HERTTUA.
Nyt soitteloa! – Huoment', ystäväni! —
Cesario hyvä, taas tuo pikku laulu,
Tuo vanhanaikuinen, jonk' eilen kuulin!
Minusta enemmän se liensi tuskaa
Kuin tämän liehuvan ja riehkan ajan
Teeskellyt sävelmät ja löyhät loilut.
No, yksi värsy vaan!
CURIO.
Suokaa anteeksi, teidän arvoisuutenne; hän, sen laulaja, ei ole täällä.
HERTTUA.
Ken se oli?

CURIO. Se ilvehtijä Huvinen, teidän arvoisuutenne; narri, johon neiti Olivian isä oli suuresti mieltynyt. Hän ei liene kaukana täältä.

HERTTUA.
Hae hänet tänne, ja sill'aikaa soittakaa se sävel.

(Curio menee. Soitantaa.)

Lähemmä, poika! Kun sa joskus lemmit,
Niin sulotuskissasi mua muista;
Mun kaltaiseni kaikk' on lempiväiset,
Eleissään muuten liehuvat ja löyhät,
Pait että lakkaamatta armaan kuvaa
He jumaloivat. – Miellyttääkö sävel?
VIOLA.
Oi, lemmen valtaistuimelle asti
Se kaiun antaa!
HERTTUA.
                Taitavasti haastat.
Vaikk' olet nuori, vannon, että silmäs
Jo lumonnut on joku mielitietty;
Vai kuinka?
VIOLA.
            Kyllä, – teidän korkeutenne.
HERTTUA.
Mimmoinen tyttö?
VIOLA.
                 Teidän muotoisenne.
HERTTUA.
Hän ei sua ansaitse. Ja kuinka vanha?
VIOLA.
Noin teidän ikäisenne, hyvä herra.
HERTTUA.
Oi, taivas, liian vanha! Naisen tulee
Valita itseänsä vanhemp' aina;
Näin mukautuu hän mieheensä ja saapi
Vakaamman sijan hänen sydämmessään.
Vaikk' itseämme kuinka kehuisimme,
Niin miehen lempi ain' on häälyvämpi,
Herkempi, horjuvampi, kieppuvampi
Kuin naisen.
VIOLA.
             Sen ma kyllä luulen, herra.
HERTTUA.
Siis itsellesi nuoremp' ota lemmyt,
Ei lempes ole pysyväistä muuten;
Kuin ruusu nainen on: näet, kukkaan tuskin
Se ehtii, kun jo raukee kukoistuskin.
VIOLA.
Niin kyllä, niin; mut surkeata ois
Noin kesken kukkeuttaan kuolla pois.

(Curio ja narri tulevat.)

HERTTUA.
Nyt, poika, laulu tuo, jonk' eilen lauloit!
Cesario, se on vanhaa, korutonta;
Kutojat, kehrunaiset taivasalla
Ja pitsin ompelijat nuoret immet
Hyräävät sitä; suoraa totuutt' on se,
Se viattoman lemmen kieltä haastaa
Kuin entisaika.
NARRI.
                Joko laulan, herra?
HERTTUA.
Jo, laula, laula.
NARRI (laulaa).
    Tule pois, tuoni, tule,
    Lepo mulle haudassa suo!
    Kule pois, henki, kule!
    Mun on tappanut immyt tuo.
    Lumivalkeat liinat laitelkaa
    Valitulle;
    Niin kuolo ei kelleen suotuisaa
    Kuin mulle.
    Ei kukkaa, ei kukkaa
    Tomulleni tuhlata saa,
    Mua rukkaa, mua rukkaa
    Ei ystävät voivottaa.
    Ja paikka syrjäinen, jok' ei näy,
    Mulle suokaa,
    Niin ett'ei lempivät siellä käy
    Ja huokaa.
HERTTUA.
Tuossa sinulle vaivastasi.
NARRI.
Ei mitään vaivaa, herra; laulaminen on huvia.
HERTTUA.
Maksan sitten huvistasi.
NARRI.
No, niin, herra; huvista saa aina maksaa, ennen tai myöhemmin.
HERTTUA.
Jätä minulle valta jättää sinut hyvästi.

NARRI. Kyllä; synkkämielisyyden jumala sinua varjelkoon, ja räätäli tehköön sinulle uuden nutun läikkivästä tahtisilkistä, sillä mielesi on oikein läikkivä opaali. Noin jämeitä pukareita pitäisi lähettää merille, jossa saisivat toimittaa vähän kutakin ja koitella jos mitäkin tuulta; sillä kun ei tiedä, mihin matka on, niin pääsee sitä pitemmälle. Hyvästi vaan!

(Menee.)

HERTTUA.
Te muutkin menkää. —

(Curio ja hoviherrat menevät.)

                      Nyt, Cesario, mennös
Tuon kauniin julman luokse vielä kerran;
Sano: rakkauteni, mailmaa ylevämpi,
Ei kysy halvan mannun paljoutta;
Ne annit, joit' on onni hälle suonut,
Ne pidän yhtä halpana kuin onnen;
Tuo kalleus vaan, tuo ihmekoru, jolla
Somisti hänet luonto, se mua hurmaa.
VIOLA.
Mut jos ei voi hän teitä lempiä?
HERTTUA.
En moista siedä vastausta.
VIOLA.
                           Täytyy.
Jos tyttö teidän tähden tuskaa tuntee
Niin haikeaa, kuin te Olivian tähden —
Se tyttö löytyy kai; – hänt' ette lemmi;
Sen sanotte; se hänen sietää täytyy.
HERTTUA.
Ei minkään naisen sydän saata kestää
Niin tuimaa lemmen tyrskyä, kuin mikä
Mun povessani käy; ei naisen sydän
Voi sitä mahduttaa, se sit' ei kestä.
Ah, maittia se vaan on naisen lempi —
Ei maksan syttyä, vaan kitalaen —
Sit' inho, tyrtymys ja kyllyys vaivaa;
Mun lempeni on nälkäinen kuin meri
Ja yhtä huvettava. Rakkautta,
Jota nainen minuun tuntee, ällös vertaa
Mun lempeeni Oliviata kohtaan.
VIOLA.
Tiedänpä —
HERTTUA.
            Mitä tiedät?
VIOLA.
                         Liian hyvin
Ma tiedän naisen lemmen. Toden totta,
Heill' yhtä lämmin sydän on kuin meillä.
Isälläni oli tytär, joka lempi
Niinkuin, kenties, jos minä oisin nainen,
Minäkin ehkä teitä lempisin.
HERTTUA.
Ja hänen tarinansa?
VIOLA.
                    Tyhjä lehti.
Ei ilmaissut hän lempeänsä koskaan;
Vait'olon vaan, kuin madon kukanpointa,
Hän syödä antoi rusoposkeansa;
Miel' apeana, kulonkarvaisena,
Hän mietiskelyyn vaipuneena istui,
Kuin kärsiväisyys hautapatsaan' istuu,
Hymyillen tuskalleen. Tää rakkautt' eikö?
Me miehet, enemmän me puhumme
Ja vannommekin enemmän, mut meissä
Enemmän kuorta on kuin tahtoa,
Ja valamme ne vaan on vahtoa.
HERTTUA.
Mut siskos, kuoliko hän lemmestänsä?
VIOLA.
Sisarista ja veljist' olen minä
Jälellä yksin; kuitenkaan en tiedä —
Menenkö neidin luo?
HERTTUA.
                    Niin, sehän totta.
Mene, helmi tämä hälle vie ja sano:
Rakkautta pyydän, kieltoa en ano.

(Menevät.)

Viides kohtaus

Olivian puisto.

(Herra Topias Räihä, herra Antreas Kälppäinen ja Fabio tulevat.)

HERRA TOPIAS.
Tätä tietä tulkaa, herra Fabio.

FABIO. Tulen, tulen. Jos annan yhtäkään hiukkaa tästä huvista hukkaan mennä, niin saatte minut melankoliassa kuoliaaksi paistaa.

HERRA TOPIAS. Etkö iloaisi nähdessäsi tuota itaraa sakramenskatun kanaljaa nolattuna ja häpeissään?

FABIO. Oikeinpa riemahtelisin, ystävä; tiedättehän, että hän kerran saattoi minut emäntäneitini epäsuosioon pienen karhunhärnyyn takia.

HERRA TOPIAS. Hänen harmikseen vielä kerran härnäämme karhun esiin, ja silloin häntä hypittelemme sinermille ja mustelmille. Eikö niin, herra Antreas?

HERRA ANTREAS.
Sen teemme, jumaliste teemmekin.

(Maria tulee.)

HERRA TOPIAS.
Tässä tulee se pikku veitikka. – No, mitä kuuluu, kultanuppuseni?

MARIA. Menkää kaikki kolme tuonne pensasaidan taa. Malvolio tulee alas tätä tietä. Hän on puolen tuntia seisonut tuolla auringossa ja opettanut keikailutemppuja omalle varjollensa. Kaiken naurettavan nimessä, tarkatkaa häntä; sillä tiedän, että tämä kirje tekee hänestä miettiväisen pöllön. Hiljaa, pyhän ilvehen nimessä! (Miehet piiloutuvat.) Makaa sinä tässä, (Heittää kirjeen maahan.) sillä tuossa tulee mullo, joka on kutkulla pyydettävä.

(Menee.)

(Malvolio tulee.)

MALVOLIO. Sulaa onnea, kaikki sulaa onnea! Maria kerran minulle kertoi, että neiti on minuun mieltynyt, ja itse olen kuullut hänen sanovan senkin, että, jos hän kehenkään ihastuisi, niin minun näköiseni mies se olla pitää. Sitä paitse hän minua kohtelee suuremmalla kunnioituksella kuin ketään muuta käskyläistään. Mitä pitää minun tästä arvella?

HERRA TOPIAS.
Tuota itseluuloista lurjusta!

FABIO. Vaiti, vaiti! Mietiskely tekee hänestä oivan kalkkunakukon. Kas, kuinka hän rehentelee; siivet harallaan!

HERRA ANTREAS.
Tuli ja leimaus! Tekisipä mieli sukia selkään sitä lurjusta.
HERRA TOPIAS.
Vaiti, sanon minä.
MALVOLIO.
Kreivi Malvolio, —
HERRA TOPIAS.
Senkin koira!
HERRA ANTREAS.
Ammu hänet, ammu hänet!
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa!

MALVOLIO. Onhan semmoista ennenkin nähty: hänen armonsa vapaaherratar meni naimisiin kamaripalvelijansa kanssa.

HERRA ANTREAS.
Hyi, senkin Jesebel!

HERRA TOPIAS. Hiljaa! Nyt hän syvältyy oikein; nähkääs, kuinka mielikuvitus häntä pöyhistyttää!

MALVOLIO. Kun näin olen ollut kolme kuukautta naimisissa ja istun korutuolissani, —

HERRA TOPIAS.
Jousi mulle, että ammun häntä silmään!

MALVOLIO. – huudan palvelijani ympärilleni ja kääriydyn kukitettuun samettitakkiini, noustuani suoraa päätä sohvastani, johon olen jättänyt Olivian nukkumaan —

HERRA TOPIAS.
Tulta ja tulikiveä!
FABIO.
Hiljaa, hiljaa!

MALVOLIO. – ja sitten otan tuollaisen ylhäisen katsannon; ja kun olen heitä miettiväisenä silmilläni mitellyt, ja huomauttanut heille, että tunnen asemani ja että hekin tuntekoot omansa, niin kysyn Topias-serkkua.

HERRA TOPIAS.
Puntit ja käsiraudat!
FABIO.
Vaiti, vaiti! Kuulkaa, kuulkaa!

MALVOLIO. Seitsemän miehistäni rientää alamaisella kiireellä häntä noutamaan. Minä sill'aikaa rypistelen kulmiani, ja, kenties, vedän kelloani, tai hypistelen kallista sormustani. Topias lähestyy, ja tekee tuossa kumarruksensa —

HERRA TOPIAS.
Saako tuollainen mies elää?
FABIO.
Vaiti nyt, vaikka suustanne sanat valjakoilla kiskottaisiin.

MALVOLIO. Ojennan hälle käteni näin, laimentaen ystävällistä hymyäni tuimalla nuhdekatseella, —

HERRA TOPIAS.
Ja eikö Topias sivalla teitä vasten suuta? Häh?

MALVOLIO. Sanoen näin: "Topias serkku, koska onni on minut sisarenne tyttäreen liittänyt, niin suonette minulle oikeuden muistuttaa teitä" —

HERRA TOPIAS.
Mitä? mitä?
MALVOLIO.
"Teidän täytyy heittää tuo juominen."
HERRA TOPIAS.
Huuti, rumppi!
FABIO.
Hiljaa siinä, muuten taitamme juoneltamme niskat.

MALVOLIO. "Sitä paitse kulutatte kallista aikaanne erään hupsumaisen herran seurassa" —

HERRA ANTREAS.
Tarkoittaa minua, uskokaa pois.
MALVOLIO.
"Erään herra Antreaksen" —
HERRA ANTREAS.
Tiesinhän sen, että hän minua tarkoitti: moni sanoo minua hupsuksi.
MALVOLIO (huomaa kirjeen).
Mitä tällä lienee virkaa?
FABIO.
Nyt on kurppa likellä ansaa.
HERRA TOPIAS.
Hiljaa, hiljaa! Pilan hengetär neuvokoon häntä lukemaan ääneen!
MALVOLIO (ottaen maasta kirjeen).
Emäntäneitini käsialaa, niin totta kuin elän! Nuo on hänen T:nsä, hänen
L:nsä, hänen Y:nsä, ja ihan tuollainen on hänen iso M:nsä. Hänen
käsialaansa, siitä ei epäilystäkään.
HERRA ANTREAS.
Hänen teensä, hänen ällänsä, hänen yynsä; mitä se on?

MALVOLIO (lukee). "Tuntemattomalle lemmitylle, tämä, ynnä hellät terveiset." Aivan hänen tapaansa! – Luvallasi, sinettivaha! – Vaiti! – Ja sinetissä hänen Lucretiansa, jolla hän aina lukitsee kirjeensä: se on hänen! Kenelle tuo lienee?

FABIO.
Se kietoo hänet suolineen, sorkkineen.
MALVOLIO (lukee).
    "Olen kiintynyt;
    Mut kenehen?
    Suu kiinni nyt:
    Sit' en sano, en."

"Sit' en sano, en." Entä sitten? Toista värsymittaa! – "Sit' en sano, en." – Entä, jos se olisit sinä, Malvolio!

HERRA TOPIAS.
Hirteen, senkin mäyrä!
MALVOLIO (lukee).
    "Ma käsken, ketä lemmitsen;
    Mut vait'olo, kuin Lucretian kalpa,
    Lävistää multa sydämmen.
    M. O. A. I., olenko halpa?"
FABIO.
Pomppaileva arvoitus!
HERRA TOPIAS.
Oiva tyttöletukka, sen minä sanon!

MALVOLIO. M. O. A. I., olenko halpa? – Ei, mutta alku, – annappas olla, annappas olla!

FABIO.
Minkä myrkkykeitoksen hän on laittanut hänelle!
HERRA TOPIAS.
Ja mitä vauhtia haukka siihen iskee!

MALVOLIO. "Ma käsken, ketä lemmitsen." Niin, hän käskee minua; minä olen hänen käskyläisensä; hän on emäntäni. Tämähän on selvää tavalliselle järjelle; siinä ei mitään vaikeutta. – Mutta loppu? Mitä merkitsevät nuo kirjaimet? Jospa voisin ne jollakin tavalla sovittaa itseeni. – Hiljaa! – M. O. A. I.

HERRA TOPIAS.
A, niin, vainustappas vaan! Nyt hän on jäljillä.
FABIO.
Hurtta haukahtaa, niinkuin se vainuisi kettua.
MALVOLIO.
M, – Malvolio! – M, – niin, sillähän nimeni alkaa.

FABIO. Enkö arvannut, että hän jäljille pääsisi? Sillä hurtalla on erinomaiset haistimet.

MALVOLIO. M, – mutta seuraava ei pidä yhtä; se ei kestä koetusta. A:n pitäisi seurata, mutta siinä on O.

FABIO.
Ja O, se on loppu, toivon ma.
HERRA TOPIAS.
Niin, taikka minä häntä pieksän, siksi että hän huutaa: O!
MALVOLIO.
Ja sitten vasta tulee I.
FABIO.
Niin, vaikka pitkä I vastaan tulisi, et sitä tuntisi.

MALVOLIO. M. O. A. I. – tämä ei ole niin selvää kuin edellinen; kuitenkin, jos sitä vähän pitelee, niin antaa se myöten; sillä kaikki nämä kirjaimet ovat minun nimessäni. Vait! Tässä tulee suorasanaista. – (Lukee.)

"Jos tämä joutuu käsiisi, niin tuumi. Tähtien määräyksestä minä olen sinua ylempi; vaan älä pelkää suuruutta. Toiset ovat syntyneet suuruuteen, toiset hankkivat suuruuden ja toisille suuruus tyrkytetään. Kohtalosi käsi sinulle avautuu, tartu siihen verin, hengin. Ja, tottuaksesi siihen, mikä sinua odottaa, luo päältäsi nöyrä verhosi ja muuta nahkaa. Ole ynseä sukulaiselle, äkeä palvelijoille, anna kielesi kajahutella valtioviisautta; tavoittele ominaista käytöstapaa. Sitä neuvoo hän, joka sinun tähtesi huokailee. Muista, kuka kehui sinun keltaisia sukkiasi ja aina halusi nähdä sinut polukset ristissä. Muista, sanon minä. Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse vaan tahdot; jos et, niin ole ijäti käskyläinen, palvelijain toveri ja kelvoton koskettelemaan onnettaren sormenpäitä. Hyvästi! Hän, joka tahtoo kanssasi vallanalaisuutta vaihtaa, onnellisesti onneton."

Päivän valo ja avara lakeus ei ole kuultavampi. Tämä on ilmeistä. Tahdon ruveta kopeaksi, lukea valtiollisia kirjoja, nolata herra Topiasta ja huuhtoa päältäni kaikki alhaiset tuttavuudet, olla nipistä näppiin se oikea mies. En ole mikään narri, että antaisin mielikuvituksen koiritella kanssani, sillä kaikki merkit johtavat siihen, että neitini rakastaa minua. Tässä taannoin hän ylisteli keltaisia sukkiani ja kiitteli ristipoluksiani; ja nyt hän itse ilmenee rakkaudelleni ja oikein käskemällä vaatii minua näin pukeutumaan hänen mielikseen. Kiitän tähtiäni, olen onnellinen. Tahdon tulla umpimieliseksi, ruveta kopeaksi, käydä keltaisissa sukissa, polukset ristissä, ja niin pian kuin suinkin mahdollista. Jupiter ja tähteni olkoot kiitetyt! – Mutta tässä on vielä jälkilisäys. (Lukee.)

"Et saata olla tietämättä, kuka olen. Jos suosittelet lempeäni, niin ilmaise se hymyssäsi; hymysi suuresti sinua kaunistaa; siis minun läsnä ollessani hymyile aina, sitä rukoilen, rakas kultaseni."

– Jupiter, sinua kiitän! – Hymyillä tahdon; kaikki tahdon tehdä, mitä sinä minulta pyydät.

(Menee.)

FABIO. Osuuttani tässä pilassa en vaihtaisi pois, vaikka saisin tuhansiin menevän vuosieläkkeen isolta Mogulilta.

HERRA TOPIAS.
Minä tästä tepposesta tuon naikkosen vaikka naisin.
HERRA ANTREAS.
Niin minäkin.
HERRA TOPIAS.
Enkä muita myötäjäisiä vaatisi kuin toisen samanlaisen tepposen.
HERRA ANTREAS.
En minäkään muuta.
FABIO.
Tuossa tulee se sievä tulkunpyytäjä.

(Maria palajaa.)

HERRA TOPIAS.
Tahdotko laskea jalkasi minun niskalleni.
HERRA ANTREAS.
Niin, taikka minun?
HERRA TOPIAS.
Tahdotko, että huijaan pois vapauteni lautapelissä ja rupean orjaksesi?
HERRA ANTREAS.
Niin tosiaankin, taikka että minä?

HERRA TOPIAS. Sinä olet hänet sellaiseen uneen heijannut, että hänen täytyy tulla hulluksi, kun hän unestaan virkoo.

MARIA.
Ei, mutta tottako? Vaikuttiko se häneen?
HERRA TOPIAS.
Niinkuin paloviina lastenämmään.

MARIA. Jos nyt tahdotte nähdä pilan tulokset, niin tarkatkaa hänen ensi esiintymistään armollisen neidin luona. Hän tulee hänen tykönsä keltaisissa sukissa, jota väriä neiti inhoo, ja polukset ristissä, jota tapaa hän ei voi sietää; ja sitten hän hänelle hymyilee, joka niin vähän soveltuu neidin mielialaan, – hän kun, näet, on raskasmielisyyteen heittäytynyt – että mies sillä aivan tekee itsensä halveksittavaksi. Jos tahdotte tuota nähdä, niin tulkaa mukaani.

HERRA TOPIAS. Tulen vaikka Tartaruksen oville asti, sinä senkin pirunkurinen veitikka.

HERRA ANTREAS.
Minä kanssa.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Olivian puisto.

(Viola tulee ja narri, rumpu kädessä.)

VIOLA. Jumala siunatkoon, ystävä, sinua ja soittoasi! Elätkö sinä rummullasi?⁷

NARRI.
En, herra, minä elän kirkolla.
VIOLA.
Oletko kirkonvartija?

NARRI. En, sitä en ole; elän kirkolla, sillä elän siellä, missä asun, ja asun kirkolla.

VIOLA. Voisit yhtä hyvin sanoa, että kuningas elää kerjutytön luona, jos kerjutyttö asuu kuninkaan lähellä, tai että kirkko on rumpusi luona, jos rumpusi on kirkon luona.

NARRI. Oikein osattu, herraseni. – Kas vaan tätä aikaa! Älyniekalle on sananparsi vain vuohennahkainen kinnas; tuota pikaa on nurja puoli käännetty päällepäin.

VIOLA. Aivan oikein: jotka kevyesti leikkivät sanoilla, voivat tuota pikaa tulla kevytmielisiksi.

NARRI.
Sen vuoksi toivoisin, ett'ei sisarelleni olisi pantu nimeä.
VIOLA.
Miksi niin, ystävä?

NARRI. Nähkääs, herraseni, hänen nimensä on sana, ja jos sillä sanalla leikkii, voisi sisareni tulla kevytmieliseksi. Mutta, totta puhuen, sanat ovat aika hunsvotteja, sittenkuin velkakirjat ovat niiltä kunnian vieneet.

VIOLA.
Syysi, ystävä?

NARRI. Toden totta, syytä en voi sanoa ilman sanoja; ja sanat ovat nyt tulleet niin petollisiksi, että niille ei voi syytä perustaa.

VIOLA.
Lyönpä vetoa, että olet iloinen vekkuli, joka et huoli mistään.

NARRI. En niinkään, herraseni; huolin minä sentään jostakin; mutta, kunniani kautta, teistä en huoli; jos se on samaa kuin ett'en huoli mistään, niin soisin, että se tekisi teidät näkymättömäksi.

VIOLA.
Etkö sinä ole neiti Olivian narri?

NARRI. En suinkaan, herraseni; neiti Olivialla ei ole mitään narriutta; hän ei aio narria pitää ennen, kuin joutuu naimisiin; ja narrit ovat aviomiehiin verraten mitä kilohailit silliin: aviomiehet ovat isompia. En ole oikeastaan hänen narrinsa, vaan hänen sanansuolijansa.

VIOLA.
Näin sinut äskettäin herttua Orsinon luona.

NARRI. Narrius, herraseni, kiertää maailmaa niinkuin aurinko; se loistaa kaikkialla. Minua surettaisi, herraseni, jos narri ei olisi yhtä usein teidän herranne kuin minun neitini luona. Luulenpa, että näin teidän viisautenne siellä.

VIOLA. Jos aiot minua pilkkanasi pitää, niin ei ole minulla enää mitään sinulle sanottavaa. Tuossa sinulle roponen!

NARRI. Jahka Jupiterilla vast'edes on karvoja liikenemään, niin antakoon hän sinulle parran.

VIOLA. Totta puhuen, melkeinpä sitä himoitsenkin, vaikk'en kuitenkaan omaan poskeeni. Onko neitisi kotona?

NARRI (osoittaen rahoja).
Eiköhän nämä voisi parittaisina lisääntyä?
VIOLA.
Kyllä, kun ne pannaan yhteen ja pidetään liikkeessä.
NARRI.
Tahtoisin olla Pindarus, Phrygian herra, ja naittaa Cressidan tälle
Troilukselle.
VIOLA.
Ymmärrän, herraseni: te kerjäätte hyvin.

NARRI. Ei ole, luullakseni, suuri asia kerjätä vain kerjäläistä: Cressida oli kerjäläinen. Neitini on kotona, herraseni. Ilmoitan hänelle, mistä tulette; kuka olette ja mitä tahdotte, se menee yli minun napakorkeuteni, sanoisin: näköpiirini, mutta se sana on liiaksi kulunut.

(Menee.)

VIOLA.
Tuo mies on kyllin viisas narrin toimeen;
Älyttä sit' ei virkaa hyvin tehdä:
Ivattavien luonne täytyy tietää,
Ajoista, henkilöistä ottaa vaari,
Ja iskeä kuin haukka joka sulkaan,
Mik' osuu silmiin. Ammattia on se
Ja yhtä työlästä kuin viisaan taito.
Näet, narri, jok' on viisas, hyödyttää,
Mut viisas, jok' on narri, säälittää.

(Herra Topias ja herra Antreas tulevat.)

HERRA TOPIAS.
Hyvää päivää, hyvä herra!
VIOLA.
Jumal' antakoon, hyvä herra!
HERRA ANTREAS. Dieu vous garde, monsieur.
VIOLA. Et vous aussi, votre serviteur.
HERRA ANTREAS.
Toivottavasti sitä olette, niinkuin minäkin teidän.

HERRA TOPIAS. Aiotteko käydä talossa? Sisareni tytär pyytää teitä astumaan sisään, jos teillä on hänelle asiaa.

VIOLA.
Olen häneen velvoitettu; tarkoitan: velvoitettu käymään hänen luonaan.
HERRA TOPIAS.
Velkokaa siis koipianne, herraseni; pankaa ne liikkeeseen.

VIOLA. Koipeni ymmärtävät minua paremmin kuin minä ymmärrän, mitä sillä tarkoitatte, että käskette minua velkomaan koipiani.

HERRA TOPIAS.
Tarkoitan, että menkää, astukaa sisään;

VIOLA. Ja minä vastaan siten, että menen ja astun sisään. Mutta meidät ennätetään.

(Olivia ja Maria tulevat.)

Ihanin, viehättävin neiti, taivaasta tuoksuja sadelkoon teidän päällenne!

HERRA ANTREAS.
Tuo poika se on aimo hovimies. "Tuoksuja sadelkoon!" Hyvä.

VIOLA. Toimeni ei ole muiden kuultavaksi, neiti, kuin teidän alttiin ja alentuvan korvanne.

HERRA ANTREAS.
"Tuoksuja! Altis! Alentuva!" – Kaikki kolme on tähdelle pantavat.
OLIVIA.
Sulkekaa puutarhan veräjä ja jättäkää minut häntä kuulemaan.

(Herra Topias, herra Antreas ja Maria menevät.)

Kätenne, herraseni!
VIOLA.
Alati nöyrin palvelijanne, neiti.
OLIVIA.
Nimenne mikä?
VIOLA.
              Kaunis prinsessa,
Cesario on palvelijanne nimi.
OLIVIA.
Te minun palvelijani, herraseni?
Nyt ilo kaikki maailmast' on poissa,
Kun höyliytt' on halpa viekastuskin.
Olettehan Orsinon palvelija.
VIOLA.
Ja hän on teidän, minä siis myös teidän,
Kun olen palvelijanne palvelija.
OLIVIA.
Ma hänt' en muistele; ja ennen tyhjä,
Kuin mua täynnä, hänen muistins' olkoon!
VIOLA.
Muistollaan teidän hellää muistianne
Juur' tulin virkistämään.
OLIVIA.
                          Anteeks suokaa,
Hänestä teitä puhumasta kielsin,
Mut jos on itsellänne toinen pyyntö,
Niin ennen teidän suusta sitä kuulen
Kuin sfeerein soitantoa.
VIOLA.
                         Rakas neiti, —
OLIVIA.
Anteeksi suokaa! Kun te hurmasitte
Mun tässä taannoin, laitoin jäljestänne
Ma sormuksen, näin pettäin itseäni
Ja käskyläistäni ja, ehkä, teitä.
Nuhteisiin ankariin nyt olen syypää,
Kun kehnoin juonin teille tyrkytin,
Mik' omaanne ei tietääksenne ollut.
Mit' aattelitte? Ettekö vain paaluun
Lie pannut kunniaani, usutellen
Sen päälle kaikki kahleettomat luulot,
Mit' ilkein sydän ajatella saattaa?
Noin tarkka silmä kylläks on jo nähnyt;
Sydäntäin harso verhoo, eikä povi.
No, haastakaahan.
VIOLA.
                  Mun on sääli teitä.
OLIVIA.
Se askel lempeen on.
VIOLA.
                     Ei puoltakaan:
Useinhan vihamiestäkin on sääli.
OLIVIA.
No niin, nyt taas on aikaa hymyellä;
Oi, kuinka vähäst' ylpistyypi kurja!
Jos saalis olla täytyy, paljon paremp'
On leijonan, kuin suden saalis olla.

(Kello lyö.)

Mua kello ajan häviöstä moittii. —
Älähän pelkää, poika, en sua tahdo;
Mut ikäsi ja järkesi kun kypsyy,
Niin vaimosi on saapa oiva miehen.
Kas, tuoss' on tienne: länteen pois!
VIOLA.
Siis länteen!
Hauskuutta, menestystä teille toivon.
Mut vastuut' eikö herralleni, neiti?
OLIVIA.
Jää vielä! Sano, poika hyvä, mitä
Minusta luulet.
VIOLA.
Että luulette
Toist' olevanne, kuin mit' olette.
OLIVIA.
Jos sitä luulen, luulen samaa teistä.
VIOLA.
Se oikein on: en olekaan, mik' olen.
OLIVIA.
Josp' oisitte, mit' olevanne soisin.
VIOLA.
Jos parempaa se on, kuin mitä olen,
Niin olkoon menneeksi: nyt olen narri.
OLIVIA.
Mink' ivan määrän viehkeyteensä kätkee
Tuo huulten suuttumus ja ylenkatse!
Niin huonosti ei piile verityökään
Kuin kaino lempi: sit' ei peitä yökään.
Cesario, kautta kevään kukkean,
Kautt' impeyden, kunnon, kunnian,
Sua, vaikka korskaa, sydämmeni halaa,
Ja sitä äly, järki turhaan salaa.
Mut täst' ei sitä seuraa, että sinä
Vait olla voisit, vaikka kosin minä.
Se muista: lempi hyvä anottuna,
Mut parempi se viel' on annettuna.
VIOLA.
Niin totta kuin nuor' olen viaton,
Yks sydän, yksi povi minun on,
Ja sit' ei nainen omaa, eikä nainen
Omata saakaan muu, kuin minä vainen.
Hyvästi, neiti! Kieltäyn teille vasta
Orsinon kyyneleitä kantamasta.
Oi. Palaja! Sydämmeni taipumaan viel' ehkä tuohon saat sen vihaamaan.