BURSTRÖMILÄISTEN JUTTU
I
Matami Jonsonista tuntui vähän raskaalta ja suruiselta, vaikka kyllä oli kaunis keväinen ilma, joka sai metsät paisumaan mehevästä vehreydestä, ja vaikka päiväpaiste lämmitti vainioita ja niittyjä, niin että kaikki maan poven piilossa olleet siemenet itivät ja taimelle kohosivat. Matami uskoi lujasti ennustuksiin ja muuhun sellaiseen; ihan varmasti kävi se aina toteen, sanoi hän, että jos harakka räkätti hänelle tai orava juoksi hänen editsensä tien poikki, niin jotakin kävi hullusti ennen iltaa.
Ja nyt aamusilla, kun hän veti pesuja alas meren rantaan, oli suuri, punakarvainen oravan runtale juossut tien poikki ihan kärrien editse.
Nyt matami jo puuhaili kapealla puolimädänneellä pesusillalla, pursui vaatteita keväisessä vedessä, joka hiljaa loiski rantaa vasten, veti ne sitte ylös, pusersi niitä hiukan ja löi niitä muutamia kertoja kartulla, raskaalla, voimakkaalla kädellä ja tasaisessa tahdissa, niin että kallio lahden toisella puolella vastaan kajahteli.
Vähän etempänä metsän reunassa oli osa vaatteita kuivamassa. Ne loistivat lumivalkeilta vehreää pohjaa vasten ja heiluivat hiljaa vienossa aamutuulessa.
Nyt olikin oivallinen kuivausilma, niin että pesijän sydän oikein hyppi ilosta.
Monta tuntia työskenteli matami sillalla yksitoikkoisesti kaiuttaen toisen rannan kallioita. Välistä ojensihe hän suoraksi, huokasi syvään väsymyksestä, pyyhki kasvoistaan hikeä esiliinansa nurkalla ja katsahti ympärilleen. Sitte kumartui hän jälleen jatkamaan työtänsä. Välistä kuuli hän jonkun höyrylaivan jyhmytystä etempää lahdelta. Savu nousi suoraan ylös, vedenpinta alkoi kohoella, laineet vierivät kohisten rantaan ja vesi nousi hyllyen pesusillalla, niin että matami kastui aina polviin asti.
Se oli pienoinen tänne pistäytyvä lahti merestä. Laivasillalta kulki tie ylöspäin jotenkin jyrkkään, kauniin koivikon läpi kierrellen. Kukkulalla oli monta huvilaa ja kesäasuntoa, joista kaikista oli kaunis näköala laivaväylälle. Pari asuntoa oli isäntäin itsensä teettämiä ja he niissä asuivatkin; muut olivat kesävieraille hyyrättäviä ja kaikki erään rikkaan entisen oluenpanijan omat, jota nyt kuitenkaan ei enää koskaan nähty niillä tienoin. Monta vuotta sitte, ennenkuin olut ja porteri olivat hänet tehneet siksi suureksi mieheksi, kuin hän nyt oli, oli hän sattumalta polkuhinnasta saanut vanhoja hirsiä ja niistä teettänyt itselleen ja perheelleen tänne kesäasunnon. Mutta kun hänen taloudellinen asemansa vaurastui yhä kukoistavammaksi, huomasi hän vihdoin tuon asunnon itselleen liian yksinkertaiseksi, hyyräsi sen muille ja samalla teetti monta uutta asuntoa sen lähelle ja ne kaikki olivat terveen, kuivan asemansa tähden hyvin kilvalla halutut kesähuvilat.
Suurin asunto, joka oli keskellä koivikkoa mäen päällä, näytti olevan erittäin muhkea, kaksinkertainen rakennus, palkonkineen ja kuistineen. Siinä asui oluenpanijan lanko rihkamakauppias Burström vaimonsa, kolmen lapsen ja kotiopettajan kanssa.
Muuten asui täällä, kuten jo sanottiin, monta perhettä, ja matami Jonsonin ynnä hänen miehensä paraimpana tulolähteenä oli vaatteenpesu sekä veden- ja puunveto heille. Sitä paitsi olivat Jonsonit talonmiehinä Burströmillä; talvet he saivat asua kyökissä, mutta kesät, kun ei paleltumisesta ollut pelkoa, oleskelivat he pienessä kojussa, joka oli tehty syrjemmäksi mäelle. Jonson-puolisoilla oli viisi lasta, niin että heidän täytyi aamusta iltaan olla ahkerassa työssä, voidakseen pysyä leivässä käsin. Ja sittekin oli monesti hyvin vaikea saada kokoon niin paljo, kuin nälkäinen lapsilauma olisi tarvinnut.
Puolen päivän rinnassa oli matami Jonsonilla koko pesu huuhdottuna; hän nousi mäelle katsomaan vaatteita ja poimi pois nuorilta, mitkä jo olivat kuivat. Hänen vanhimman jälkeinen poikansa, seitsenvuotinen, likainen ja ryysyinen vallatoija, vetelehti mäellä huvitellen äitiänsä, joka jo pari kertaa oli kehoittanut häntä menemään kotiin auttamaan veljeänsä kauppiaan kasvitarhan kitkemisessä, mutta poika ei vielä ollut katsonut kiirettä olevan. Viimein matami otti hänet kiinni niskasta, pudisteli häntä vähän, pyyhki häneltä esiliinansa nurkalla suun ympäristöä ja sysäsi hänet jotenkin kovakouraisesti tietä myöten ylöspäin.
"Kas niin, laita nyt itsesi tuonne työhön! Ja Herra sinua armahtakoon, jos et tottele!"
Samassa näki hän rouva Burströmin tulevan pitkin askelin alas mäkeä myöten.
"Kuulkaas nyt, matami Jonson", sanoi rouva päästyään matamin luo ja pannen kätensä hänen olkapäälleen, "minä lähden k:lo 2:n laivalla kaupunkiin ja otan pikku Miian mukaani. Ludvig tulee myöskin mukaan, niin saavat he leikitellä, kun minä kävelen asioillani."
Matami katsahti kummastuneena ylös. Jotakin outoa oli rouvan käytöksessä. Hän oli kiihkoinen ja levoton, silmät räpyttivät lakkaamatta ja puhe oli hiljainen, laulava, melkein rukoilevainen. Matami Jonson ei ollut tottunut näkemään häntä noin lempeänä ja ystävällisenä,
"Jos, rouva, olette niin hyvä, että huolitte ottaa tytön mukaanne, niin…" vastasi matami vitkastellen, "mutta eihän sillä raukalla ole kunnon vaatteita."
"Ei siitä lukua!" virkkoi rouva kiihkeästi. "Minä puhdistutan häntä, – siitä ei teidän tarvitse hätäillä!"
Matami kiitti uudestaan. Olihan tuo oikein hyvin tehty, että rouva Burström otti tytön mukaansa. Ja ehkäpä hän vielä aikoi antaa hänelle jotakin vaaterepaletta, kengänkulut, kaulaliinan tai kenties kokonaisen hameenkin. Matami tunsi jotakin tyytymyksen tunnetta, ja aivan itsestään johtui hän ajattelemaan, että olipa oikein hauskaa, kun herrasväen pesu tuossa loisti niin valkoisena ja kauniina.
Rouva nyykäytti päätään matamille, kääntyi ja läksi astumaan ylöspäin, yhä vain hätäileväisen tavalla. Mutta kun hän pääsi niin etäälle, ett'ei matami häntä enää nähnyt, muuttui hänen muotonsa kokonaan; kavala hymy, jolla hän äsken oli maustanut sanojansa, katosi, silmissä piilevä pahuus leimahti ilmi, hän puristi nyrkkiä ja mutisi puoliääneen: "niin, niin, odottakaahan vain te, koko rosvojoukko!"
Pihalla Burströmin huvilan edessä seisoi pikku Miia Jonson odotellen. Hän oli siivoin ja rauhallisin Jonsoneista, kalpea, surumielinen lapsi, jotenkin tyhmänlainen ja hidas mitään oppimaan. Hyvin tottelevainen hän oli ja teki yleensä kaikki, mitä ihmiset häntä käskivät tekemään tai sanomaan.
Ylös ehdittyänsä sysäsi rouva tytön porstuaan, kutsui palvelustytön ja käski hänen pesemään ja siivoamaan Miian sekä panemaan hänelle Ludvigin vanhat kengät jalkaan. Itse meni hän myöskin pukeutumaan kaupungin matkaa varten. Selvästi voi kuulla hänen olevan vihoissansa, sillä hän paiskeli ovia ja piironginlaatikoita, ja avonaisesta makuuhuoneen ikkunasta tunkeutui hänen äänensä äkäisenä ja terävänä ulos aina herra Vigertin, kotiopettajan, luo asti, joka makasi riippuverkossansa, erästä Kjellandin romaania lukien. Tänään näyttikin koko talossa olevan jommoinenkin häiriö; sillä palvelustytöt kuiskailivat toisilleen, herra ja neiti Burström istuivat makuuhuoneessa pitäen kiivasta, kovaäänistä perheneuvottelua sill'aikaa, kun rouva kampaili korutukkaansa ja valmistihe matkaan.
Hän näytti hyvin komealta, kun hän puolen tunnin kuluttua tuli ulos täysin pukeutuneena, tulipunaiset höyhenet hatussa, silkki- ja samettileninki yllä ja kädessä ranskalaiset hansikkaat, joita hän ei saanut menemään nappiin paksujen kalvosimiensa ympärille. Juuri siitä kiinnipanon ponnistuksesta oli hän kasvoiltaan yhtä punainen kuin hatuntöyhtökin, ja se teki hänet vielä vihaisemman näköiseksi, kun hän kovalla äänellä huusi Ludvigia ja siivoa pikku Miiaa, vaikka hän seisoi jo valmiina ihan hänen vieressänsä. Ottaessaan jäähyväisiä mieheltään ja tyttäreltään nyökäytti hän päätään paljonsanovasti ja kuiskasi kavalasti hymyillen: "luottakaa vain minuun, minä kyllä tiedän, mitenkä tuommoisia on kohteleminen."
Nuori neiti Burström nauroi: "Niin, mamman kanssa ei ole hyvä leikitellä", vastasi hän, oikealla tyttären kunnioituksella muistellen muutamia kohtauksia lapsuutensa ajoilta, joissa äitin pontevuus oli esiintynyt mielestä poistumattomalla tavalla.
Rouva läksi nyt astumaan sivullansa nuori herra Ludvig ja jäljessä pikku Miia, joka oli ihan menehtyä korin, kahden paketin ja sadevaipan kantamiseen. Saavuttuaan koivikkoon, jossa herra Vigert lukien makaili, ei rouva voinut olla poikkeamatta riippuverkon luo.
"Jos teitä, herra Vigert, haluttaa tänään tervehtiä tuttujanne, niin ilmoitan, että Ludvig viipyy koko päivän poissa", sanoi hän imelästi hymyten.
Herra Vigert nauroi itseksensä. Hän tiesi tuon olevan rouvalla vain hätäpäisen, hienommanlaisen tavan ilmoittaa hänelle, että kun hän (rouva) oli poissa, ei kotona annettu mitään kunnon päivällistä, koska herra ja neiti myöskin olivat päivällisellä tuttujensa luona, joissa kotiopettaja ei ollut tervetullut vieras. "Vai niin", vastasi herra Vigert haukotellen ja jalkojaan ojentaen, "kiitoksia tiedosta."
Rouva katsahti häneen vihaisesti. Miten hävyttömästi hän haukotteli rouvalle vasten silmiä ja vielä semmoiselle rouvalle, jonka talossa hän oli palkattuna palvelijana! Hän olisi mielellään antanut herra Vigertille korvapuustin, jos vaan olisi uskaltanut, mutta se kun oli vähän arveluttavaa, työkkäsi hän sen sijaan pikku Miiaa koko voimallaan eteenpäin, kääntyi seljin kotiopettajaan ja astui pitkin askelin alas laivasillalle, jossa kohta sen jälkeen kävi höyrylaiva ja vei rouvan ynnä lapset kaupunkiin.
Herra Vigert puolestaan maksoi rouvalle koron kanssa tuon hyväntahtoisuuden, jota rouva tunsi häntä kohtaan. Sentähden hän vain piti paljon Burströmiläisistä, kun voi halveksia heitä niin perinpohjin, ett'ei hänellä tarvinnut olla mitään omantunnon vaivoja, vaikka olisi kuinka huonosti hoitanut kotiopettajan-tointansa. Vigert piti Ludvig-poikaa niin turmeltuneena, ett'ei hänestä enää voinut mitään hyvää saada tekemälläkään; koska hän nyt kerran oli ruvennut hänen kasvattajakseen, opetti hän häntä pari tuntia päivässä, vaan muuten antoi hän pojan olla omissa hoteissaan ja itse makaili riippuverkossansa lueskellen. Välistä kyllä saattoi häntä häiritä kimakka hätähuuto ja kun hän silloin läksi etsimään häiriön syytä saattoi hän esimerkiksi löytää jonkin Jonsonin nenällänsä maassa ja nuoren Burströmin häntä jonkin muinaisen tyrannin tavalla elävältä hautaamassa; mutta kun Jonson oli pelastettu ja hänen kiusaajansa asianmukaisesti kuritettu, palasi herra Vigert tyynesti mäelle riippuverkkoonsa lukemaan. Vaikka hän oli käsittänyt kotiopettajan tehtävät näin mukavalla tavalla, oli hänellä kuitenkin hirveän ikävä Burströmissä, ja joll'ei siellä olisi ollut tuota kaunista koivikkoa, ihanaa kesäistä ilmaa ja hovioikeudenneuvos Hedenstamin perhettä, joka asui lähellä eräässä huvilassa ja jonka seurassa hän erinomaisen hyvin viihtyi, niin olisi hän jo ammoin pistänyt pillit pussiin ja muuttanut majaa muualle.
Saatuaan kertomuksen loppuun luetuksi pisti herra Vigert kirjan rintataskuunsa, pudistelihe, käänsi päänalaista, otti lasit silmiltänsä, asettui mukavimpaan tapaan ja jäi hetkiseksi suloisen miettimisen tai miettimättömyyden valtaan, kepillänsä hiljaa sysien verkkoansa edestakaisin heilumaan.
Hän oli äsken täyttänyt viidennenkolmatta vuotensa, mutta kuitenkin oli hän jo kokenut paljon maailmaa, niin paljon; että hän itse luuli kokemustansa äärettömäksi. Noin viisi vuotta sitte luultiin häntä monen sadantuhannen perijäksi, mutta onnettomat keinottelemiset ja asiatuttavuudet tuon vanhempien rikkauden äkisti lopettivat. Isä tahtoi silloin poikaansa taivuttaa lopettamaan opintietä ja ryhtymään johonkin käytölliseen toimeen, mutta poika sen tuuman hylkäsi ihan jyrkästi. Mitä hän muuten tunsi tai ajatteli muuttuneesta asemastaan, ei hän kenenkään antanut edes aavistaakaan; hän piti ajatuksensa ominaan ja työskenteli vain sitkeällä, väsymättömällä pontevuudella, joka ennemmin tai myöhemmin voittaa kaikki ulkonaiset vastukset. Kesällä oli hän aina kotiopettajana ja talvella antoi opetusta suuretieteessä, siten hankkien välttämättömät tarpeensa.
Mitään varmaa tulevaisuuden suunnittelua ei hän vielä ollut tehnyt, mutta sen sijaan kosolta tuulentupia. Joku aika sitte julkasi hän muutamia kirjallisia pätkiä, ja se suosio, jolla arvostelijat ne ottivat vastaan, oli melkoisesti laajentanut hänen toiveitansa. Nyt hän valmisteli kirjoitelma- ja arvostelukokoelmaa, jonka sitte vast'edes aikoi julaista.
Maattuaan ja kiikuttuaan puolisen tuntia riippuverkossa alkoi hänestä tuntua vähän yksitoikkoiselta tuo taivaan ja puiden katseleminen sekä itikkain pois ajeleminen, jotka itsepäisesti yhä vain laulaa tillittivät hänen ympärillänsä. Hän laskeutui maahan, veti suoraksi housujensa lahkeet ja nuttunsa helmat, pani lasit silmilleen ja hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja läksi astumaan Hedenstamin huvilaan. Kello oli puoli-kolme, hän tiesi rouva Hedenstamin hänen molempien serkkujensa, neiti Arnellien, siihen aikaan aina istuvan kuistilla ompelemassa, ja hän itsekseen aprikoi, että jos hän nyt meni sinne, niin hänet pidätettiin päivälliselle.
Hän hymyili koko ajan itsekseen, kun astuskeli ja pieksi kepillään heinikkoa tien varrelta. Hän ajatteli Arnell-neitejä; niissä tytöissä oli jotakin hullunkurista, joka hyvin huvitti häntä. Vaikka he olivat hänen ikäisensä, piti hän kuitenkin heitä suurina lapsina, joilla ei muka ollut yhtään kokemusta. Mitäpä pari tuommoista tyttöä, jotka eivät olleet muuta tehneet kuin tanssineet pidoissa ja laulaneet illanvietoissa ja joita mamma ja pappa ja tätit olivat tarkasti vartioineet, mitäpä he voivat tietää elämästä? Samalla myönsi hän, että Arnell-neideistä voi "tehdä" jotakin; he eivät olleet ihan muiden tyttöjen kaltaiset, vaan osasivat keskustella kaikenlaisista aineista, ja hyvin oli hauskaa vaihtaa ajatuksia heidän kanssansa, varsinkin Cecilian, jonka hän aina suureksi huvikseen sai jumalattomilla mielipiteillään tyytymättömyydestä kiivastumaan. Arnellit puolestaan, jotka olivat suuressa maailmassa seurustelleet ja olleet monissa kauneissa ja ihanoissa rakkausseikoissa osallisina, pitivät herra Vigerttiä oikeana "keltanokkana" ja sanoivatkin keskenänsä häntä vain "pojaksi". Jonkinlaista vetovoimaa he hänessä kuitenkin tunsivat, sillä he aina tulivat iloisiksi ja vilkkaiksi, kun vain saivat nähdä hänet. Vigert oli ihan toisenlainen, kuin he olivat tottuneet herroja näkemään. Ne nuoret herrat, jotka vierailivat päätirehtöri Arnellin kotona, olivat kaikki niin kohteliaat ja siistit, puhelivat naisten kanssa aina hienoin ja hyvin valituin sanoin ja olivat ihanteellisia mielipiteiltään. Herra Vigert sen sijaan lausui ihmisistä hirmuisimpia asioita, niin kauheita, ett'eivät neidet niitä ollenkaan sanoneet uskovansa, mutta eivät kuitenkaan voineet olla sitä uteliaalla mieltymyksellä kuulematta.
II
Herra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet Arnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet vastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään toisiansa, – melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa tapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä iloista naurettavana.
"No," alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta istumaan, "no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?"
Hän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille, puolittain kiistanhaluinen katse silmässä.
Cecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.
"Olemme!"' vastasi hän ripeästi, "taikka oikeammin minä vain puolitiehen, vaan Agnes loppuun."
Herra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti hymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.
"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?"
"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen," vastasi Agnes, "mutta ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten nerokas, saa minua uskomaan…"
"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että maailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä," täytti Cecilia. Neidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea antaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen aina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.
"Jos ensinkin tarkastamme sankaritarta," jatkoi Agnes sisaren säestyksellä, "niin eihän hänessä ole mitään viehättävää, hän kun on ihan veltto ja tahdoton. Se ei ole lainkaan luonnollista, tuo, sen vakuutan; ei ole ketään naista, joka ei taistelisi, ponnistelisi ja kärsisi semmoisissa oloissa…"
Herra Vigert viittasi kädellään tyytymättömästi ja pudisti päätään.
"Oh, teidän lorujanne!" huudahti hän, sääliväisesti hymyillen. "Luuletteko te, neiti, sen olevan jotakin tavatonta, jotakin, josta ansaitsee meluta? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, se on ihan tavallisinta, eikä ansaitse niin paljon vaivata aivojansa sen tähden. Jos ottaisimme selon, niin näkisimme parastaan joka toisen naisen…"
"No, no, herra Vigert!" keskeytti rouva Hedenstam, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Niin, minä pyydän anteeksi, hyvä rouva ja hyvät neidet", vastasi herra Vigert, "minä en ehkä saa lausutuksi ajatuksiani kyllin hienolla tavalla. Mutta vika ei ole minun, vaan Herran, joka on niin laitellut tämän maailman, ett'ei siitä voi puhua parempien naisten seurassa."
"Hyi, miten te olette törkeä!" hätäilivät molemmat neidet, puoleksi nauraen, toiseksi pahastuen.
"Ei Herra ole niin laitellut, vaan ihmiset itse sen niin huonoksi mullistelevat," sanoi rouva Hedenstam vakavasti.
"Mutta teidän uskonoppinne mukaan, Herrahan se on luonut ihmisen.
Mitenkä se soveltuu yhteen?"
"Jumala on tosin luonut ihmisen, mutta hän loi ihmisen hyväksi ja onnelliseksi, ja itse hän lankesi syntiin…"
"Vai niin. Se tuo nyt ei oikein sovellu minun ajatusoppiini, mutta älkäämme huoliko ryhtyä jumaluusopillisiin väittelyihin. Ihmiset ovat pahat, samapa sitte, Herrako heidät on tehnyt sellaisiksi vaiko he itse ovat siksi tulleet, – ja kun nyt kirjailijan tulee pysyä totuudessa…"
"Niin, mutta siinäpä juuri kirjailijat eivät pysy!" keskeytti Cecilia. "He oikein poimimalla poimivat kaikki, mitä on kurjaa ja huonoa, mutta hyppäävät kaiken kauniin ja jalon ohitse, jota myöskin on olemassa. Jos minä olisin kirjailija," jatkoi hän loistavin katsein, "niin kuvailisin jotakin kaunista, enkä tuommoisia kurjia rakkausjuttuja, joissa ei ole todellista, vahvaa rakkautta eikä jaloa naista, joka ylentää ja jalostuttaa miehen, jota hän rakastaa…"
"Sen kyllä uskon, ainahan on naisten lempiaatteena ollut rakkaudesta ja kääntymisestä kirjoittaminen. Onneksi alkaa yleisö nyt kyllästyä semmoisiin historioihin. Jos te aiotte ruveta kirjailijaksi, neiti, niin pitää teidän kerrassaan hyljätä nuo mummon ihanteet! Ne hajahtavat oikein homeelta!"
"Niin, te, herra Vigert ette varmaankaan ole rakkauteen taipuvainen?" vastasi Cecilia, kohottaen hiukan kulmiansa ja puolittain keikailevasti, puolittain veitikkamaisesti katsoa pilkistäen silmillänsä.
"Minäkö?" huudahti herra Vigert, hypähtäen hiukan penkillänsä ja hänen mustanruskeista silmistänsä leimahti koko joukko säkeniä. "Ah, hyvä neiti, lempi on aina ollut minun kiusani; aina siitä asti, kun olin pikku poika nulikka, on se asunut ruumiissani. Mutta se tekee ihmisen vain veltoksi ja toimettomaksi, se on ajettava pois, milloin se rupeaa vaivaamaan, pois ajettava eikä valtaan päästettävä…"
"Mutta voipa sattua, ett'ei sitä jaksa ajaa pois," arveli Agnes ja katsahti hymyillen ylös.
"Oh, kyllä! kyllä sen jaksaa," vastasi Vigert iloisesti, "jos vain ei ole lukenut liian paljon vanhoja naisromaaneja!"
"Te puhutte kuin kokematon poika," sanoi Agnes, olkapäitään vähän nykähyttäen. Hän oli kokenut oman elämänromaaninsa, pitkän, kauniin romaanin, jossa oli ollut paljo rakkautta ja kyyneleitä; sentähden luuli hän olevansa oikeutettu tuntemaan, että oli vähän muita kokeneempi.
Herra Vigert alkoi nauraa iloista, heleää, hyväntahtoista nauruansa.
"Ah, tehän olette oivallinen, oikein jumalallinen!" huudahti hän, lyöden käsiään edestakaisin polviansa vasten. "Ette usko, miten te olette hullunkurinen! Mitä kokemusta teillä oikeastaan on maailmasta, neiti? Mitä te elämästä tiedätte? Ette enempää kuin tuo lintu" – hän osoitti linnunhäkkiä, joka riippui katosta – "tietää metsästä tai sen täysinäisestä, voimakkaasta ja rikkaasta luonnonelämästä. Välistä lasketaan naaraslintu sen luokse ja silloin se visertelee ja rakastaa ja laulaa rakkaudesta, ja sitte kuvittelee se luultavasti mielessään, ihan kuin tekin, tietävänsä kaikki elämästä. Ei, uskokaa, neiti, te ette siitä tiedä enempää kuin lintukaan. Ei teidän laistenne naisten sovi puhua elämän kokemuksesta. Jos isänne joutuisi köyhäksi ja teidän täytyisi itsenne ansaita elatuksenne, täytyisi tehdä työtä, sitte vasta saatatte puhua kokemuksesta. Katsokaas," jatkoi hän, ja hänen katseensa muuttui vakavaksi, lämpimäksi, "minä tuota vähän tunnen, minä. Minulla on kaksi sisarta, molemmat kasvatetut niinkuin tekin varallisuudessa, ja sitte heidän ihan äkisti täytyi itsensä ruveta työllään ansaitsemaan elatuksensa. Puhukaa heidän kanssansa, niin saatte kuulla! He eivät ihaile mitään naisromaaneja, he eivät elä jonkun miehen rakastamista ja kääntämistä varten, sen saatan vakuuttaa! He tekevät työtä, he tietävät, että elämä on taistelua, taistelu sitä varten, että saisi paikan, josta elää, ja se taistelu voi usein olla hyvinkin raskas ja ankara, mutta se karkasee meidät, tekee mielemme lujaksi ja rohkeaksi. Ja siinä taistelussa, näettekös, oppii tuntemaan maailman ja ihmiset! Eivät kuhnurit eikä emä rakenna mehiläispesää, vaan työmehiläiset, ja ne ne myöskin saavat nähdä maailmaa, kosketella kukkia ja ryöstää niistä hunajan!"
Hänen mustat silmänsä säkenöivät; pyöreästä punakukkaisesta muodosta loisti lapsellista rohkeaa uljuutta, kun hän puristi nyrkiksi pienen, vaan lujan kätensä ja ikäänkuin uhoitellen pudisti lyhyttä, pontevaa käsivarttaan.
Agnes ja Cecilia katselivat häntä koko ajan hyvin tarkkaavaisesti. Miten omituinen, yksinkertainen mies hän oli! Koko hänen olentonsa, hänen vartalonsa, muotonsa, äänensä ja liikkeensä olivat niin terävät ja tarkkapiirteiset, että ne vastoin tahtoakin painuivat katsojan mieleen. Pitkän ajan vielä jälkeenkinpäin, kun jo oli erottu hänestä, häilyi hänen kuvansa silmissä ja ääni ja nauru soi korvissa, aivan samoin kuin muutamat sukkelat sävelet kaikuvat kuulijan ympärillä vielä kauan aikaa sen jälkeen kun ne jo ovat vaienneet.
"Mutta luuletteko," sanoi Agnes hetkisen vait'olon jälkeen, joll'aikaa kukin oli istunut ja mietiskellyt itseksensä, "luuletteko, että vain köyhyys, rahalliset huolet ja muut semmoiset opettavat meitä tuntemaan maailmaa? Ettekö usko olevan hiljaisia, salaisia taisteluja, joita ei kukaan näe, mutta jotka kuitenkin yhtä suuresti, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin ulkonaiset huolet paljastavat meille elämän salaisuuksia?"
Hän istui ja puhuessaan piirusteli pöytää ompeluneulalla; vaiettuaan käänsi hän silmänsä ylöspäin ja katse, joka kohtasi Vigerttiä, oli hyvin pitkä ja salaperäinen.
"Kyllä," vastasi hän, "sen kyllä uskon, mutta se tapahtuu hyvin yksipuolisella tavalla. Ne taistelut ovat vain pikku kahakoita, monesti kyllä tulisia ja kiivaita, mutta suuriin, verisiin sotiin, joissa taistellaan voiton ja tappion uhalla, niihin ette to koskaan joudu. Katsokaas, neiti, mitä sanon teille, ett'eipä juuri ole mitään, joka kerrassaan tuottaa meille niin suuren joukon ihmisten tuntemista, kuin elatushuolet. Mitä kaikkea saakaan oppia, kun joutuu tekemisiin koronkiskurien, asioitsijain ja muiden semmoisten kanssa ja sitte vararikkoon! Miten paljon ahneutta, viekkautta, kurjuutta ja tyhmyyttä silloin saa nähdä! Oih, minä vakuutan, että nuo kokoukset ja neuvottelut, ennenkuin myrsky puhkeaa pauhaamaan, ovat oikeita tuommoisten ominaisuuksien näyttelyjä! Silloin tulee pitää silmät auki. Ja miten perinpohjaisesti saa nuori tyttö tutkia ihmiskurjuutta, kun hänen isänsä ihan äkisti tekee konkurssin ja hänen entiset nuoret ystävänsä kääntyvät häneen seljin ja nuoret herrat, jotka vielä äsken häntä imartelivat, tulevat äkisti lyhytnäköisiksi, niin ett'eivät edes huomaa häntä, kun kadulla vastaan tulevat! Ne ovat oivallisia tilaisuuksia, ne! Silloin sitä oppii ihmiset tuntemaan, näette, neiti!"
Hän hieroi hyvillään käsiänsä ja nauroi, osoittamatta vähääkään katkeruutta. Häntä näyttivät oikein sydämmeen asti huvittavan kaikki nuo surulliset havainnot.
"Ei, ei, herra Vigert!" huudahti rouva Hedenstam, ja molemmat tytöt häntä innokkaasti kannattivat. "Minä vakuutan, että te liioittelette! Niin sydämmettömät ja halpamaiset eivät ihmiset ole. Te maalaatte liian mustaksi."
"Maalaanko? Enpä toki!" vastusti Vigert istuutuen ylemmäksi penkille ja vakuuttavalla kädenliikkeellä painattaen lakin syvemmälle päähän. "Kyllä minä liiankin lempeä olen enkä liiaksi suurentele. Teidän ei vain pidä sanoa sitä kurjaksi, halpamaiseksi, törkeäksi tai mitä muita sellaisia nimiä voisittekaan ihanteellisuudessanne keksiä; se on ihan suorastaan vain inhimillistä eikä mitään muuta. Minusta on päinvastoin oikein miellyttävää katsella, miten ihmiset sotkeutuvat huonoihin ja rumiin asioihin. Sieluni ja Jumalan kautta," jatkoi hän, eteenpäin kumartuen, päätänsä kallistaen, lyöden kätensä yhteen ja vähän murtavasti ikäänkuin laulamalla painaen joka sanaa, niinkuin hänellä oli tapana, milloin tahtoi sanansa oikein voimakkaiksi saada, "sieluni ja Jumalan kautta ei ainoakaan henki Burströmin perheessä ole rahtuistakaan parempi kuin Kjellandin kuvaamat henkilöt, jotka kertomukset ovat eräällä taholla saaneet aikaan niin paljon huutoa roskakirjallisuutta vastaan? Te ette varmaankaan ole koskaan joutuneet asioihin tuommoisten puolisivistyneiden, rikasten porvariperheiden kanssa, mutta minulla on ollut se onni sekä isäni konkurssissa, että kotiopetus-toimissani: minä heidät tunnen. Ettekö luule esimerkiksi rouva Burströmin olevan oikea Kjellandin henkilö, vieläpä kaikista sydämmettömin ja turhamaisin?"
"Kyllä tosiaankin," vastasi Cecilia, "sen kyllä uskomme. Minulla ei ole suurta kunnioitusta Burströmiläisiä kohtaan," jatkoi hän, halveksivasti nykähyttäen olkapäitään. "Mutta luuletteko te todella kaikkien rikasten olevan ahneita, teeskenteleväisiä ja sydämmettömiä ja kaikkien köyhien olevan rikasten sorrettavina, petettävinä ja turmeltavina? Ettekö usko olevan semmoisiakin rikkaita, jotka tuntevat osanottoa ja todellakin tahtovat auttaa?"
"Onhan niitä ihan varmaan, varsinkin koko joukko semmoisia, jotka siitä puhuvat. Onpa niitä paljo, jotka toimittelevat apumarkkinoita, kokoovat köyhäinkoteja ja turvapaikkoja ja jakavat hopeahäissänsä summittain rahaa köyhille. Antoihan esimerkiksi Burströmkin hopeahäissänsä 10,000 kruunua köyhien varalle."
"Niin, ja olihan se hyvin kauniisti tehty."
"Totta se oli kauniisti, ainakin oli niin sanomissa. Voittepa sitä paitsi kuvitella mielessänne, miten iloisella ja ylevällä mielellä hän on sinä päivänä ollut, kun hän muuten aina ajaa kerjäläiset pois eikä koskaan ota kävelylle lähtiessään kukkaroa taskuunsa, ett'ei suinkaan tarvitsisi antaa ropoa eikä lainata."
Kaikki naiset nauroivat.
"Te olette varmaankin oikein paha mies, herra Vigert!" sanoi Cecilia.
"Jos te tuntisitte minun vanhempani ja vanhempieni vanhemmat, saisitte ihan toiset ajatukset varakkaista ihmisistä," vastusti Agnes vakavasti. "Ei koskaan ole sanomissa, mitä he tekevät, eikä mamma ole koskaan osallisena apumarkkinoissa, mutta luulenpa, että jos kysyisitte heidän köyhiltänsä, voisivat he sanoa teille olevan rikkaitakin, jotka tekevät köyhille hyvää."
Hän punastui, kun oli saanut lausutuksi sanansa, ja aikoi vähän hätäisesti ommella työtänsä; hänestä tuntui itsestään, kuin olisi hän tahtonut muka kerskailla.
Herra Vigert kumarsi hänelle tavattoman kohteliaasti.
"Sitä en ollenkaan epäile", vastasi hän, "enkä mitään enemmin halua kuin oppia tuntemaan teidän vanhempanne."
Siitä syntyi hetkisen kestävä ujo äänettömyys. Ei kumpikaan neideistä osannut sanoa mitään. Molemmat ompelivat kiireesti ja katsahtivat nopeasti, kysyväisesti toisiinsa. Mitäkähän oikeastaan heidän vanhempansa, joilla oli ankarat, hienot, vähän vanhanaikaiset mielipiteet, arvelisivat tästä suorapuheisesta nuoresta herrasta?
"No varjele, kello on jo kohta neljä!" huudahti nyt rouva Hedenstam, nousten ja pannen työnsä syrjään. "Nyt saatte te, tytöt ja herra Vigert, mennä vastaan setä Konradille, niin saan minä täällä vähän järjestellä. Miten nopeasti aika onkin kulunut, minä en luullut kellon vielä olevan kaksikaan! Ei koskaan aika kulu niin nopeasti kuin Arnellien seurassa."
Hän nykäsi Ceciliaa leuasta, katsoi häntä silmiin veitikkamaisesti ja ihastuneesti ja suuteli häntä pari kertaa. Neidet Arnell ja rouva Hedenstam kunnioittivat hiljaisesti, syvällisesti, melkeinpä ihmettelevästi toisiansa ja toistensa toimia. Yleensä ihmettelivät Arnell-neidet suuresti ystäviänsä eivätkä koskaan kärsineet kuulla mitään muistutusta heistä. Heillä olikin koko joukko virheettömiä mallihenkilöitä sekä Etelä- että Pohjois-Ruotsissa, joiden kanssa he olivat tavattoman tiheässä ja vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Cecilia ja Agnes käärivät koruompeluksensa kokoon, ottivat hattunsa ja kävelivät alas laivasillalle, seurassansa herra Vigert, joka lakkaamatta huvitteli heitä leikillisellä, viehättävällä tavallaan. Rouva Hedenstam sill'aikaa järjesteli huoneet, laitteli tuoreita kukkia astioihin, katatti pöydän kuistille, asetti esiin voileipäpöydän, niin että kun hovioikeudenneuvos ja hänen kolme vierastansa parinkymmenen minuutin kuluttua astuivat rannasta ylös, oli kaikki valmisna ja hän itse tapansa mukaan seisoi porstuan portailla antamassa miehellensä tervehdyssuutelon.
Hyvin iloisiksi ja hupaisiksi vilkastuivat mielet päivällisten aikana. Neidet Arnell ja setä Konrad, joksi he sanoivat hovioikeudenneuvosta, olivat hyvin hyvät ystävät; Konrad laski leikkiä ja ivasi heitä aina jostakin ihailijasta, niin että lakkaamatta naurettiin ja ilvehdittiin, milloin he vain joutuivat yhteen.
"Niin, pikku Cissa, nyt siitä kohta tosi tullee!" sanoi hovioikeudenneuvos, naukattuaan pienen päivällisryyppynsä ja pantuaan lasin pöydälle. "Minä tapasin tänään erään luutnantin ja pyysin häntä tulemaan ensi sunnuntaina meille. Minä kerroin sinunkin olevan täällä ja että sinusta olisi hyvin hupaista tavata häntä."