George Byron
Byron, Shakespearen ohella ja jälkeen kuuluisin englantilainen runoilija, Napoleonin sotilassortovallan ja "pyhän allianssin" aikuisen taantumuksen ja vapaudenkammon kiivain ja kaunopuheisin vihollinen, on suomenkieliselle yleisölle, päinvastoin kuin Shakespeare, ollut toistaiseksi miltei suljettu kirja. Ja kuitenkin on Byronin vaikutus maailmankirjallisuuteen ja kokonaisen sukupolven luonteensävyyn ja katsantokantaan ollut sangen valtavaa laatua ("byronismi"). Niinpä olisikin täysi syy tutustuttaa meikäläistä yleisöä tuon suuren runoilijaneron runoluomiin, varsinkin hänen pääteoksiinsa. Siinä toivossa, että joskus niin tapahtuu, tahtovat seuraavat pienet, vaatimattomat suomennoskokeet kohdaltansa vähän latua hiihtää ja latvaa taittaa. Vaikkapa ne ovatkin käännöksiä vain Byronin tilapäisluontoisista pikkuteelmistä, voinevat ne antaa edes rahtusen käsitystä Byronin runouden luonteesta ja sen sisäisistä ja ulkonaisista ominaisuuksista. Niiden johdannoksi mainittakoon tässä aluksi pääpiirteet Byronin elämästä, varsinkin kun hänen elämänsä ja kokemuksensa – kuten jokaisen todellisen runoilijan – hyvin läheisesti, jopa aivan oleellisesti liittyvät hänen runouteensa – ennen kaikkea tietysti hänen pääteoksiinsa.
George Byron kuului sekä isän että äidin puolelta ikivanhoihin ylimyssukuihin, joiden suonissa virtasi sekä normannilaista että skotlantilaista verta. Hän syntyi Lontoossa (toisten tietojen mukaan Doverissa) 22 p. tammik. 1788. Isä oli aimo hurjastelija ja elostelija, kaartinkapteeni John Byron, tunnettu nimellä "hullu Jack". Hän pakeni velkojiansa Englannista Ranskaan, missä kuoli jo 1791, jättäen vaimonsa ja poikansa perin niukkoihin varoihin. Rouva Byron siirtyi poikansa kera Skotlantiin, jonka raikkaassa vuori-ilmassa heikko poika ruumiillisesti vahvistui, ollen pian ensimäinen kaikissa poika-iän leikeissä ja urheiluissa. Onnettomuudekseen oli muodoltaan kaunis poika saanut syntyessään kämpäjalan, jota hän lievästi ontui. Tämä ruumiinvika, josta hän sai kärsiä pilkkaa toveriensa puolelta, tietysti antoi hänelle aihetta tyytymättömään, elämää ja kaitselmusta epäilevään, jopa vihaavaan mielialaan. Lisäksi äidin kasvatustapa, joka oli milloin perin hemmottelevaa, milloin taas kovin ankaraa laadultaan, ei ollut sovelias tasoittamaan ja ohjaamaan pojan levotonta, kapinoitsevaa luonnetta, jossa esi-isien kiihkeä normannilaisveri näytti jo aikaisin kuohuvan. Skotlannissa hän kuitenkin oppi ihailemaan ja rakastamaan luontoa, jolla sittemmin oli niin suuri sija hänen runoudessaan.
Kun Byronin omituinen isosetä, loordi William Byron, v. 1798 kuoli jälkeläisittä, peri nuori George Byron suvun sukukartanon Newstead Abbeyn ja loordin arvon. Äiti muutti nyt takaisin Englantiin, ja Byron pantiin Harrowin kuuluisaan oppikouluun, josta v. 1805 siirtyi Cambridgen yliopistoon. Täällä häntä viehätti enemmän hurja ylioppilaselämä kuin säännöllinen opiskelu, ja kolmen vuoden perästä hän jätti yliopiston. Jo koulupoikana hän oli ennättänyt tulisesti rakastua, mutta saanut rukkaset, mikä osaltaan katkeroitti hänen herkkää ja tunteellista mieltään maailmaa ja ihmisiä vierovaan suuntaan. Ylioppilaana ollessaan hän oli v. 1807 julkaissut ensimmäisen vaatimattoman runokokoelman Hours of Idleness (Joutohetkiä), jota aikakauskirjassa "Edinburgh Review" perin ankarasti arvosteltiin. Byron, jonka turhamaisuuteen ja itsetuntoon arvostelu oli kipeästi koskenut, vastasi siihen purevalla runosatiirilla English Bards and Scotch Reviewers (Englantilaiset runoilijat ja skotlantilaiset arvostelijat), jossa ensi kerran tuntui Byronin runouden "leijonankynsi".
Englantiin ikävystyneenä nuori loordi v. 1809 lähti matkoille, kulkien Portugalin, Espanjan, Maltan ja Albanian kautta Turkkiin, Vähään Aasiaan ja Kreikkaan ja tutustuen läheltä itämaiden kirjaviin oloihin. Matkalta kotiuduttuaan 1811 hän julkaisi kaksi ensimäistä laulua omituista runollista matkakirjaa Childe Harold's Pilgrimage (Ritari Haroldin toivioretki), jotka yhdellä iskulla kohottivat hänet kirjallisen maineen kukkuloille. Childe Haroldin muhkeihin ja vaikeihin spenser-stanzeihin, jotka Byronin käsissä soluvat erinomaisen sujuvina ja komeina, hän on runoillut matkalla saamiaan vaikutelmia ja luonnonkuvia ja antanut niissä oman personallisuutensa ja elämänkatsomuksensa voimakkaasti purkautua esiin. Tämä suuri menestys kiihoitti Byronia jatkamaan runoilua, ja niinpä ilmestyikin seuraavina vuosina runsaasti uusia tuotteita, niiden joukossa useita runokertoelmia, mikä kirjallisuudenlaji siihen aikaan oli Englannissa hyvin suosittu. Sellaisia olivat The Giaour (Uskoton), The Bride of Abydos (Abydoksen morsian), The Corsair (Merirosvo), Lara, Parisina ja The Siege of Corinth (Korinton piiritys). Niiden aiheet olivat Välimereltä ja itämaista, päähenkilöt omituisia rikollisia, salaperäisiä, maailman murjomia olentoja, saman perustyypin toisintoja, niiden kieli ja kuvaustapa värikästä ja loistoisaa. Ne saavuttivat sellaisen suosion, että Walter Scott, tämän runolajin entinen mestari, luovutti sijansa siinä Byronille ja kääntyi historialliseen romaaniin.
Tähän aikaan, v. 1815, Byron meni naimisiin erään rikkaan neidin, Anna Millbanke-Noelin kanssa, mutta runoilijan levoton ja säännötön luonne ei ollenkaan sopinut yhteen hänen vaimonsa täsmällisen, turhantarkan ja käytännöllisen luonteen kanssa. Sopusoinnun puute ja taloudelliset häiriöt johtivat jo vuoden kuluttua avioeroon. Kun eron vaikuttimet luettiin yksipuolisesti Byronin syyksi, alettiin Englannin tekopyhissä, ahdasmielisissä ja parjaushaluisissa seurapiireissä ankarasti panetella Byronia, hänen elämäänsä ja käytöstänsä. Tästä runoilija niin kyllästyi Englantiin, että myi sukukartanonsa ja lähti v. 1816 pois kotimaastansa, sinne enää elävänä palaamatta. Hän matkusti nyt Belgian ja Reinin kautta Sveitsiin, jossa sepitti Childe Haroldin kolmannen laulun, jatkaen siinä tuota omituista runollista matkapäiväkirjaansa ja liittäen tuoreihin matkavaikutelmiinsa omaperäisiä mietteitä ja vapaamielisiä arvosteluja Euroopan oloista ja huomattavista henkilöistä (m.m. Rousseausta ja Voltairesta). Täällä hän runoili m.m. pienen kauniin runokertoelman The Prisoner of Chillon (Chillonin vanki) ja sepitti syvämielisen, ihmisolemuksen ongelmoita käsittelevän aatenäytelmän nimeltä Manfred, jossa Faust-tarina esiintyy byronilaisessa muodossa.
Sveitsistä Byron siirtyi Italiaan, asuen aluksi Venetsiassa ja nauttien täysin siemauksin hurjastelevan "voimaihmisen" elämästä. Sitten hän oleksi vuorotellen Ferrarassa, Roomassa, Ravennassa, Pisassa ja Genovassa, rakastui nuoreen kreivitär Guiccioliin ja sai vastarakkautta. Mutta samalla hän ahkerasti runoili. Italiassa syntyi Childe Haroldin neljäs laulu, missä hän lennokkain sanoin ja säkein piirtelee kuvia Italian suuresta entisyydestä ja mitättömästä, sorronalaisesta silloisuudesta. Täällä hän sepitti pienen leikillisen runokertoelman nimeltä Beppo, samoin Mazeppa-tarinan ja etelämeriltä ihanan runokuvauksen The Island (Saari). Italiassa Byron aloitti myös suuren pääteoksensa, puolittain koomillisen modernin eepoksen tai runoromaanin Don Juanin, joka häneltä jäi kesken. Sen 16 stanzi-mittaista laulua kuvailevat kepeästi ja pakinoivasti espanjalaisen Don Juanin monenmoisia vaiheita ja seikkailuja Espanjassa, Välimerellä, Kreikan saaristossa, Turkinmaalla, Pietarissa ja Lontoossa. Mutta samalla on Byron Don Juaniin runoillut ihmeteltävällä tavalla koko oman kielteisen elämän- ja maailmankatsomuksensa, lausuen siinä, samoin kuin Dante "Jumalaisessa näytelmässään", arvostelunsa ja tuomionsa miltei kaikesta maan ja taivaan välillä. Don Juanissa Byronin runollinen luomisvoima ja kielen ja muodon mestarillinen valtius on saavuttanut huippunsa. Täällä Byron kirjoitti myös historialliset murhenäytelmät Sardanapalus, Marino Falieri ja The Two Foscari sekä murhenäytelmän Werner, jotka kaikki kuitenkin ovat pikemmin luku- kuin näyttämödraamoja. Italiassa valmistui myös Byronin syväaatteinen näytelmämysteerio Cain, Childe Haroldin ja Don Juanin ohella runoilijan kolmas pääteos, jossa hän rohkeasti ja omaperäisesti käsittelee ihmissuvun syntiinlankeemusta seurauksineen ja Kainin kohtaloa. Erikoisesti on siinä huomattava se aito byronilainen kuva, jonka Byron antaa saatanasta, Luciferista. Useita muita, vähempiä runotuotteita Byron sepitti Italiassa ollessaan.
Mutta runoilija, joka ennen muita runoudessaan ajoi vapauden asiaa ja vihasi kaikenlaatuista sortovaltaa, ei voinut tyynin mielin nähdä, miten kreikkalaiset, Euroopan suurvaltain kylmästi jättäminä pulaan, olivat vapaustaistelussaan sortumaisillaan turkkilaisten ylivoiman alle. Hän päätti uhrata kaikkensa kreikkalaisten hyväksi, purjehti kesällä 1823 Kreikkaan ja kustansi oman suliootti-rykmentin sotaan. Liialliset rasitukset, mielen jännitys ja vilustuminen kaatoivat hänet kuitenkin Missolunghissa tautivuoteelle ja siitä kuolemaan 19 p. huhtik. 1824. Ruumis haudattiin Englantiin, Newstead Abbeyn lähikylän Hucknallin kirkkoon, koska Englannin yleinen mielipide ei sallinut hänelle sijaa Englannin suurmiesten hautakirkkoon, Westminster Abbeyhin. Byronin arvosta runoilijana on paljon riidelty, varsinkin Englannissa, jossa Byron ei ole saavuttanut ansioittensa mukaista tunnustusta, koska siellä hänen arvoonsa runoilijana on määräävästi vaikuttanut se arvostelu, jonka tapatarkat ja tekopyhät ovat kohdistaneet häneen ihmisenä, loordina ja englantilaisena. Muualla Euroopassa sen sijaan Byron on suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä "byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.
Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin. Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta, ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja "maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä elämänkatsomusta.
Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän, epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan jätettyinä, esiintyy.
Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.
Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä. Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.
Korinton piirityksen aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan (Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. – Historian tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta sankarityypistä.
Mazeppan aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII: n historiasta", jossa Voltaire – muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka asian niin esittää – kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa, hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.
Chillonin vangin aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa Kaarle III: tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan, hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana vanhuksena v. 1570. – Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen Bonnivardin tarinaan ja innostui – parin illan työnä, kuten kerrotaan – sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma, määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua, sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa ja vapauden sortoa vastaan.
O. A. K.