"Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie; mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen. Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."
"Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö, silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan kuluttaa sanojani sinun kanssasi."
Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi minun sieluni kalleimman toivon – joka olisi reväissyt minun sydämeni kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori – ja jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla" (hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). – "En!" hän jatkoi tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa; häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen laivan, mikä sen piiriä lähenisi! – Hän saisi olla maanjäristyksenä, jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi, semmoisiksi – kuin minä!"
Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa, viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä yksityisistä asioistakin.
"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"
IV LUKU
Myös kolkoin kalliokin kankaall' autiolla,
Vaikk' oiskin kuiva, tuntee voiman keväisen;
Ens' kaste, ensi päivän paiste saattaa sen
Jäkälä-, sammal-peitteen eloon virkoomaan.
Näin sydän, vaikk' jo suuttui iloon maalliseen,
Naiskyyneleestä sulaa, hymyst' ihastuu.
Beaumont.
Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen, lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas, jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää kumppaniensa epäkohteliaisuutta.
"Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi", sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä. Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja poikkesimme tänne kysymään…"
"Vaiti!" keskeytti hänet kääpiö. "Olet nuori ja kuitenkin jo niin viekas! Te tahdoitte tänne tullessanne – sen sinä tiedät – riemuita omasta nuoruudestanne, kauneudestanne ja rikkaudestanne, vertailemalla sitä minun vanhuuteeni, rumuuteeni ja köyhyyteeni. Se onkin teko, joka sopii hyvin teidän isänne tyttärelle – mutta, voi kuinka sopimatonta se on sille, jonka teidän äitinne on kantanut!"
"Olivatko sitten minun vanhempani sinulle tuttuja ja tunnetko minut?"
"Kyllä tunnen sinut. Tämä on ensi kerta, jolloin olet valveilla ollessani sattunut silmieni eteen, mutta minä olen nähnyt sinut unissani."
"Unissasiko?"
"Niin, Isabella Vere. Mitä minulla olisi tekemistä sinun tai omaistesi kanssa valveilla ollessani?"
"Valveilla ollessasi", pisti toinen neiti Veren kumppaneista väliin pilkallisella vakavuudella, "on sinulla tietysti vain viisaita ajatuksia mielessäsi. Hullutukset eivät pälkähdä päähäsi muulloin kuin nukkuessasi."
"Sinun mieltäsi", tiuskasi kääpiö kiivaammin kuin mitä viisaan ja erakon oikeastaan olisi sopinut, "hullutukset hallitsevat aina rajattomasti, olitpa nukuksissa tai valveilla."
"Jumala varjelkoon!" sanoi neito. "Tuo mies on varmasti profeetta!"
"Yhtä epäilemättä", jatkoi erakko, "kuin sinä olet nainen. Nainenko! – olisipa minun pitänyt sanoa: herrasnainen – sivistynyt herrasnainen. Sinä käskit minua povaamaan itsellesi – se on kyllä helppoa. Koko elämäsi, niin pitkältä kuin sinulla ikää riittää, olet lakkaamatta ajava takaa arvottomia mielettömyyksiä. Jos ne saatkin kiinni, viskaat ne kuitenkin vähitellen jälleen pois. Tuon takaa-ajon sinä aloitit jo lapsen horjuvin jaloin ja sinä olet jatkava sitä vielä vanhana kainalosauvojen varassa. Lelut ja leikit lapsuudessa – rakkaus hullutuksineen nuoruudessa – valttiässät ja herttakuninkaat vanhuudessa – niitä kaikkia olet ajava takaa, toista toisensa perästä. Kukkasia ja perhosia keväällä – perhosia ja takiaisenhöytyviä kesällä – lakastuneita lehtiä syksyllä ja talvella – kaikkia näitä sinä ajat takaa, saat kiinni ja heität taas pois. Astu syrjemmäksi; sinun kohtalosi on ennustettu."
"Olenpa kuitenkin saava kaikki kiinni", vastasi nauraen kaunotar, joka oli neiti Veren serkku; "onpa sitä sentään siinäkin, Nancy." Näin sanoen hän kääntyi aran neidon puoleen, joka ensiksi oli kääpiötä lähestynyt. "Etkös sinä nyt vuorostasi tiedustele kohtaloasi?"
"En millään muotoa!" sanoi tämä peräytyen. "Minä olen saanut tarpeeksi siitä, mitä sinusta kuulin."
"Hyvä on", virkkoi neiti Ilderton tarjoten kääpiölle rahaa, "minä tahdon sitten maksaa ennustuksestani ikäänkuin oraakkeli olisi sen lausunut kuninkaan tyttärelle."
"Totuutta", vastasi ennustaja, "ei osteta eikä myydä…" Näin sanoen hän yrmein ylenkatsein työnsi pois rahat, joita hänelle tarjottiin.
"Hyvä on", sanoi neiti. "Minä voin itsekin, Elshender vanhukseni, pitää ne matkarahoina tuolla takaa-ajomatkallani."
"Kyllä tuletkin niitä tarvitsemaan", vastasi tyly totuuden puhuja. "Rahatta onnistuu pyynti harvalle ja vielä harvemmin häntä pyydetään. Seis!" huusi hän neiti Verelle, kun neidit alkoivat lähteä. "Sinulle on minulla vielä sanottavaa. Sinulla on sitä, mitä kumppanisikin tahtoisivat omistaa tai ainakin he toivovat ihmisten ajattelevan että he sitä omistavat – kauneutta, rikkautta, korkean syntyperän, hyviä luonnonlahjoja."
"Salli minun seurata kumppaneitani, vanhus; minä välitän yhtä vähän imarteluista kuin povaamisista."
"Malta", jatkoi kääpiö tarttuen hevosen suitsiin. "Minä en olekaan mikään povaaja, en myöskään imartelija. Kaikilla näillä eduilla, joka ainoalla, on vastaavat paheensa – toivoton rakkaus, särkynyt sydän, luostarin synkeä elämä taikka inhoittava avioliitto. En edes minä, joka vihaan koko ihmiskuntaa, voisi toivottaa sinulle enempää kurjuutta, niin täynnä sitä on sinun elämäsi polku."
"Ja jos niin onkin, arvoisa vanhus, niin salli minun nauttia lohdutusta vastaisten vastoinkäymisten varalta niin kauan kun minulle vielä onnen päivä paistaa. Sinä olet vanha, sinä olet köyhä; sinun asuntosi on niin kaukana, ettet voisi saada mitään apua, jos tulisit sairaaksi taikka muuten joutuisit puutteeseen. Sinun elämäntapasi herättää monella tavalla oppimattoman rahvaan epäluuloa, joka kovinkin helposti voi puhjeta väkivallaksi. Suo minulle se ilo, että saisin tehdä edes yhden ihmisen olon hauskemmaksi! Suostu ottamaan minulta sitä apua, mitä minä voin tarjota. Tee se minun tähteni, jollet tahdokaan itsesi tähden, jotta sinun ennustamiesi onnettomuuksien tullessa minua ei vielä lisäksi painaisi se tuskallinen ajatus, että onneni päivät ovat kuluneet aivan turhaan!"
Vanhus vastasi sortuneella äänellä, puhuen pikemmin itsekseen kuin nuorelle neidolle:
"Niin, sillä tavalla juuri sinun piti ajatella – sillä tavalla juuri sinun piti puhua – jos ihmisen puheet ja mielipiteet voisivat pitää yhtä! Mutta sitä ne eivät tee – ne eivät tee! Oi! ne eivät voi! – Mutta kuitenkin – odota vielä hetkinen – älä liikahda paikaltasi ennen kun tulen takaisin."
Hän meni pieneen puutarhaansa ja toi sieltä puoleksi puhjenneen ruusun.
"Sinä olet nostattanut kyyneleen silmääni, ensimmäisen, joka moneen vuoteen on kostuttanut minun silmäkulmiani – ota tämä kiitollisuudenmerkki hyvästä teostasi. Se on vain tavallinen ruusu; pidä se kuitenkin tallella, älä anna sitä pois. Tule sitten minun luokseni onnettomuuden hetkenä. Näytä minulle tätä ruusua, taikka vain yhtä lehteä siitä, vaikka se olisi jo niin lakastunut kuin tämä minun sydämeni. Silloin se, vaikka minä tuntisinkin kaikkein tuiminta, rajuinta vimmaa inhoittavaa maailmaa kohtaan, kuitenkin saattaisi sydämeeni leppeämpiä tunteita ja ehkä tuottaisi sinun sydämeesi paremman onnen toivon. Mutta", huudahti hän jälleen kiihtyen tavalliseen ihmisvihaansa, "ei sanansaattajaa, ei 'välikättä'. Tule itse, ja tämä sydän, nämä ovet, jotka ovat suljetut jokaiselta muulta maalliselta olennolta, aukeavat sinulle ja sinun suruillesi. Ja nyt voit mennä!"
Hän päästi suitset kädestään, ja nuori neito ratsasti tiehensä, lausuttuaan kiitoksensa tuolle eriskummalliselle olennolle siinä määrin kuin hämmästys, joka valtasi tytön mielen hänen kuullessaan kääpiön kummat sanat, sen salli. Ratsastaessaankin silmäsi hän vielä usean kerran taakseen kääpiöön, joka oli jäänyt seisomaan asuntonsa kynnykselle, seuraten hänkin puolestaan neidon kulkua kankaan poikki Ellieslaw'n linnaa kohti, kunnes ratsuseurue peittyi mäen taakse.
Muut neitoset kertoivat sillä välin leikkiä laskien eriskummallisesta keskustelustaan Mucklestane-Moorin kuuluisan noidan kanssa.
"Kylläpä Isabella anastaa aina kaiken onnen omakseen, niin hyvin kotona kuin vieraissakin paikoissa! Hänen haukkansa iskee aina teereen – hänen silmänsä ampuvat suoraan nuorten herrojen sydämeen – hänen ystävillään ja sukulaisneidoillaan ei ole lainkaan mahdollisuuksia. Eipä edes noita voi varjella itseään hänen viehätyksensä taikavoimaa vastaan. Pitäisi sinun, Isabella kulta, toki luopua tuosta yksinoikeudestasi, tai ainakin perustaa kauppa ja myydä pois kaikki, mitä et kuitenkaan huoli käyttää omiin tarpeisiisi."
"Sinä saat sen kaiken", vastasi neiti Vere, "vieläpä noidankin kaupanpäällisiksi sangen huokealla hinnalla."
"Ei! Nancy saa noidan", sanoi neiti Ilderton, "oman vaillinaisuutensa täytteeksi; hän ei juuri ole loitsijain sukua, niinkuin kyllä tiedätte."
"Hyvänen aika, siskoseni!" vastasi nuorempi neiti Ilderton. "Mitä minä tekisin tuolla peloittavalla hirviöllä! Minä suljin silmäni heti kun kerran olin häneen katsahtanut: mutta kuitenkin, tuntuu aivan siltä kuin vieläkin näkisin hänet, vaikka puristin silmäluomeni kiinni niin tarkasti kuin mahdollista."
"Sääli", virkkoi sisar. "Valitsepas, Nancy, kaikin mokomin itsellesi ihailija, jonka puutteet saadaan peitetyksi sulkemalla silmät. No, sittenpä täytynee minun itseni ottaa hänet, arvelen minä, ja pistää hänet äidin porsliinikaappiin näytteeksi, että Skotlanti on voinut luoda maan tomusta tehdyn kummituksen, joka on kymmenentuhatta vertaa julmempi kaikkia niitä, jotka Kantonin ja Pekingin mestarien hirviöitä keksivä mielikuvitus on valanut porsliinista kuolemattomiksi ihmeiksi."
"Tämä mies", virkkoi neiti Vere, "on niin säälittävä, etten voi yhtä helposti kuin tavallisesti nauraa sinun leikkipuheillesi, Lucy. Jos hänellä ei ole varoja, niin kuinka hän voi elää tässä autiossa paikassa ja tulla toimeen kaukana kaikista muista ihmisistä? Ja jos hänellä on varoja, niin että hän silloin tällöin voi saada tarpeellisia apumiehiä, niin eikö jo se luulo, että hänellä on niitä, viekoittele jotakuta meidän rauhatonta naapuriamme murhaamaan ja ryöstämään hänet?"
"Mutta ethän muista, että ihmiset sanovat häntä noidaksi", sanoi Nancy Ilderton.
"Ja jos paholaismainen noitataito pettäisi hänet", lisäsi sisar, "niin minä käskisin hänen vain turvautua luonnolliseen taikaansa ja pistää ovesta tai ikkunasta ulos muodottoman päänsä sekä nuo kauheat kasvonsa aivan päällekarkaajien silmien eteen. Tuskinpa rohkeinkaan rosvo, joka ikinä on täällä ratsastanut, kestäisi enempää kuin yhden ainoan silmäyksen. Ohoh, soisinpa että saisin tuon hänen gorgonin päänsä lainaksi, vaikkapa vain puoleksi tunniksi."
"Mitä varten, Lucy?" kysyi neiti Vere.
"Oi, minä peloittaisin pois teidän kodistanne tuon yrmeän, jäykän ja röyhkeän Sir Frederick Langleyn, jota sinun isäsi niin suuresti suosii, mutta sinä itse et lainkaan. Minä vakuutan olevani koko elinaikani kiitollinen noidalle senkin vuoksi, että me nyt erottuamme hänen tähtensä muusta seurasta pääsimme toki puoleksi tunniksi näkemästä tuota herraa."
"Mitäpä sitten siihen sanoisit", kuiskasi neiti Vere hiljaisella äänellä, jottei nuorempi sisar häntä kuulisi (sillä tämä ratsasti nyt heidän edellään, kun kaidalla polulla ei ollut tilaa kolmelle hevoselle rinnakkain), "mitäpä siihen sanoisit, Lucy kultaseni, jos sinun pitäisi kärsiä hänen seuraansa koko elinaikasi?"
"Mitäkö sanoisin? Minä sanoisin: Ei, ei, ei! kolme kertaa, joka kerran yhä kovemmalla äänellä, kunnes se kuuluisi aina Carlisleen asti."
"Ja Sir Frederick sanoisi siihen, että yhdeksäntoista kieltoa merkitsee samaa kuin puoli suostumusta."
"Se", vastasi Lucy-neiti, "riippuu kokonaan siitä, millä lailla nuo kiellot sanotaan. Minun kieltoni ei ilmaisisi rahtuakaan myönnytystä, sen lupaan sinulle."
"Mutta jos sinun isäsi", jatkoi neiti Vere, "sanoisi näin: Tee niin – tai – "
"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa, vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi lauseen toisen osan."
"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo, luostariin?"
"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen, kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan – joka on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään – on ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas kaikille sukulaisilleen – Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin semmoiselle miehelle puolisoksi."
"Älä anna tämmöisiä neuvoja isäni kuullen", virkkoi neiti Vere, "muuten, Lucy kulta, saisit paikalla sanoa jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle."
"Ja jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle sanoisin aivan mielelläni heti paikalla", jatkoi ystävä, "kun vain näkisin sinun onnellisesti pääsevän pois sieltä jonkun lempeämmän suojelijan turvissa kuin sen, minkä luonto on sinulle suonut. Voi, jos minun isä-parkani olisi vielä entisissä voimissaan, kuinka mielellään olisi hän ottanut sinut kotiinsa ja suojelukseensa, kunnes tämä naurettava ja julma vaino olisi mennyt ohitse."
"Minä kiittäisin Jumalaa, jos niin voisi tapahtua, Lucy kultaseni!" vastasi Isabella. "Mutta pelkäänpä pahasti, että isäsi ei sairaalloisena millään muotoa voisi suojella minua niitä keinoja vastaan, joilla heti yritettäisiin saada minut, pakolais-parka, takaisin."
"Sitä pelkään minäkin, tosiaan", sanoi neiti Ilderton, "mutta ajatelkaamme ja keksikäämme jokin keino. Nyt kun sinun isäsi ja hänen vieraidensa kaikki ajatukset ja tuumat näkyvät keskittyneen johonkin salaiseen vehkeilyyn – päättäen siitä, että sanansaattajia tulee ja menee vähän väliä, että outoja naamoja ilmaantuu ja jälleen katoaa kenenkään ilmoittamatta tänne heidän nimiänsä, että aseita kootaan ja puhdistellaan, että jokainen miehenpuoli koko kartanossa näyttää olevan hirveässä huolessa ja puuhassa – niin kenties ei olisi aivan mahdotonta – paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että meidät pantaisiin kovin ahtaalle – että mekin suunnittelisimme puolestamme oman pikkuisen salajuonemme. Minä toivon, etteivät herrat ole anastaneet yksinomaisuudekseen aivan kaikkea kavaluutta, ja tiedänpä yhden liittolaisen, joka mielellään saisi yhtyä meidän tuumiimme."
"Et toki tarkoita Nancya?"
"Enpä millään muotoa!" sanoi neiti Ilderton. "Nancy on erinomaisen hyvä tyttö ja rakastaa sinua hartaasti; mutta ei hänestä ole salaliittolaiseksi – hän on yhtä typerä siihen kuin Renault ja kaikki muut alemmat salaliittolaiset 'Pelastetussa Venetsiassa.' Ei, se, jota tarkoitan, on Jaffier'n kaltainen, tai Pierren, jos se osa on enemmän sinulle mieleen. Mutta vaikka tiedänkin sinun siitä ilahtuvan, peloittaa minua myös, että mainitsemalla sen nimen samalla sinua myös suututan. Etkö voi jo arvata? Jotakin kotkan ja kallion tapaista8 – ei se merkitse kotkaa englanninkielellä, vaan hyvinkin sinnepäin meidän skotlantilaisten murteella."
"Et toki tarkoittane nuorta Earnscliffiä, Lucy?" virkkoi neiti Vere lentäen tulipunaiseksi.
"Ketä muuta sitten tarkoittaisin?" sanoi Lucy. "Jaffiereitä ja Pierrejä on hyvin harvassa tässä maassa, luullakseni, vaikka kyllä saattaisi löytyä tarpeeksi sekä Renaulteja että Bedamareja."
"Kuinka saatat puhua tuollaisia hullutuksia, Lucy? Nuo näytelmät ja romaanit ovat nähtävästi panneet pääsi aivan pyörälle. Tiedäthän sinä, että puhumattakaan isäni suostumuksesta, jota ilman en koskaan tahdo mennä naimisiin, ja jota se, ketä sinä tarkoitat, ei ikipäivinä voi saada – puhumattakaan siitä, ettemme tiedä mitään nuoren Earnscliffin tunteista, paitsi mitä oma vilkas mielikuvituksesi on pannut kokoon – tiedäthän että kaiken sen lisäksi on vielä tuo onneton kahakka!"
"Jossa hänen isänsä sai surmansa?" virkkoi Lucy. "Johan siitä on kulunut hyvin pitkä aika, ja eihän toki toivottavasti nyt enää eletä tuolla verivihollisuuden aikakaudella, jolloin kahden suvun välinen riita meni perintönä isästä poikaan aivankuin espanjalaisessa shakkipelissä, ja jolloin joka miespolven aikana tehtiin murha tai kaksikin ainoastaan senvuoksi, ettei vihamielisyys katoaisi. Nykyisinä aikoina on riitojemme laita sama kuin vaatteittemme; me leikkaamme ne itseämme varten ja kulutamme ne loppuun omalla elinajallamme. Meille ei tule mieleenkään vihata esi-isiemme vihollisia sen enempää kuin ajattelisimme käyttää heidän vanhoja nuttujansa ja polvihousujaan."
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti tästä asiasta, Lucy", vastasi neiti Vere.
"En suinkaan, Isabella kultani", sanoi Lucy. "Ajattelehan toki, että isäsi tosin oli mukana tuossa onnettomassa kahakassa, mutta ei silti ole todistettu, että hän olisi iskenyt kuolinhaavaan. Paitsi sitä, vaikka kahden suvun välillä olisi verta vuodatettukin, niin ei se millään muotoa estänyt perästäpäin tapahtuvia naimisliittoja; päinvastoin annettiin usein tytär taikka sisar sovinnon pantiksi. Sinä naurat minun romaanientuntemukselleni, mutta voin vakuuttaa sinulle, että jos sinusta kirjoitettaisiin romaani, jommoisia on kirjoitettu paljoa vähemmänkin sitä ansaitsevista ja vähemmän onnettomista neidoista, niin älykäs lukija kohta arvaisi, että sinut on määrätty Earnscliffin mielitietyksi ja puolisoksi päättäen juuri tuosta esteestä, jota sinä luulet voittamattomaksi."
"Mutta meillä ei ole tekemistä romaanien, vaan surullisten tosiasioiden kanssa, sillä tuossa on Ellieslaw'n kartano."
"Ja portilla seisoo Sir Frederick Langley toivoen saavansa auttaa näitä aatelisneitosia alas hevosen selästä. Mutta yhtä mielelläni minä antaisin sammakon koskettaa kättäni; hän on saava minulta pitkän nenän, sillä minä otan vanhan tallirengin, Horsingtonin, kavaljeerikseni."
Näin sanoen vilkas nuori neito sivalsi ruoskalla hevosensa täyteen vauhtiin, nyökäytti ohikiitäessään pahankurisesti päätään Sir Frederickille, joka juuri valmistautui ottamaan käsiinsä hänen hevosensa suitsia, ajaa karautti edemmäksi ja hyppäsi vanhan tallirengin syliin. Mielellään olisi Isabellakin tehnyt samoin, jos vain olisi uskaltanut. Mutta hänen isänsä seisoi aivan lähellä, ja suuttumus synkensi jo hänen kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan vain tylyjä tunteita, ja neidon täytyi siis vasten tahtoaan antautua vastenmielisen kosijansa autettavaksi.