Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: – mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.
2
Ken erämaita kätkee, surman saa…
3
Haa!
Juhlallista!
Arvokas alku!
afrikalaisen juhlallista!
jalopeuran arvoista
tai moraalisen möly-apinan
– mut teille ei mitään,
te ystävättäret armahimmat,
joiden jalkojen juureen
mun, europalaisen palmujen alle,
on istua suotu. Sela.
Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan – juurikään se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista: ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse – keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat. Sela.
Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! – kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen?.. Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen. Näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.
Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.
Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, – mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika – mun ympäri-sfinksitätte, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet ( – jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!..) – täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää kuin joskus vain alas putosi kuusta, joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys? kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhân ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot. Sen jumala paratkohon! Aamen.
Ihaninta särpien ilmaa, auki sieraimet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu – niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo… kuin tanssijatar, – niin minusta tuntuu – joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? – hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu, pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta – eli tuota toista jalkaa – pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen… Hu! Hu! Hu! Hu! Huu!.. Se on poissa, ikipäiviksi poissa, tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' – ollevi nyt ja surrevi orpouttaan, tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? vai ehk'on jo kaluttuna, nakerreltuna – voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.
Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maitorinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! Älä itke enää, kalpea Dudu! – Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus?..
Haa!
Ylös, arvokkuus!
Puhkukaa, puhkukaa jälleen
hyve-palkeet!
Haa!
Viel' yksi mylväys,
moraalinen mylväys,
moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille!
Näet hyve-ulvonta,
te tyttöset armahimmat,
on enemmän kuin kaikki
europalais-himo, europalais-ikinälkä!
Ja tässä minä seison
jo europalaisena,
enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
Aamen!
* * *
Ken erämaita kätkee, surman saa!
Lyö kiveen kivi, nielee erämaa.
Iäinen kuolo katsoo hehkuen
ja pureksii – , se elämää on sen…
Inehmo oi, min himo liekkiin saa: sa – kivi olet, kuolo, erämaa…