita hänelle elämän, ei tarvitse mitään muuta kykyä, kuin apinan matkimistaidon. Se taas, joka itse valitsee tiensä, käyttää kaikkia kykyjänsä. Hänen täytyy käyttää huomiota vaarinottaakseen, tuumittelua ja aprikoimista arvatakseen, toimeliaisuutta kootakseen aineita päätöstä varten, erotusälyä päättääkseen ja, kuin hän on päättänyt, lujuutta ja itsekuria pysyäkseen tehdyssä päätöksessään. Ja näitä ominaisuuksia kaipaa ja harjoittaa hän juuri siinä määrin, kuinka suuren osan käytöstänsä hän määrää oman arvostelunsa ja tunteittensa mukaan. On mahdollista, että hän saattaa tulla ohjatuksi hyvälle tolalle ja pelastua pahalta tieltä ilman mitään näitä ominaisuuksia. Mutta minkä arvoinen hän sitten on ihmisenä? On todella tärkeää ei ainoastaan mitä ihmiset tekevät, mutta myös minkälaisia ihmisiä ne ovat, jotka sitä tekevät. Ihmisten teoista, joitten täydellisentämiseen ja kaunistamiseen ihmiselämä on oikein käytetty, on varmaan ihminen itse kaikkein tärkein. Olettaen mahdolliseksi saada talot asutuiksi, viljat kasvatetuiksi, tappelut suoritetuiksi, asiat ajetuiksi, jopa kirkot pystytetyiksi sekä rukoukset luetuiksi koneilla – ihmisen muotoisilla automateilla – tulisi kuitenkin melkoinen tappio, jos vaihtaisi näihin automateihin nekään miehet ja vaimot, jotka nykyään asuvat maailman sivistyneemmissä osissa, ja jotka epäilemättä ovat ainoastaan surkastuneita näytteitä siitä, mitä luonto voi tuottaa ja on tuottava. Ihmisluonto ei ole kone, rakennettava mallin mukaan ja pantava tekemään juuri sille määrättyä työtä, vaan puu, joka tarvitsee kasvaa ja varttua joka puolelle niiden sisällisten voimain suunnan mukaan, jotka sen eläväksi olennoksi tekevät.

Luultavasti myönnetään olevan toivottavaa, että, ihmiset harjottaisivat ymmärryksensä lahjoja, ja järkevän noudattamisen tapaa, vieläpä sattumoissa järkevän syrjäytymisen tavasta olevan paremman, kuin sokean ja suoraan koneellisen kiinnipitämisen siitä. Johonkin määrin myönnetään, että ymmärryksemme tulisi olla omamme: mutta ei olla yhtä valmiita myöntämään, että meidän halumme ja viettimme tulisi samoin olla omamme, tahi että omien, jotenkin voimakkaitten viettien omistaminen on muuta kuin vaara ja paula. Mutta halut ja vietit ovat yhtä hyvin täydellisen ihmisen osia, kuin uskomukset ja kieltäymykset, ja väkevät vietit ovat vaarallisia ainoastaan kuin ne eivät ole sopivassa tasapainossa, kuin yksi joukko tarkotuksia ja taipumuksia on kehittynyt voimalliseksi, vaan muut, joitten pitäisi olla niiden tasalla, jäävät heikoiksi ja toimettomiksi. Ihmiset eivät tee pahaa sentähden, että heidän halunsa ovat väkevät, vaan sentähden että heidän omatuntonsa on heikko. Ei ole mitään luonnollista yhteyttä väkeväin viettien ja heikon omantunnon välillä. Pikemmin päinvastoin. Kuin sanotaan jollakin ihmisellä halujen ja tunteitten olevan voimakkaampia ja moninaisempia kuin toisella, lausutaan sillä vaan, että hänessä on enemmän ihmisluonnon raaka-ainesta, ja että hän siis on kykenevämpi, kenties enempään pahaan mutta varmaan enempään hyvään. Väkevät vietit ovat ainoastaan energian, pontevuuden toinen nimi. Energia saattaa suuntautua huonoihin tarkotuksiin; mutta enemmän hyvää saattaa aina ponteva luonne tehdä, kuin veltto ja tylsätuntoinen. Niitä, joilla on luonnostaan enemmän tunnetta, ovat aina ne, joitten tunteet viljelemällä saadaan voimakkaimmiksi. Sama suuri herkkyys, joka tekee personalliset vietit eläviksi ja voimallisiksi, on myös se lähde, josta kiihkoisin rakkaus hyveesen ja ankarin itsekuri nousevat. Viljelemällä niitä yhteiskunta juuri täyttää velvollisuutensa ja suojelee etunsa – eikä hylkäämällä ainesta, josta sankarit ovat tehdyt, sentähden ettei se osaa niitä tehdä. Ihmisellä, jonka halut ja vietit ovat hänen omiansa – ilmaisevat hänen omaa luontoansa, joksi se on hänen viljelynsä kautta kehittynyt ja muodostunut – sanotaan olevan luonne. Kenellä halut ja vietit eivät ole hänen omiansa, hänellä ei ole luonnetta, yhtä vähän kuin höyrykoneella on luonnetta. Jos sen lisäksi, että ovat omia, hänen viettinsä ovat väkevät ja ovat lujan tahdon alaisina, niin hänellä on tarmokas luonne. Ken ajattelee, ettei halujen ja viettien itsenäisyyttä pitäisi kehottaa puhkeamaan, hänen täytyy olla sitä mieltä, ettei yhteiskunta tarvitse lujia luonteita – ettei se ole sen parempi sillä, että siinä on monta, joilla on luonnetta – ja ettei yleisen tarmokkaisuuden korkea keskimäärä ole toivottava.

Jollakin aikaisella ihmiskunnan kehitysasteella nämät voimat saattavat olla ja ovat olleetkin liian paljon edellä sitä valtaa, joka yhteiskunnalla silloin oli ohjata ja tarkastaa niitä. On ollut semmoinen aika, jolloin yksityisen ihmisen itsenäisyyden ja individualisuuden aines oli liian voimakas ja yhteiskunnan aatteella oli kova taistelu sen kanssa. Vaikeutena oli silloin saada lujaruumiiset ja – mieliset miehet noudattamaan sääntöjä, jotka pakottivat heidät pitämään viettejänsä kurissa. Tätä vaikeutta voittaakseen laki ja kuri – niinkuin paavit taistellessaan keisareja vastaan – vaativat valtaa koko ihmisen yli, tahtoen tarkastaa koko hänen elämäänsä, hillitäksensä siten hänen luonnettansa, jonka sitomiseen ei yhteiskunta ollut muuta riittävää keinoa keksinyt. Mutta yhteiskunta on nyt päässyt individeistä kerrassaan voitolle ja vaara, joka ihmiskuntaa uhkaa, ei ole personallisten viettien ja personallisen etevämmyyden liiallisuus, vaan niiden puute. Asiat ovat suuresti muuttuneet siitä kuin niiden, jotka asemansa ja personallisten lahjainsa kautta olivat voimallisia, himot olivat alituisessa kapinantilassa lakia ja asetuksia vastaan ja olivat järeästi kahlehdittavat, jotta ne ihmiset, joihin he ulottuivat, saivat hiukankaan turvallisuutta. Meidän aikanamme jokainen, korkeimmasta yhteiskuntaluokasta alhaisimpaan saakka, elää ikäänkuin vihollisen ja peljätyn sensorin, tarkastajan silmäin edessä. Ei ainoastaan siinä, mikä vaarantaa muihin, mutta siinäkin, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, yksityinen ihminen tahi perhe ei kysy itseltään: mitä minä pidän parempana? tahi mikä sopisi minun luonteeseni ja lahjoihini? tahi mikä sallisi parhaan ja korkeimman minussa vapaasti liikkua ja auttaisi sitä kasvamaan ja kukoistamaan? He kysyvät itseltään: mikä sopii minun asemaani? mitä tavallisesti tekevät ihmiset minun säädyssäni ja varallisuuden tilassani? tahi (joka on vielä pahempaa) mitä tavallisesti tekevät ihmiset minua ylemmässä säädyssä ja suuremmissa varoissa? Minä en tarkota heidän valitsevan tavanmukaista mielemmin, kuin heidän taipumukseensa soveltuvaa. Heillä ei satu olemaan mitään taipumusta, paitsi siihen mikä on tavanmukaista. Siis on itse mieli taivutettu ikeen alle. Huvituksissakin on ihmisillä yhtäläisyys muiden kanssa ensimäisenä ajatuksena: he mieltyvät joukossa, he valitsevat ainoastaan tavallisista asioista; omituista makua ja muista poikkeavaa käytöstä kammotaan melkein kuin rikoksia, kunnes viimein, sen vuoksi etteivät ole seuranneet omaa luontoansa, heillä ei ole mitään luontoa seurattavana: heidän inhimilliset kykynsä ovat kuoleentuneet ja kuihtuneet, he käyvät kykenemättömiksi lujiin toiveisiin tahi luonnolliseen mielihyvään ja ovat yleensä ilman sekä mielipiteitä että tunteita, kotikasvuisia tahi varsinaisesti heidän omiansa. Onko tämä nyt suotava ihmisluonnon tila, vai ei? Kalvinin opin mukaan se on. Sen mukaan oma tahto on suurin synti ihmisessä. Kaikki hyvä, johon ihmisluonto pystyy, on tottelevaisuudessa. Sinulla ei ole mitään valittavana; näin sinun täytyy tehdä, eikä toisin: "mikä ei ole velvollisuus, on synti". Ihmisen luonto kuin on kokonaan turmeltu, ei ole yhtään pelastusta kenelläkään, kunnes tuo luonto on hänessä tapettu. Tämän elämänkäsityksen omistajasta ei minkään ihmiskyvyn, lahjan tahi voiman tukehuttamisessa ole mitään pahaa: ihminen ei tarvitse muuta lahjaa kuin alistumisen Jumalan tahdon alle. Ja jos hän käyttää jotakin kykyänsä mihin tahansa muuhun tarkotukseen kuin tuon oletetun tahdon tekemiseen yhä täydellisemmin, on hän parempi ilman sitä kykyä. Tämä on kalvinisuuden käsitys, ja sitä kannattaa, lievennetyssä muodossa, moni, joka ei pidä itseänsä kalvinilaisena. Lievennys on siinä, että selitetään vähemmin asketisesti tuo oletettu Jumalan tahto, vakuuttaen hänen tahtonsa olevan, että ihmiset seuraavat joitakin taipumuksiansa, luonnollisesti ei sillä tavalla kuin he paraana pitävät, mutta kuuliaisuudessa, s.o. auktoritetin määräämällä tavalla ja siis, asian välttämättömän luonnon mukaan, kaikki samalla tavalla.

Tässä viekkaassa muodossa nykyään kovasti kallistutaan tähän ahtaasen elämänkäsitykseen ja sen suosimaan sortuneesen ja surkean laihaan ihmisluonnon perikuvaan. Moni ihminen epäilemättä vakavasti ajattelee täten kutistuneitten ja kääpiöityjen ihmisolentojen olevan semmoisia, kuin luoja heidät määräsi olemaan; aivan kuin monen mielestä puut ovat paljon kauniimpia leikeltyinä pallon tahi eläimen muotoon, kuin sellaisina, miksi luonto ne teki. Mutta jos on uskonnon mukaista uskoa, että ihmisen on luonut hyvä olento, niin on vielä enemmän tuon uskon mukaista uskoa saman hyvän olennon antaneen ihmiselle kaikki hänen kykynsä, jotta niitä viljeltäisiin ja kehitettäisiin, eikä kitkettäisi pois ja laiminlyötäisi, ja että häntä ilahduttaa kaikkien hänen luotujensa lähestyminen heidän ihanteellista tarkotusperäänsä, kaikkien heidän ymmärrys-, toiminta- ja nauttimakykyjensä varttuminen. On toinenkin perikuva ihmisen etevyydestä, kuin Kalvinin: käsitys, että ihmisluonto on annettu muutakin tarkotusta varten, kuin paljastaan kiellettäväksi. "Pakanallinen itseensäluottamus" on ihmisarvon aineksia yhtähyvin kuin "kristillinen itsensäkieltäminen".⁹ On olemassa kreikkalainen itsensäkehittämisen ihanne, jota Platonin ja kristinopin itsensähillitsemisen ihanne sekottavat itseensä, vaan eivät korvaa. Olkoon vaan parempi olla John Knox, kuin Alkibiades, mutta parempi on olla Perikles, kuin kumpikaan heistä; Periklekseltä, jos hän eläisi meidän aikanamme, ei puuttuisi mitään John Knoxin hyviä puolia.

Ihminen ei tule yleväksi ja kauniiksi katsastuksen esineeksi alaspainamalla yhdenmukaisuuteen kaikki, mikä hänessä pistää esiin omituisuutena, vaan viljelemällä sitä ja edistämällä, oikeuden ja lähimäisten etujen säätämissä rajoissa, ja samoin kuin työ perii tekijänsä luonteen, samoin ihmiselämäkin tulee rikkaaksi ja monipuoliseksi, elähdyttää ja runsaammin ravitsee suuria ajatuksia ja yleviä tunteita sekä vahvistaa sidettä, joka liittää kunkin yksityisen sukuunsa, tehden tämän liittymisen äärettömän paljoa suurenarvoisemmaksi. Individualisuutensa kehityksen mukaan tulee kukin ihminen arvollisemmaksi itselleen ja mahdolliseksi olemaan arvollisempi muille. Elämä on täyteläisempää hänen olemuksessansa, ja kuin yksilöissä on enemmän elämää, on sitä myös enemmän joukossa, joka en niistä koottu. Sitä pakkoa, joka välttämättömästi tarvitaan estämään voimallisia ihmisluontoja loukkaamasta muitten oikeuksia, ei voi lakkauttaa, mutta tästä onkin runsas korvaus myöskin inhimillisen kehityksen näkökannalta. Ne keinot kehittymiseen, jotka yksityinen menettää, kuin hänet estetään noudattamasta taipumustaan väärintekoon muille, saadaan pääasiallisesti muitten ihmisten kehityksen kustannuksella. Ja hänelle itselleenkin on täysi palkkio hänen luontonsa yhteiskunnallisen puolen runsaammassa kehityksessä, joka käy mahdolliseksi hänen luontonsa itsekkäisen puolen kurissapitämisen kautta. Kuin muiden tähden pakotetaan oikeuden ankariin sääntöihin, kehittyvät siinä tunteet ja kyvyt, joitten esineenä on muitten hyvä. Mutta kuin ainoastaan heidän vastenmielisyytensä vuoksi sidotaan asioissa, jotka eivät liikuta heidän hyväänsä, niin se ei kehitä mitään arvollista, paitsi niitä luonteen voimia, jotka varttuvat vastustaessa pakkoa. Jos tähän pakkoon taipuu, se nolostaa ja tylsistää koko luonnon. Jotta kunkin luonto saisi vapaata vaikutusalaa, olisi tärkeää, että erilaisten ihmisten sallittaisiin elää erilaista elämää. Siinä määrin kuin tätä vapautta on kunakin aikana ollut, on se aikakausi tullut muistettavaksi jälkimaailmalle. Ei sortovaltakaan kypsytä huonoimpia hedelmiänsä niin kauvan kuin individualisuutta on siinä olemassa, ja kaikki, mikä individualisuutta tukehduttaa, on sortovaltaa, miten sitä kutsuttaneenkin ja julistakoonpa se sitten täyttävänsä Jumalan tahtoa tahi ihmisten käskyjä.

Sanottuani, että individualisuus on yhtä kuin kehitys ja että ainoastaan individualisuuden viljeleminen kasvattaa tahi voi kasvattaa hyvin kehittyneitä ihmisiä, voisin tähän lopettaa todistukseni, sillä mitä voi enempää ja parempaa sanoa mistään inhimillisten asiain tilasta, kuin että se vie itse ihmiset lähemmäksi parasta, joksi he voivat tulla? tahi mitä voi pahempaa sanoa mistään hyvän esteestä, kuin että se heitä siitä pidättää? Mutta epäilemättä nämät syyt eivät riitä vakauttamaan niitä, jotka vakautusta enimmän tarvitsevat; ja on siis tarpeen vielä näyttää noiden kehittyneitten ihmisten olevan joksikin hyödyksi kehittymättömille – osottaa niille, jotka eivät vapautta kaipaa, eivätkä sitä käyttäisi hyväksensä, että he voivat jollakin ymmärrettävällä tavalla tulla korvatuiksi suomastaan muitten ihmisten estämättä sitä nauttia.

Ensiksikin tahtoisin siis huomauttaa heidän mahdollisesti voivan niiltä jotakin oppia. Ei kukaan kieltäne originaalisuuden, alkuperäisyyden olevan arvollisen aineksen ihmisasioissa. On aina kaipuu ihmisistä, jotka eivät ainoastaan uusia totuuksia keksisi ja selvittäisi milloin se, mikä kerran oli totta, ei enää ole sitä, mutta myös polkisivat uusia uria ja antaisivat esimerkkiä valistuneempaan käytökseen ja parempaan aistiin ja henkeen ihmiselämässä. Tätä vastaan ei mahtane panna kukaan, joka ei usko maailman jo saavuttaneen täydellisyyttä kaikilla teillä ja aloilla. On totta, ettei kenestä tahansa ole tämän hyvän työn tekijäksi: on ainoastaan harvoja ihmisiä, koko ihmissukuun verraten, joitten kokeet, jos muutkin ne omistaisivat, luultavasti olisivat parannusta vakaantuneesen käytökseen. Mutta nämät harvat ovat maan suola: ilman heitä ihmiselämä kävisi liikkumattomaksi rapakkolammeksi. Ei siinä kaikki, että he panevat voimaan tapoja, joita ei ennen ollut; he sitä paitsi pitävät vireillä mitäkin, jotka jo ovat olemassa. Jollei olisikaan mitään uutta tehtävänä, lakkaisikohan ihmisjärki siltä olemasta tarpeen? Olisikohan silloin syytä niiden, jotka tekevät vanhoja askareita, unhottaa, miksi niitä on tehty, ja tehdä niitä kuin järjettömät luontokappaleet, ei niinkuin ihmiset? Onpa liiankin suuri taipumus parhaissa uskomuksissa ja tavoissa alentua koneellisiksi, ja jollei olisi jakso ihmisiä, joitten aina uudistuva alkuperäisyys suojelisi näiden uskomusten ja tapojen perustuksia joutumasta paljastaan perinnäisiksi, niin sellainen kuollut aines ei kestäisi vähintäkään todellisen elon puuskaa, eikä olisi mitään takeita, ettei sivistys kuolisi niinkuin bysantiinisessa keisarikunnassa. Nerokkaat ihmiset ovat tosin ja luultavasti tulevat aina olemaan pienenä vähemmistönä; mutta jos tahdomme niitä olevan, on tarpeen suojella maaperää, jossa ne kasvavat. Nero voipi hengittää vapaasti ainoastaan vapauden ilmanalassa. Nerokkaat ihmiset ovat, sen jo nimityskin sanoo, enemmän individualisia kuin muut ihmiset – sentähden vähemmän kykeneviä mukautumaan, ilman vahingollista puristusta, mihinkään niitä harvalukuisia kaavoja, joita yhteiskunta varustaa säästääkseen jäseniltään vaivan itse muodostaa oman luonteensa. Jos he arkuudesta myöntyvät lyötäviksi johonkin näitä kaavoja ja antamaan koko sen osan itseään, joka ei voi levitä painon alla, jäädä levittämättä, yhteiskunta ei paljoa parane heidän nerostaan. Jos he ovat lujaluontoisia ja katkovat kahleensa, niin he joutuvat yhteiskunnan pilkaksi, se kuin ei ole onnistunut saamaan heistä "tavallisia", ja juhlallisesti varottaen heitä osotetaan "villeiksi", "haaveksijoiksi" y.m.s. Melkein kuin jos joku päivittelisi, ettei Niagara juokse tyynesti äyrästensä välissä, niinkuin hollantilainen kanava.

Minä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta sallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin tietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien myös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan välittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin se antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman tahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä, ajatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan sanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään ajattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi on tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista. Alkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset henget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja kuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä se heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen palvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän silmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty, heillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta muistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi ensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa, ovat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa, että jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja vakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden puutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.

Puhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle tahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta kautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi ihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä määrässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi itsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat tahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta. Meidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa on melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan maailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja hallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen asianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja yhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa. Ne, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät aina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen väestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on se joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta on se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion tahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista. Heidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän kaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän puoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä en surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä sääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta tämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen hallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto ole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei ominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota keskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on antanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt) suurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja vaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin tuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi jostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja kunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita ja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä en kehota sellaiseen "sankarinpalvelukseen", joka taputtaa käsiään lujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman hallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan hänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa tietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa muitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle miehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan keskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat pääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän maailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä individualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri erittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä, pelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä tavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään etua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla tavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki, paljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi. Juuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään eksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava, tämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia. Epätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä luonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on yhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan neron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin harvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.

Olen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin vapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä ovat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta ja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen mahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen ja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan varma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua omalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta yhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on jommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma mallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi paras, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole kuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä. Mies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä ole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko varastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva takki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa puolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta? Jos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo syytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan kaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja henkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa siveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä ilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman luontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on terveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja nautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka, joka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret ovat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä, herkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja siveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole vastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan oikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen, siveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa kykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen mielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja elintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen tunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole aistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta pitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta, voimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta, sentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka eivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä enemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee, tahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan muistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen rikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi olla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran nauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa menettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia "jonkunverran", sanon vieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa, joutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi – hän on vaarassa tulla de lunatico komissionin valtaan ja menettää omaisuutensa sukulaisillensa.¹⁰