I
Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä. Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista nautinnoista, hymyili hän.
"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se saattoi tytön epätoivoon.
Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot, hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot, joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen. Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli, näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.
Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in, Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä, joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan. Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa, joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen satukimalluksen mikä sillä nykyään on.
"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."
"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.
"Taikka lähtee pois … kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.
"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien innostuneen tyttärensä jälessä.
Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa, olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää, tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous, että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla äänellä:
"Kukaan ei enää saa tulla sisään."
Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.
"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"
Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että saisi olla mukana katselmuksessa.
"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa seisoskelemisesta."
"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä. Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt häntä."
Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.
"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla kertaa vakavasti ja leikillisesti.
"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan, niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."
Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.
"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.
"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman pylvään luo.
Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen, jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois. Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin, säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.
Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri, jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu, muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat. Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään. Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä, purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja, keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä. Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat linnan pylväiköstä.
Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun, valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä, molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon: "eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui, kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva, tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta. Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta, uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan näyttänyt muuttuvan.
"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"
Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in, kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin, joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon. Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat, kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.
Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan, jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita. Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain, Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä, tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä, mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään Tuilleripuistoon.
"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka alkavat tehdä manöövereitä."
"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."
"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla esiin…"
"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."
Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän ilmeen.
"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään olivat hänen ajatuksensa toisaalla.
"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.
"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat ajatukset?"
"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo, uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."
Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli häntä hiutunein silmäyksin.
"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin kenties itsennekin edessä…"
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. – Sinä olet rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan. "Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin serkkua. En voi enää epäillä sitä."
"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja uteliaasti.
"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.
"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.
"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta, maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa. Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua, kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä sydämensä – sillä hänellä on hyvä sydän – saa hänet kenties lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa…"
"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja tullakseen överstiksi…"
"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus melkein ihaillen.
Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:
"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko, liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia. D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin…"
Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."
"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."
"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla, sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"
Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin, katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut vastenmielisyytesi häntä kohtaan."
Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa, kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi katselmuksen aikana.
* * * * *
Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle, missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä. Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja, jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus, lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden romantilliset vaikutukset.