Kertomuksia

"Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."

Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään. Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen pyssynsä vielä sauhutessa.

Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin hyvällä ranskankielellä:

"Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

III

Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu sotaakäyviksi joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä talonpojille, jotka puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat saksalaiset estää väestön yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät.

Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän jäykkä kuin preussiläinen.

"Oletteko täältä kotoisin?"

"En, olen belgialainen."

"Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."

Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:

"Te ette kiellä ampuneenne?"

"Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.

Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat olivat tehneet.

"Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."

Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä. Lopulta kysyi hän:

"Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"

Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen lausui hän taas:

"Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"

Françoise teki myöntävän liikkeen.

"Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"

Nyt Françoise puhui:

"Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.

Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.

Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä. Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä, mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä, ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt. Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen niiden syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata. Françoise tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin.

"Isä", sanoi Françoise, "he kysyvät teitä."

Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko, ett'eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja ett'ei heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti toimekseen kaikki, mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia. Upseeria näytti tuo tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän ukon lyhyiin, järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi upseeri hänet takaisin ja kysyi:

"Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?"

"Sauvalin metsä."

"Kuinka suuri on sen pinta-ala?"

Mylläri katsoi häneen kysyvästi.

"En tiedä", vastasi hän.

Sitten hän läksi. Tunti sen jälkeen oli upseerin vaatima sota-pakkovero, elatustarpeita ja rahaa, myllyn pihalla. Yö ennätti, Françoise tarkasti levottomasti sotamiesten liikkeitä. Hän oleskeli yhä vielä sen huoneen ulkopuolella, johon Dominique oli salvattu. Kello 7 aikaan joutui hän hirveään mielenjännitykseen; hän näki upseerin menevän vangin luokse ja kuuli heidän puhuvan korkealla äänellä noin neljänneksen tuntia. Hetkeksi ilmaantui upseeri kynnykselle ja antoi sotamiehille saksaksi jonkun käskyn, jota Françoise ei ymmärtänyt; mutta kun kaksitoista miestä, kiväärit olalla, asettui riviin pihalle, vavistutti häntä, hän luuli kuolevansa. Kaikki oli siis ohitse; Dominique tulisi ammuttavaksi. Nuo kaksitoista miestä seisoivat siinä kymmenkunta minuuttia, Dominiquen ääni kuului huoneesta, kiivaana, empivänä. Lopulta tuli upseeri ulos, paiskasi oven kovasti jälkeensä kiinni ja sanoi:

"Hyvä, miettikää asiata – minä annan teille ajatusaikaa huomiseen aamuun aikaiseen."

Viittaamalla käski hän kaksitoistamiehisen rivin pois. Françoise seisoi siinä ja tuijotti eteensä, hän ei tietänyt mitä ajatella. Ukko Merlier, joka yhä vaan poltteli piippuaan, katselen vihollisjoukkoa teeskentelemättömällä uteliaisuudella, tuli ja otti häntä käsivarresta isällisellä lempeydellä. Hän vei Françoisen hänen huoneesensa.

"Pysy tyynenä", sanoi ukko, "koeta nukkua. Huomenna päivän noustua saamme nähdä – "

Mennessään lukitsi hän varmuuden vuoksi Françoisen oven. Hänen mielipiteensä oli, ett'eivät naiset kelvanneet mihinkään ja että he pilaavat kaikki, vakaviin asioihin ryhtyessään. Mutta Françoise ei käynyt levolle. Hän istui kauvan vuoteellaan, kuunnellen hälinää ulkona huoneissa. Pihalle lepäämään asettuneet sotamiehet lauloivat ja nauroivat; he söivät ja joivat luultavasti aina kello yhteentoista asti, sillä melu ja hälinä ei lakannut hetkeksikään. Itse myllystä kuului silloin tällöin raskaita askeleita, luultavasti muutettiin vahtia. Kaikkein tarkimmin kuunteli Françoise kaikkia, hänen alapuolellaan olevasta huoneesta kuuluvia ääniä. Useampia kertoja asettui hän pitkäkseen lattialle ja kuunteli permantoa vasten. Dominique oli salvattu juuri tuonne alas. Hän käveli luultavasti seinän ja ikkunan väliä, sillä Françoise kuuli kauvan hänen säännöllisen astuntansa; sitten ei kuulunut enää mitään, hän oli luultavasti istuutunut. Muukin melu lakkasi, kaikki nukkuivat. Kun hän arveli koko talon olevan unen helmoissa, avasi hän ikkunan niin hiljaa kuin suinkin ja nojasi kyynärpäillään ikkunan puitteesen.

Yö oli hiljainen ja leuto. Kapea uusikuu, joka juuri alkoi laskeutua Sauvalin metsän taakse, valaisi seutua himmeän yölampun tavoin. Suurien puitten pitkät varjot muodostivat tummia raittoja niityillä, samalla kuin kuun valaisema ruoho näytti pehmeältä kuin viheriä sametti. Mutta Françoise ei ollenkaan huomannut yön salaperäistä lumousta. Hän tarkasteli ympäristöä ja etsi silmin vahtia, joita arveli saksalaisten asettaneen myllyn ympärille. Hän näki selvään niiden varjot pitkin Morellea. Yksi ainoa oli myllyn etupuolella, virran toisella puolen, erään pajun vieressä, jonka oksat ulottuivat veteen. Françoise eroitti hänet selvään. Se oli pitkä, nuori mies, joka seisoi liikkumatta kasvot taivasta kohti uneksivan näköisenä.

Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena. Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle, sillä hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva aika tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko tämän puolen myllyä.

Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten, että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin, tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän. Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden: tämän huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla, vaan hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa? Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän. Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan.

"Minä se olen", kuiskasi Françoise. "Sinun täytyy ottaa minut – sukkelaan – minä putoan."

Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen.

"Vartioidaanko teitä?" kysyi hän hiljaa.

Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi mihinkään huoneesta.

"Teidän pitää paeta", uudisti Françoise kiivaasti. "Minä olen tullut pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset."

Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä uudelleen:

"Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut – te olisitte voinut tappaa itsenne."

Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä.

"Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin hyvä. Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te olette täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla neljänneksen tuntia teidän kanssanne, olen valmis."

Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä syleilyssä unhottivat he kaikki.

"Françoise", alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, "tänään on pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään ei ole voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken, me olemme yhtyneet, niinkuin luvattukin oli – eikö niin, näihin aikoihin päivästähän on hääpäivämme aamu?"

"Niin, niin", sanoi Françoise, "hääpäivämme aamu."

Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle mieleen.

"Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta", sammalsi hän. "Meillä ei ole minuuttiakaan aikaa kadottaa."

Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen.

"Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä."

Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat aina myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas veneesen, joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo päästä, yli toiselle rannalle ja paeta.

"Mutta siellä on kaiketi vahtia?" kysyi Dominique.

"Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla."

"Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?"

Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique:

"Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän läpi. Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa."

Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi hän vaan:

"Minun tähteni – paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää viipykö täällä minuuttiakaan enää!"

Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään. Dominique oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä:

"Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua pakenemaan?"

"Isäni juuri on minut lähettänyt", vastasi Françoise rohkeasti.

Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman, pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki onnettomuudet yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta, kun hän vaan saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen kaikkia, että Dominique jäisi elämään.

"Hyvä", sanoi Dominique, "minä teen niin kuin tahdotte."

Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan sitä paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä. He seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi ritisi vielä kerran, vaan se ei au'ennut. He päästivät molemmat puoleksi tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva sotamies vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi, kuorsaaminen alkoi uudelleen.

Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa. He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin. Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin hän tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt ylös kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:

"Hyvästi – minä rakastan sinua!"

Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö oli vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei huomannut sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä pimeyttä. Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun Dominique kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon; pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin olisi tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa.

IV

Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä, nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn sinellin päällä.

Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko Merlier'n, kylän määrinä paikalle.

"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen, joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te autatte meitä murhaajan etsimisessä."

"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."

Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko.

"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi auttaa meitä etsimisessä."

Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään jänne hänen kasvoillaan värähti:

"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin nähty."

"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."

Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli, että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa, joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen murhannut.

Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään huomattu Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.

Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.

"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."

Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään ja sanoi puoliääneen:

"Kas nyt on meidän asemamme kaunis!"

"Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!" huusi upseeri. "Hän on paennut metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin saa siitä kylä kärsiä!"

Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi:

"Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?"

Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja metsäisiä harjuja.

"Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?" sanoi hän.

"Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie."

"Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät."

Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen, vaaleana, vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät hänen epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja Françoisea tutkivin katsein.

"Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?" kysyi hän lopuksi vanhukselta jyrkästi.

Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään.

"Niin se on", jatkoi preussiläinen. "Te, tahi teidän tyttärenne olette auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa. Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?"

Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle, välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi häntä koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan.

"Hyvä", sanoi hän, "te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan."

Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään; koko tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat paikoillaan, sanoi hän tyynesti:

"Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin."

Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta.

"Armoa, hyvä herra!" läähätti hän. "Älkää tehkö isälleni mitään pahaa! Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen pakenemaan. Minä yksin olen syyllinen."

"Vait, lapsi!" huudahti ukko Merlier. "Miksi valehtelet? Hän on ollut koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä vakuutan sen teille."

"Ei, minä en valhettele", toisti tyttö kiivaasti. "Minä kiipesin alas ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se ainoastaan on totta."

Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä, ett'ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä lapsia rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja huusi upseerille:

"Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia. No niin, nyt ne riittävät jo."

Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista taistelua.

"Minä pidän kai isänne", sanoi hän lopuksi, "koska minulla ei ole tuota toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi."

Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus kauhistutti tyttöä.

"Tämä on hirveätä", mutisi hän. "Mistä luulette minun voivan löytää

Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä."

"Valitkaa! Hän tai isänne."

"Oi Jumalani, *onko* minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty – tappakaa minut, minä pyydän, tappakaa minut!"

Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi.

Hän huusi:

"Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa isänne kärsiä hänen edestään."

Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa sai kärsiä!

Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen pakahtumista.

Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:

"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."

Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan. Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin, sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä, sillä hän tiesi ett'ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin. Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet.

Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä? Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi ääneensä:

"Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?"

Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä. Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett'ei hän enää koskaan osaisi myllylle, kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään?

Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään.

"Françoise! Françoise!"

Hän näki Dominiquen nostavan päätään erään kaivannon reunalta. Suuri

Jumala! Hän oli löytänyt Dominiquen! Taivas tahtoi siis hänen kuolemaansa? Hän tukahdutti huudahtuksen ja vetäysi alas ojaan

Dominiquen luokse.

"Etsitkö minua?" kysyi Dominique.

"Etsin", vastasi Françoise. Maailma musteni hänen silmissään, hän ei tietänyt mitä sanoi.

"Oh! Mitä on tapahtunut?"

Françoise loi silmänsä alas ja mutisi:

"Ei mitään – olin levoton; tahdoin tavata sinua."

Rauhoittuneena selitti Dominique sitten, ett'ei hän ollut tahtonut poistua kauvaksi. Hän pelkäsi heidän puolestaan. Preussiläiset, nuo lurjukset, voivat kostaa naisille ja ukoille. Kaikki oli siis hyvin, kaikkityyni? Hän lisäsi nauraen:

"Häät lykkäytyvät kahdeksan päivää, siinä koko asia."

Mutta kun Françoise seisoi siinä aivan kuin halvattuna, tuli Dominique jälleen totiseksi.

"Mikä sinua vaivaa? Sinä salaat minulta jotakin."

"Ei, minä vannon, ett'en sitä tee. Minulla ei ollut mitään erityistä asiata sinulle."

Dominique suuteli Françoisea ja sanoi, ett'ei ollut viisasta heidän kumpaisenkaan tähden, että he puhelivat kauvemmin. Hän aikoi nousta ylös, mennäkseen takaisin metsään. Françoise pidätti häntä. Tyttö vapisi.

"Ei, odota, tekisit ehkä paraiten jos jäisit tähän. Kukaan ei etsi sinua, sinulla ei ole mitään peljättävää."

"Françoise, sinä salaat minulta jotakin", uudisti Dominique.

Françoise vakuutti jälleen, ett'ei hän salannut mitään häneltä. Hänestä tuntui vaan paremmalta tietäessään Dominiquen olevan läheisyydessään. Hän änkytti muitakin syitä. Hän näytti Dominiquesta niin kummalliselta, että tämä nyt olisi itse kieltäytynyt menemästä pois. Muutoin arveli hän ranskalaisten sotamiesten palaavan. Sauvalin puolella oli nähty sotajoukkoja.

"Oi, jospa ne kiiruhtaisivat, jospa ne olisivat täällä niin pian kuin mahdollista!" mutisi Françoise tuskallisesti.

Samassa löi kello yksitoista Rocreusen kirkon tornissa. Lyönnit kaikuivat selvään ja kuuluvasti. Françoise nousi pelästyneenä ylös; kaksi tuntia oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä.

"Jos me tarvitsemme sinua", sanoi hän nopeasti, "niin menen minä ylös huoneeseni ja viittaan nenäliinalla."

Hän kiiruhti pois ja Dominique jäi hyvin levottomana kaivannon reunalle pitkäkseen, katselemaan myllylle päin. Kun Françoise oli kylään tulossa, kohtasi hän erään vanhan kerjäläisen, ukko Bontemps'in, joka tunsi seudun kaikki ihmiset. Tämä tervehti tyttöä; hän oli äsken nähnyt myllärin preussiläisten keskellä; sitten jatkoi ukko matkaansa tehden ristinmerkin ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita.

"Nuo kaksi tuntia ovat kuluneet", sanoi upseeri, kun Françoise saapui pihalle.

Ukko Merlier istui penkillä kaivon vieressä, yhä poltellen. Françoise rukoili, itki ja lankesi polvilleen vielä kerran. Hän tahtoi voittaa aikaa. Toivo ranskalaisten palaamisesta oli kasvanut hänessä ja valittaessaan luuli hän kuulevansa armeijan tahdinmukaisen marssin edempää. Oi jos ne tulisivat, jos ne vapauttaisivat heidät kaikki!