Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun.
"Hyvä Jumala, nyt se alkaa!" ajattelin minä ja painoin pääni alas. Laajalla käden liikkeellä osoitti setä minulle laaksoa ja lausui sitten, itseään oikaisten, hitaasti:
"Katso, Jean, tämä on kevät. Maa riemuitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valoisan kentän luo näyttääkseni sinulle uuden vuodenajan ensi hymyilyn. Katso, mikä loisto, mikä suloisuus! Maisemasta kohoaa vienoja tuoksuja, jotka elähyttäväin tuulahdusten tavoin koskevat kasvojamme."
Hän vaikeni ja näytti unelmiin vaipuneelta. Minä katsahdin kummastuneena ylös ja aloin hengittää keveämmin. Tuohan ei kuulunut ollenkaan rangaistussaarnalta.
"Nyt on kaunis aamu", jatkoi hän, "nuorison aamu. Sinun kahdeksantoista ikävuottasi viihtyvät niin hyvin tuossa vihannuudessa, joka on korkeintaan kahdeksantoista päivää vanha. Kaikki on loistavata ja tuoksuavaa, eikö niin? Laakso näyttää sinusta maailman suloisimmalta paikalta, joki on siellä antaakseen sinulle viileyttä, puut lainatakseen sinulle varjojaan, koko maisema puhuakseen sinulle lemmestä, yksin taivaskin valaistakseen tuota näköalaa, johon sinä luot toivon ja kaipauksen kysyviä katseita. Kevät on sinun ikäisiäsi nuorukaisia varten. Se opettaa kuinka teidän tulee tarjota nuorille tytöille juoda."
Pääni painui uudelleen alas. Lazare setä oli siis kuitenkin nähnyt minut.
"Minun kaltaiseni vanhus", jatkoi hän, "tietää kovaksi onneksi, mitä kevään suloudesta on ajatteleminen. Minä, Jean raukkani, rakastan Durance virtaa sentähden että se kostuttaa noita niittyjä, ja sentähden että koko laakson elämä, riippuu siitä. Minä rakastan noita nuoria lehtiä sentähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Minä rakastan, tuota taivasta sentähden että se on hyvä meitä kohtaan, sentähden että sen lämpö jouduttaa maan hedelmällisyyttä. Minä olen aikonut kaikessa tapauksessa puhua sinulle tästä joskus; mielestäni on paras tehdä se nyt, tänä aamuhetkenä. Kevät itse opettaa sinulle sen. Maa on suuri työhuone, jossa ei koskaan pidetä vapaata maanantaita. Katso tuota kukkaa jalkaimme juuressa; sinä huomaat ainoastaan sen hyvän lemun, minä huomaan siinä työn; se täyttää tarkoituksensa synnyttämällä osansa uudesta elämästä, pienen mustan siemenen, joka työskentelee vuorostaan taas ensi keväänä. Ja nyt, katso tätä laajaa näköalaa. Kaikki tämä on ainoastaan uudestaan synnyttämisen iloa. Maisema hymyilee sentähden että se uudelleen aloittaa ikuista työtään. Kuuletko kuinka kiivaasti se hengittää kiireessä toimessaan? Lehdet huokaavat, kukat kiiruhtavat, vilja kasvaa yhä korkeammaksi; kaikki kasvit, kaikki ruohot kilpailevat siitä ken nopeimmin valmistuisi; elähyttävä vesi, joki, on apuna yhteisessä työssä, ja nuoren, taivaalle kohoavan auringon tehtävänä on levittää iloa työntekijäin ijäiseen toimeen."
Tässä setä pakoitti minut katsomaan häntä kasvoihin. Hän lopetti seuraavasti: "Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään."
Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen. Hän piti minulle sittenkin rangaistussaarnan, jossa hän suoraan sanoi minulle, että minä olin laiskuri ja että työnteon aika jo oli tullut.
Setä näkyi olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Hetkisen epäiltyään sanoi hän hiukan tavoitellen. "Jean, sinä olet tehnyt väärin kun et ole kertonut minulle kaikkea… Koska sinä rakastat Babetia ja Babet rakastaa sinua…"
"Babet rakastaa minua!" huudahdin minä.
Setä näytti tyytymättömältä.
"No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta tunnustusta… Hän on itse tunnustanut sen minulle."
"Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!" Ja minä lankesin kiivaasti Lazare sedän kaulaan.
"Oi, mikä onni!" lisäsin minä. "En ole koskaan puhunut hänen kanssaan, sen vakuutan… Hän on kertonut sen teille ripissä, eikö niin?.. En koskaan olisi uskaltanut kysyä häneltä jos hän rakastaa minua, en koskaan olisi saanut sitä tietää… Oi, kuinka kiitän teitä!"
Lazare setä punastui kovasti. Hän huomasi olleensa varomaton. Hän oli luullut ettei tämä ollut ensimmäinen kohtaukseni tytön kanssa, ja siten antoi hän minulle varmuuden siitä, jota en ollut vielä uskaltanut toivoakaan. Nyt oli hän vaiti, ja minä sen sijaan puhuin taukoamatta.
"Minä ymmärrän kaikki", jatkoin minä. "Teillä on oikein, minun pitää tehdä työtä voittaakseni Babetin. Mutta te saatte nähdä kuinka vankka minusta tulee… Oi, kuinka te olette hyvä, Lazare setä, ja kuinka hyvin te puhutte! Minä kuulen kevään puheen; minäkin tahdon saada voimakkaan kesän, rikkaan syksyn. Kuinka tässä on kaunista, tästä näkyy koko laakso; minä olen yhtä nuori kuin se, minä tunnen itsessäni nuoruuden, joka tahtoo saada toimittaa tehtäväänsä…"
Setä tyynnytti minua.
"Hyvä, hyvä, Jean", sanoi hän. "Olen kauvan toivonut saavani tehdä sinusta papin, ja ainoastaan sen vuoksi olen tahtonut opettaa sinulle kaikki, mitä tiedän. Mutta se minkä aamulla rannalla näin, pakoittaa minut ainiaaksi luopumaan rakkaimmasta unelmastani. Taivas määrää kohtaloistamme. Sinun tulee rakastaa Jumalaa toisella tavoin… Sinä et voi enää jäädä tänne meidän kyläämme, ja minä tahdon ett'et palaa tänne ennenkuin ijän ja työn vakaannuttamana. Olen valinnut sinulle kirjanpainajan toimen; tietosi ovat sinulle siinä apuna. Eräs ystäväni, kirjanpainaja Grenoblessa, odottaa sinua ensi maanantaina."
Eräs ajatus saattoi minut äkkiä levottomaksi.
"Ja, saanko palattuani naida Babetin?" kysyin minä. Setä hymyili hieman ja vastasi vältellen.
"Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta."
"Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten."
Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset säteet yhä enemmän valaisivat.
"Kas siellä on toivo", sanoi hän. "Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda minun saarnani, ole niinkuin tämä seutu. Se ei ajattele syksyä, se hymyilee vaan hetken ilosta ja tekee työtä huolettomana, rohkeana. Se toivoo."
Ja me palasimme hiljakseen pappilaan, kävellen nyt jo kuivassa ruohossa ja puhellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli kylmä, niinkuin olin arvannut, mutta siitä en minä välittänyt. Kyyneleet tulivat silmiini joka kerta kun katsahdin Lazare setää. Ja Babetia muistellessani tykki sydämmeni niin että olin tukehtua.
Minä en muista, mitä tein lopun päivää. Luulen että menin loikomaan pajujeni alle rannalla. Sedällä oli oikein, maa teki työtä. Kun asetin korvani maata vasten, luulin kuulevani alituista jyskettä. Loikoilin ruohossa aina iltaan asti, uneksien työteliäästä elämästä Babetin ja Lazare sedän kanssa. Maan voimakas nuoruus tunkeusi rintaani, jota nojasin yhteistä äitiämme vastaan ja minä kuvittelin tuntikausia mielessäni olevani yksi noista vankoista pajuista ympärilläni. Päivällisillä en voinut syödä mitään. Setä ymmärsi luultavasti, mitä ajatuksia mielessäni liikkui, sillä hän ei ollut huomaavinaankaan huonoa ruokahaluani. Heti pöydästä noustuani kiiruhdin jälleen ulos raitista ilmaa hengittämään.
Raitis tuuli kohosi virrasta, jonka kumea ääni kuului kauvas. Taivas loisti himmeänä. Laakso oli varjojen peittämä ikäänkuin tyyni, läpinäkyvä, ääretön meri. Ilmassa kuului epämääräisiä ääniä, jonkunlaista kiihkoisata värinää, ikäänkuin suurten siipien voimakasta lyöntiä. Väkevät tuoksut sekaantuivat ruohon raittiisen hajuun.
Olin lähtenyt ulos tavatakseni Babetia; minä tiesin että hän meni joka ilta pappilaan ja asetuin odottamaan häntä pensas-aidan taakse. En ollut enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle matkastani.
Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa:
"Babet, Babet, minä olen täällä."
Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä. Mutta tunnettuaan minut, näytti hän, minun ihmeekseni, vieläkin peljästyneemmältä.
"Tekö se olette, Jean herra?" sanoi hän. "Mitä teette täällä? Mitä tahdotte?"
Olin aivan lähellä häntä ja tartuin hänen käteensä.
"Rakastattehan te minua, eikö niin?"
"Minä! kuka on teille sen sanonut?"
"Lazare setä."
Babet tuli hämilleen. Hänen kätensä alkoi vapista minun kädessäni. Hän aikoi paeta, vaan minä tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme vastakkain eräässä pensas-aidan syvennyksessä, ja minä tunsin Babetin lämpimän, läähättävän hengityksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi yön viileys ja väräjävä hiljaisuus.
"Minä en tiedä", sopersi tyttö, "sitä en ole koskaan sanonut… Herra pastori on kuullut väärin… Armahtakaa, päästäkää minut, minulla on kiire."
"Ei, ei", sanoin minä "minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua."
"Te matkustatte huomenna!"
Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä, täynnä surua ja rakkautta.
"Näette kyllä", huudahdin minä vuorostani, "että Lazare setä on puhunut totta. Sitäpaitsi ei hän valehtele koskaan. Te rakastatte minua, te rakastatte minua, Babet! Teidän huulenne uskoivat sen aivan hiljaa aamulla minun sormilleni."
Me istuuduimme pensas-aidan viereen. Muistissani on säilynyt tämä ensimmäinen rakkauden keskusteluni, puhtaassa viattomuudessaan. Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää peljännyt, vaan uskoi minulle rakkautensa historian. Ja sitten tuli juhlallisia valoja, teeskentelemättömiä tunnustuksia, tulevaisuuden tuumia loppumattomiin asti. Hän vannoi ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa kuin minun; minä vannoin ansaitsevani hänen kätensä työlläni ja rakkaudellani. Aidan takana lauloi sirkka kehoittavaa lauluaan, ja koko hämärässä kuiskaileva laakso kuunteli ilolla meidän lemmen puheitamme.
Me erosimme, unhottaen syleillä toisiamme.
Kun jälleen palasin pieneen huoneeseni, tuntui minusta, kuin olisin lähtenyt sieltä ainakin jo vuosi takaperin. Tämä niin lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta onnellisuudessaan. Se oli minun kevät päiväni, suloisin, tuoksurikkain elämässäni, päivä, jonka muisto vielä tänäänkin on ikäänkuin etäinen, surumielinen kaiku nuoruuteni keväästä.
II
Kesä.
Herätessäni sinä päivänä noin kello kolmen aikaan aamulla, makasin kovalla maalla, väsymyksen runtelemana ja kasvot hiessä. Kuuma ja raskas heinäkuun yö painoi rintaani.
Ympärillä nukkuivat toverini päällystakkeihinsa kääriytyneinä; he olivat ikäänkuin mustia pilkkuja harmaalla maalla, ja koko tuo synkkä kenttä huokui; luulin kuulevani nukkuvan ihmisjoukon voimakkaan hengityksen. Epäselviä ääniä, hevosten hirnumista, aseitten kalinata, kuului väräjävässä hiljaisuudessa.
Puoliyön aikaan oli armeija pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn käydä maata ja nukkua. Kolme päivää olimme marssineet, auringon polttamina, pölyn sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme tuolla kukkuloilla, taivaanrannalla. Päivän valjetessa piti ratkaiseva tappelu tapahtuman.
Olin aivan uuvuksissa. Kolme tuntia olin maannut aivan kuin muserrettuna, hengittämättä, uneksimatta. Liiallinen väsymys oli herättänyt minut. Nyt, maatessani selälläni, silmät avoinna, ajattelin, katsellen yöhön, tuota tappelua, tuota murhaamista, jota nouseva aurinko tulisi valaisemaan. Enemmän kuin kuusi vuotta olin jokaisessa tappelussa ensi laukauksella sanonut jäähyväiset rakkaille omaisilleni, Babetille ja Lazare sedälle. Ja nyt, tuskin kuukausi ennen vapaudustani sotapalveluksesta, täytyi minun sanoa vielä kerran jäähyväiset ja tällä kertaa kenties ijäksi!
Sitten ajatukseni lieventyivät. Suljetuin silmin näin Babetin ja Lazare sedän. Kuinka kauvan sitte jo oli kun heitä viimeksi syleilin! Muistin sen päivän, jolloin erosimme; setä itki köyhyyttään, joka pakoitti hänet antamaan minun matkustaa sillä tavoin, ja Babet vannoi minulle illalla, odottavansa minua, ei koskaan rakastavansa muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourguesissa. Pitkien väliaikain jälkeen sain muutamia kirjeitä, joista näin että minua yhä vielä rakastettiin, että onni odotti minua rakkaassa laaksossani. Ja minun täytyi tapella, piti antaa tappaa itseni!
Minä rupesin uneksimaan kotiin tulosta. Minä näin vanhan setä raukkani ojentavan kynnykseltä vapisevia käsiään minua vastaan, ja hänen takanaan seisoi Babet punastuen, itkien ja nauraen. Minä riensin heidän syliinsä, syleilin heitä, sopertaen…
Äkkiä rummun pärinä saattoi minut takaisin hirmuiseen todellisuuteen. Päivä oli valjennut, harmaa tasanko oli aamusumun peitossa. Kentälle tuli elämää, kaikkialla näkyi epäselviä haamuja. Yhä kasvava melu ja hälinä täytti ilman; kuului rummun räminätä, hevoskavioitten kopinata, tykistön vaunujen jyrinätä, komentosanoja. Sota kohosi uhkaavana keskellä minun suloisia unelmiani.
Nousin vaivaloisesti ylös; tuntui kuin olisivat kaikki luut ruumiissani olleen muserrettuja ja kuin olisi pääni ollut vähällä haljeta. Kokosin joutuun mieheni; olin näet saavuttanut kersantin arvon. Saimme heti käskyn marssia vasemmalle sivustalle ja miehittää eräs kunnas, joka vallitsi kenttää.
Juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle, tuli vaunumestari juosten paikalle ja huusi: "Kirje kersantti Gourdonille!"
Hän antoi minulle ryppyisen, likaisen kirjeen, jota oli ehkä viikon päivät kuljetettu ympäriinsä postilaitoksen nahkalaukuissa. Minulla ei ollut aikaa muuta vilkaista kirjeesen kuin sen verran että tunsin Lazare sedän käsialan.
"Eteenpäin, mars!" huusi päällikkö.
Ja marssia minun täytyi. Muutaman sekunnin pidin kirjeraukkaa kädessäni ja ahmin sitä silmilläni; se poltti kättäni ja minä olisin tahtonut antaa kaikki maailmassa saadakseni istua alas, lukea sen ja itkeä oikein helpoituksekseni. Mutta minun täytyi pistää se povelleni, lähinnä sydäntäni.
En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista tuskaa. Lohduttaakseni itseäni muistelin sedän usein minulle kertomia sanoja; minä olin elämäni kesässä, se oli tulisen taistelun aika, ja minun täytyi rohkeasti tehdä velvollisuuteni, jos tahdoin saada rauhallisen ja satorikkaan syksyn. Mutta nämä järkisyyt tekivät minut vielä toivottamammaksi; minulle onnesta puhumaan saapunut kirje poltti sydäntäni, joka kapinallisesti nousi sodan hulluutta vastaan. Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja.
Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa murhaamiseen olisi ollut vaikea valita. Usean penikulman laajalle ulottui tuo ääretön kenttä aivan alastomana, ilman ainoatakaan puuta, ilman yhtäkään rakennusta. Muutama pensas-aita ja lehto muodostivat harvoja pilkkuja valkoisella maalla. Koskaan sen jälkeen en ole nähnyt sellaista seutua; pölymeri, vaaleata maata, joka oli sieltä täältä haljennut, näyttäen ruskeita sisuksiaan. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt niin polttavan kirkasta taivasta, niin kaunista ja kuumaa heinäkuun päivää; kello kahdeksan aikaan poltti kuumentunut ilma jo kasvojamme. Oi, kuinka kaunis aamu, ja kuinka autio kenttä, jolla murhata ja tulla murhatuksi!
Jo kauvan oli kuulunut kivääritulen epäsäännöllistä rätinää, jota säesti kanuunain karkea ääni. Vihollisemme, valkopukuiset itävaltalaiset, olivat jättäneet ylängöt ja kentällä näkyi pitkiä miesriviä, jotka näyttivät minusta pienten itikkain suuruisilta. Kenttä näytti suhisevalta muurahaispesältä. Savupilvet peittivät tappelukentän. Väliin harvenivat nämä pilvet, ja silloin näin sotamiehiä, jotka pakenivat silmittömästi säikähtyneinä. Väliin näytti kuin olisi kauhistuksen sähkövirta kuljettanut pois miehiä, väliin taas häpeän ja rohkeuden purkaukset ajoivat heitä kuulasateesen.
Minä en voinut kuulla haavoitettujen huutoja enkä nähdä veren vuotamista. Minä eroitin kuolleet vaan mustina pisteinä, jotka jäivät pataljoonain jälkeen. Minä rupesin uteliaana tarkastamaan joukkojen liikkeitä, suutuksissani savulle, joka peitti minulta enemmän kuin puolen tappelukenttää; minua huvitti tavallaan itsekkäästi, tietäessäni olevani turvassa, sillä aikaa kun toisia ympärilläni tapettiin.
Noin kello yhdeksän aikaan saimme me käskyn lähteä esille. Me marssimme hyvässä tahdissa ales kukkulalta ja käännyimme keskustaa kohti, joka alkoi peräytyä. Askeleittemme säännöllinen poljenta tuntui minusta onnettomuutta ennustavalta. Urhoollisimmatkin meistä läähättivät, kalpeina ja kuihtuneina. Olen itsekseni luvannut sanoa totuuden. Ensimmäisten kuulain vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä, sen teki mieli pakenemaan.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusivat päälliköt.
Mutta me seisoimme kuin naulatut paikoillamme, kumartaen päätämme kuulan vinkuessa korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häveliäisyys olisi minua pidättänyt, olisin viskautunut vatsalleni pölyyn.
Edessämme oli ikäänkuin tiheä savu-esirippu, jonka lävitse emme uskaltaneet tunkeutua. Salamat risteilivät toisiaan tässä savupilvessä. Ja yhä seisoimme me vielä vapisten, paikalta liikkumatta. Mutta kuulat tulivat yhä lähemmä; sotamiehet alkoivat valittaen vaipua maahan. Päälliköt huusivat yhä kovemmin: "Eteenpäin, eteenpäin!"
Takimmaiset rivit, joita he työnsivät eteenpäin, pakoittivat meidät käymään. Silloin teimme me suljetuin silmin uuden hyökkäyksen ja tunkeuduimme savun sisään.
Raivoisa vimma valtasi meidät. Kun komennettiin: "Seis!" voimme me tuskin pysähtyä. Kohta kun seisoo paikallaan, palaa pelko, ja tekee mieli juoksemaan tiehensä. Kiväärituli alkoi. Me ampusimme eteemme tähtäämättä; me saimme jonkunlaista lohdutusta kuulain lähettämisestä tuonne savuun. Muistan ampuneeni laukaukseni koneellisesti, yhteenpuristetuin huulin ja tuijottavin silmin; en enää peljännyt, sillä, totta puhuakseni, en tietänyt enää olinko vielä hengissä tai en. Ainoa ajatus, joka vielä oli jäljellä aivoissani, oli se, että minun piti ampua siksi kunnes kaikki oli lopussa. Vasemman puoleinen toverini sai kuulan keskelle kasvojansa ja kaatui päälleni; minä työnsin raa'asti hänet pois luotani, pyyhkien poskeani, jonka hän oli verennyt. Sitten aloin uudelleen ampua.
Muistan myöskin nähneeni överstimme, herra de Montrevertin, istuvan suorana ja liikkumattomana hevosensa seljässä ja tyynesti tarkastelevan vihollisen liikkeitä. Tämä mies näytti minusta jättiläiseltä. Hänellä ei ollut pyssyä, jolla olisi huvitellut, ja hänen rintansa kohosi peittämätönnä meitä ylempänä. Aika ajoin katsahti hän alas meihin ja huusi karkealla äänellä:
"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!"
Me suljimme rivit, kuni peljästyneet lampaat, polkien kuolleita, tylsistyneinä, yhä vaan ampuen. Tähän asti oli vihollinen ampunut ainoastaan kivääreillä; nyt kuului kumea jymähdys, ja kanuunan kuula tappoi meiltä viisi miestä. Joku patteria, joka luultavasti oli aivan meidän edessämme, vaan jota me emme voineet nähdä, oli alkanut ampua. Kuulat putosivat alas meidän keskellemme melkein samaan paikkaan aina ja tekivät siihen verisen kolon, jota me lakkaamatta täytimme järjettömän eläimen itsepäisyydellä.
"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!" kertoi översti kylmästi.
Me syötimme kanuunille ihmislihaa. Joka sotamiehen kaatuessa otin minä askeleen lähemmä kuolemaa, lähestyin sitä paikkaa, jossa kuulat kolkosti vinkuivat, musertaen miehiä, joiden vuoro oli tullut kuolemaan. Ruumiita kokoontui tälle kohdalle ja pian sattuivat kuulat ainoastaan veriseen lihakasaan; repaleisia jäseniä lenteli ympäri ilmassa jokaisella kanuunan laukauksella. Me emme voineet enää sulkea riviä.
Sotamiehet ulvoivat, yksin päällikötkin yhtyivät siihen.
"Pajonettiin, pajonettiin!"
Kuulasateessa juoksi pataljoona hurjasti kanuunia kohti. Savu-esirippu revittiin rikki; eräällä kummulla näimme me vihollisen patterin punaiset liekit, siellä kun se jakeli tulta meille kaikista ammottavista suistaan. Mutta rynnäkkö oli tehty ja kuulat pysähdyttivät ainoastaan kuolleita.
Minä juoksin översti Montrevertin vieressä, jonka hevonen oli tullut tapetuksi, ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä tunsin kuin olisin saanut ukkosen iskun; tuntui kuin olisi rintani auennut ja olkapääni reväisty pois. Kiivas ilmanveto verhosi kasvojani.
Ja minä kaaduin. Översti vaipui viereeni. Minä tunsin kuoleman lähestyvän, minä ajattelin rakkaitani kotona ja menin tainnoksiin, etsiessäni voimattomalla kädelläni Lazare sedän kirjettä.
Kun jälleen toinnuin, makasin kyljelläni pölyssä. Syvä horrostila oli vallannut minut. Avonaisin silmin tirkistelin minä eteeni mitään näkemättä; minusta tuntui kuin ei olisi minulla enää mitään jäseniä, kuin olisivat aivoni tyhjät. Minä en tuntenut kärsimystä, sillä elämä tuntui paenneen ruumiistani.
Liikkumattoman auringon säteet polttivat sulan lyijyn tavoin kasvojani. Minä en sitä tuntenut. Vähitellen palasi elämä; jäseneni keventyivät, ainoastaan olkapääni tuntui ikäänkuin äärettömän painon alla muserretulta. Silloin koetin haavoitetun eläimen aistilla kohota istualleni; tuskan huudahtus pääsi suustani ja minä putosin raskaasti jälleen maahan.
Mutta minä elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Kenttä oli alaston ja tyhjä, kirkkaan auringon paisteen valaisema. Se näytti niin autiolta taivaan polttavassa valossa, kasottain ruumiita loikoi kuumuudessa, ja nuokkuvat puut näyttivät samallaisilta kuin muutkin kuolleet, jotka kentällä kuivuivat. Ei tuulen löyhkäystäkään tuntunut. Kauhistava hiljaisuus vallitsi ruumiskasain luona; väliin häiritsivät kuitenkin epäselvät, vapisevat valitusäänet tätä hiljaisuutta. Kauvempana ylängöillä, taivaanrannassa, näkyi keveitä savupilviä, jotka olivat ainoat harmaat pilkut koko kirkkaansinisellä taivaalla. Murhaamista jatkettiin ylängöillä.
Arvelin, että me olimme voittajia, ja tunsin itsekästä huvia ajatellessani, että voisin rauhassa kuolla tällä autiolla tasangolla. Ympärilläni oli maa mustaa. Kun kohotin päätäni, näin muutaman kyynärän päässä vihollisen patterin, jota vastaan me olimme rynnänneet. Käsikahakka oli ollut hirveä; rikki leikellyt, runnellut ruumiit peittivät kummun; verta oli vuotanut niin runsaasti että maata peittävä pöly näytti punaiselta matolta. Ruumiitten yläpuolella kohosi kanuunain mustat kidat. Minua väristytti kuunnellessani näitten kanuunain kamalata hiljaisuutta.
Vähitellen, lukemattomilla varovaisuuden keinoilla onnistuin asettua vatsalleni. Nojasin pääni suurta, verellä tahrattua kiveä vastaan ja vedin povestani esille Lazare sedän kirjeen. Asetin sen silmieni eteen; kyyneleet estivät minua lukemasta.
Aurinko poltti selkääni, kirpeä veren haju tarttui kurkkuuni. Tunsin tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti:
"Rakas lapseni!"
"Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron ennen sotaretken alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua näistä uusista vaaroista; hän kyllä kuulee minua ja sallii sinun kerran sulkea minun silmäni.
"Oi, Jean parkani, minä tulen vanhaksi ja tarvitsen sinun käsivarttasi. Sinun lähdettyäsi olen aina kaivannut viereltäni sinun nuoruuttasi joka teki minut jälleen kaksikymmenvuotiaaksi. Muistatko meidän kävelyitämme tammikujassa? Nyt en minä enää uskalla mennä sinne; olen yksinäni, pelkään. Durance itkee. Tule pian lohduttamaan minua, rauhoittamaan levottomuuttani…"
Nyyhkytykset olivat vähällä tukehduttaa minut, en voinut jatkaa lukemista. Samalla kuului sydäntä viileksivä huuto muutamia askeleita minusta; näin erään sotamiehen äkkiä nousevan ylös vääristynein kasvoin, hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan ylös ja vaipui jälleen alas maahan, jossa hän kiemurteli hirveissä puistatuksissa; sitten hän ei enää liikahtanutkaan.
"Minä asetan toivoni Jumalaan", jatkoi setä, "hän on johtava sinut terveenä ja raittiina takaisin Dourguesiin, ja me alotamme uudestaan suloista elämätämme. Salli minun haaveksia ääneen ja kertoa sinulle tulevaisuuden tuumiani.
"Sinä et enää lähde Grenobleen, vaan jäät minun luokseni; minä teen lapseni maanmieheksi, talonpojaksi, joka iloisesti työskennellen elää maanviljelyksestä.
"Ja minä vetäydyn sinun talollesi. Minun vapisevat käteni eivät kohta enää voi pidellä öylätti astiaa. En pyydä taivaalta kuin kaksi vuotta sellaista elämää. Ne ovat palkintona siitä vähästä hyvästä, mitä olen aikaansaanut. Sinä kuljetat minua joskus ympäri rakkaassa laaksossamme, jossa jokainen kallio, jokainen pensas muistuttaa minua sinun nuoruudestasi, jota olen niin rakastanut…"
Minun täytyi taas pysähtyä. Tunsin niin kovaa tuskaa olkapäässäni, että olin vähällä mennä uudelleen tainnoksiin. Hirveä levottomuus vaivasi minua, minusta tuntui kiväärituli lähenevän, ja minä ajattelin kauhulla, että armeijamme peräytyisi ja että se paetessaan polkisi minut kuoliaaksi. Mutta yhä näin vaan keveitten savupilvien häilyvän kunnailla.
Lazare setä jatkoi
"Meitä on oleva kolme rakastamassa toinen toistamme. Oi, rakas Jean, sinä teit oikein tarjotessasi hänelle juoda eräänä aamuna Durancen rannalla. Minä pelkäsin Babetia, olin suuttunut häneen, ja nyt olen mustasukkainen, sillä minä huomaan hyvin, etten minä koskaan voi rakastaa sinua niin paljon kuin hän. "Sanokaa hänelle", kertoi hän eilen punastuen minulle, "että jos hän antaa tappaa itsensä, niin viskaan minä itseni jokeen sille paikalle, jossa hän antoi minulle vettä."
"Herran tähden, säästä henkeäsi! Löytyy asioita, joita minä en voi ymmärtää, mutta sen tunnen, että onni odottaa sinua täällä. Minä kutsun jo Babetia tyttärekseni; minä näen hänet sinun kainalossasi kirkossa ja minä itse siunaan teidän liittonne. Minä tahdon, että se on oleva minun viimeinen messuni.
"Babet on nyt pitkä, kaunis tyttö. Hänestä on sinulle oleva apua töissäsi…"
Kiväärituli oli poistunut. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Kanuunain pyöräin välissä makaavat sotilaat päästivät koristen raukeita valitushuutoja. Näin yhden niistä ponnistelevan päästäkseen vapaaksi samoin haavoitetusta toveristaan, joka painoi hänen rintaansa; ja kun tämä valittaen rehki vastaan, työnsi sotamies hänen tylysti pois päältään, niin että toinen tuskasta ulisten kieri ales rinnettä myöten. Hänen valitushuudostaan nousi ruumiskasoista ikäänkuin hiljainen hyminä. Laskeuvan auringon säteet olivat punaisen keltaisia. Taivas oli vaalean sininen. Luin setäni kirjeen loppuun.
"Tahdoin vaan", kirjoitti hän edelleen, "kertoa sinulle meistä ja pyytää sinua tekemään meidät onnellisiksi tulemalla kotiin niin pian kuin mahdollista. Ja silloin rupean minä itkemään ja sopertamaan ikäänkuin olisin tullut uudestaan lapseksi. Toivo, Jean raukkani, minä rukoilen puolestasi ja Jumala on hyvä.
"Vastaa minulle heti, määrää, jos mahdollista, päivä jolloin palaat. Me luemme viikot, Babet ja minä. Me tapaamme kohta; toivotaan!"
Päivä, jolloin palaan!.. Minä suutelin nyyhkien kirjettä ja luulin hetkisen suutelevani Babetia ja setääni. En koskaan saisi varmaankaan enää nähdä heitä. Minä kuolen kuin koira täällä pölyssä lyijyraskaan auringon paahtamana. Tällä autiolla kentällä, keskellä kaikkia noita kuolon korahduksia, täytyi minun sanoa jäähyväiset rakkailleni. Suhiseva hiljaisuus kuului korvissani, minä katselin valkeata, veritahraista maata, joka autiona, harmaana ulottui silmän kantamiin asti. Minä kerroin itsekseni, "minun täytyy kuolla", suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Babetia ja Lazare setää.
En tiedä kuinka kauvan olin tässä, jonkunlaisessa tuskallisessa tainnostilassa. Sydämmeni kärsi yhtä paljon kuin ruumiinikin. Kuumat kyyneleet virtasivat hiljaa poskiani myöten. Keskellä kuumehoureitani kuulin valittavan lapsen äänen tapaista korinata. Väliin heräsin ja tuijotin kummastellen taivasta kohti.
Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten, kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen.
Kaksi ruumista oli meidän välillämme. Ajattelin ensin ryömiä näitten kuolleitten ylitse matkaa lyhentääkseni, mutta en uskaltanut. Hinasin itseäni eteenpäin polvillani, auttaen toisella kädellä. Saavuttuani överstin luo hengitin keveämmin; tuntui kuin olisin ollut vähemmän yksinäni, me saisimme kuolla yhdessä, ja tämä kuolema ei enää peloittanut minua kun oli toinen jakamassa sitä kanssani.
Minä tahdoin, että hän näkisi auringon, ja käänsin sentähden hänet ympäri niin hiljaa kuin voin. Kun auringon säteet koskettivat hänen kasvojaan, hengitti hän kiivaasti ja avasi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitsensä koetin hymyillä hänelle. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat jälleen; hänen vapisevista huulistaan huomasin hänen tuntevan kipua.
"Tekö se olette, Gourdon", sanoi hän lopulta heikolla äänellä, "onko tappelu voitettu?"
"Minä luulen sen, översti", vastasin minä.
Hän oli silmänräpäyksen vaiti. Sitten avasi hän silmänsä ja katsoi minuun.
"Mihin teitä on haavoitettu?" kysyi hän.
"Olkapäähän… Ja te, översti?"
"Luulen kyynärpääni olevan muserretun. Muistelen että sama kuula meidät molemmat näin ruhjoi, poikani."
Hän ponnisteli päästäkseen istualle.
"Kas niin", sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, "tähän emme jää koko yöksi makaamaan!"
Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi kuolemata vastaan taistelemassa.
"Odottakaa", minä huudahdin, "minä sidon käsivartenne nenäliinallani ja sitten koetamme kantaa toinen toistamme lähimmälle sitomapaikalle."
"Aivan niin, poikani… Älä sido aivan kovasti… Nyt ottakaamme toisiamme kädestä ja koettakaamme nousta ylös."
Nousimme horjuen ylös. Olimme kadottaneet paljon verta; päätämme pyörrytti, jalat väistyivät alta. Meitä olisi voinut pitää humalaisina, kun me hoipertelimme eteenpäin, tukien, tyrkkien toisiamme, tehden kierroksia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena ja meidän jättiläisvarjomme tanssivat haaveellisesti taistelukentällä. Siten päättyi kaunis päivä.