IV
Iltapäivällä nähtiin monta juhlapukuista vierasta menevän kylästä häätaloon. Ja illempana oli jo melkein täysi aidanpanijan ahdas tupa, josta sänky ja suuri tammikaappi oli pois nostettu tilan tähden; seinät olivat koristetut kuusiköynnöksillä ja pienillä Tanskan lipuilla.
Pitkin toista ikkunaseinää oli katettuna pitkä juhlapöytä, jolla paloi kolme steariini-kynttilää, ja muuten oli siinä runsaasti hyvää rasvaista ruokaa: kinkkua, sylttyä; savustettua lampaanlihaa ja lämmintä, paistettua silliä, joka tuoksullansa täytti koko huoneen. Aidanpanija itse seisoi pöydän toisessa päässä ja kehoitti vieraita istumaan, mutta Elsa puuhaili kyökissä, kannellen sieltä kahvia vieraille, joita lakkaamatta tuli, niin että tuskin enää sopi tuvassa liikkumaan.
Ja kuitenkin oli monta pysynyt kotona kutsutuistakin. Varsinkin olivat talollisten perheet jääneet tulematta, niin että täällä oli enimmäkseen loisia ja mäkitupalaisia vaimoineen ja lapsineen, jotka eivät tahtoneet päästää käsistään hyvän aterian tilaisuutta. Myöhemmin iltasilla tulivat myöskin rengit ja kylän iloisimmat tytöt, joilla oli tanssin halua. Mutta silloin täytyi avata ovet ja ikkunat, saadakseen kylliksi ilmaa.
Ja kun sitte kaikki olivat syöneet, vietiin pöytä, tuolit ja kaikki tarpeettomat huonekalut ulos; kaksi soittajaa asetettiin tynnyrin päälle Reetan nurkkaan; vanhat siirtyivät vinnille lyhdyn valossa pakinoimaan; sillä nyt piti ilon oikein alkaman ja morsian tanssitettaman pois tyttöjen joukosta. Mutta ensin raivasi Elsa tietä joukon läpi, höyryävä punssimalja pään päällä; ja sill'aikaa kun soittajat soinnuttivat viulujansa nurkassa, huusi joku punakka renki kaikuvasti: "Eläköön morsiuspari!" johon vastattiin pauhuisella hurraa-huudolla; se ikäänkuin tunkeutui ulos ahtaista ikkunoista ja kaikui kauas hiljaiseen, tähtikirkkaasen talviyöhön.
Kylässä olivat jo kaikki menneet levolle; tuletkin oli jo sammutettu. Hienoinen kuulakka auer verhosi seutua. Suolta ja härmäiseltä kedolta kajasti vähän valoa. Metsä, joka verkalleen kohosi mäen rinnettä myöten, oli kuin verhottuna hopeaharsolla, joka siellä täällä leveinä vöinä loisti kuutamassa kuin juokseva vesi. Taivas oli pilvetön, mutta tähdet suuret ja raukeat, melkein kun puoli sammuneet kylän kohdalla, jossa usma sakeni valkoisesta höyrystä, jota kylmään yöhön levittivät lautakasat karjottain luona.
Pappilassa istui puoliavoimen ikkunan takana Ellen-Lisbet kääriytyneenä paksuun vaippaan ja kuunnellen kaukaista pauhua metsän kulmalta.
Väsyneenä itkusta ja toivottomuudesta ei hän voinut käsittää, että se todellakin oli tapahtunut. Ja joka kerta, kun näky kirkosta ja Reetan hirmuinen, kuolonkaltainen tyyneys elävästi kuvautui hänen eteensä, täytyi hänen, pää käsiin vaipuneena, tukeuttaa ulos pyrkiviä nyyhkytyksiä, ett'eivät ne herättäisi isää alhaalla.
Myöhempään yöllä paisui ulkona kuuluva hälinä ja ilo, mikäli kuu purjehti edelleen metsän päällitse, jonka peljästyneet eläimet ja linnut peittäytyivät parempiin tiheikköihin.
Ainoastaan vanha, utelias kettu, tuntien paistin hajun, hiiviskeli edestakaisin pitkin kivimuuria ja seisattui välistä katsomaan punaista, pölynsekaista loistoa, joka levisi metsän runkojen väliin, sekä varjoja, jotka lakkaamatta liikkuivat edestakaisin.
Tuvassa oli pölyä ja kuumuutta; hiki oikein valui alas pitkin seiniä. Puoli palaneet kynttilät häilyivät vedossa, niin että välistä oli melkein pimeä. Lakkaamatta tanssittiin, vaikka lattialla tuskin oli tilaa liikahtaakaan. Tytöt nauroivat ja rengit tunkeilivat, päästäksensä esiin, ja ikkunoilla istuivat ukot, tultuaan alas vinniltä, poltellen piippua ja nauraen. Mutta kyökissä istuivat vaimot kahvipannun ympärillä. Reetta kyyristyi tuvan nurkkaan, jossa pysyi kenenkään huomaamatta. Siihen asti oli hän uhoitellen ja kaikki voimansa ponnistaen pysynyt niin suorana, kuin taisi; mutta nyt, kun ilo oli ehtinyt niin pitkälle, ett'ei häntä enää kaivattu, raukesi hän ihan voimattomaksi.
Hän koetteli tointua ja ajatteli Ellen-Lisbetiä, mutta kaikki oli sekaisin hänen ajatuksissaan. Hän tunsi olevansa ihan kuin vieras ja oli niin väsyksissä viimeisistä unettomista öistä, että tuskin jaksoi pitää päätänsä pystyssä.
Martti istuutui hänen luoksensa ja otti häntä ainakin kaksikymmenennen kerran kädestä. Hän oli nyt viimeksi liikkunut hänen lähellänsä niin kummallisen ääneti ja ahdistettuna, ja rupesi nyt niin pehmeästi silittelemään hänen kättänsä.
Reetta ei vetänyt sitä pois; mutta Martti oli huomaavinaan sen vapisevan, ja pitkän ajan istuivat he sillä lailla ääneti melun kasvaessa heidän ympärillänsä.
Vihdoin kumartui Martti hänen ylitsensä ja kysyi hiljaa, eikö jo lähdettäisi kotiin.
Ensin ei Reetta vastannut. Mutta kun Martti toisti kysymyksensä, nousi hän ja läksi mukaan.
Takaovessa heitti hän lyhyet jäähyväiset äitille, joka suuteli häntä otsalle. Mutta kuullessaan isän tulevan kyökkiin riensi hän nopeasti pois ulos metsään ja tietä myöten, niin että Martin oli vaikea pysyä sivulla, Reetan vaatenyytit kainalossa, niinkuin hänellä oli.
Kuu oli juuri laskeutunut metsän taa.
Taivas oli siitä ikäänkuin kohonnut, kirkkaat kultatähdet paistoivat tummansiniseltä pohjalta; oli pureva pakkanen. Mustalta suolta, joka oli maiden varjossa, paistoi jää suoralaitaisista turvehaudoista, kuin hikinen hopea ja suuret kedot säteilivät molemmin puolin tietä, jota he kahden kesken rinnakkain ääneti astuivat.
Martti oli ikäänkuin vähän hämillänsä. Nyt kun toivottu hetki jo oli niin lähellä, tuntui hänestä ihan kummalliselta, että nuori, kaunis tyttö oli seuraava häntä kotiin hänen huoneihinsa, eikä koskaan enää sieltä lähtevä. Hän joutui äkisti aivan neuvottomaksi eikä uskaltanut katsoakaan häneen; ja kun vähän matkan päästä rupesi näkymään keltainen savupiippu ynnä pumpuntanko, alkoi hänen sydämmensä tykkiä kovasti.
Mutta päästyään viimein hänen kanssansa pieneen, pimeään porstuaan ja suljettuaan oven, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja sanoi sydämmensä pohjasta:
"Kiitos nyt ja terve tuloa, Reetta!"
Reetta tunsi melkein päätänsä huumaavan, kun kuuli oven sulkeutuvan, niin että hänen täytyi nojautua seinää vasten. Mutta Martin sanat kaikuivat niin sydämmellisiltä ja rehellisiltä, ja hänen kädenpuserruksensa oli niin suoravainen ja uskollinen, että hänen sydäntänsä vihlasi, eikä hän kuitenkaan voinut vastata. Vasta sitte, kun hän päästi kädet, kuului hiljainen värisevä: "Kiitos!" mutta silloin oli Martti jo huoneessa etsimässä rikkitikkuja.
Sisästä tuli vastaan suloista lämmintä liedessä iloisesti räiskyvästä tulesta, jota naapurin vaimo oli hoidellut Martin käskyn mukaan, että kaikki olisi valmisna. Kartiinit olivat lasketut alas ikkunain eteen; pöydällä oli tuoreita kukkia vesiastiassa. Kaikki oli oikealla paikallaan, kiiltävää ja uutta, ikäänkuin lausuen terve tuloa! Ja siellä tuoksusi niin puhtaalta ja miellyttävältä.
Martti kääntyi ympäri, näyttäen tulta joka taholle, että Reetta olisi saanut oikein katsella. Hän itse oli kokonaan ihastunut vaikutukseen, jonka se teki, ja katseli autuaassa huumauksessa ylt'ympäri, niinkuin olisi ollut mökistänsä erotettuna hyvinkin pitkän ajan. Piironki, tuolit, sinertävä peili penkin päällä, vanha kello nurkassa, – hän juoksi toisen luota toisen luo, näyttäen Reetalle kaikkea.
Reetta pysyi oven luona; hän tunsi kaikki käyvän ympäri silmissään, mutta suuressa ilossaan veti Martti hänet kanssansa makuuhuoneesenkin ja nosti kynttilän ylös ilmaan, katsellen voitollisena ylt'ympäri.
Siellä oli suuri sänky täynnä vaatteita ja tyynyjä lähes kattoon asti. Ihan uusi vaatekaappi ja silmivadin-jalat tinavatinensa, joita Reetta aina oli halunnut. Äsken kalkitussa kyökissä loistivat vaskiastiat kirkkaina seinillä, vesiämpäri pienellä uudella puupallilla ja kauha sen päällä naulassa, luuta, rautahella ja pieni, kaunis pino kuivia pilkkeitä, kaikki oli valmiina odottamassa vain häntä. Suola-astia, pyyhinriepu ja pitkä rivi valkoisia talrikkeja pesupöydän kohdalla kiilsivät hyllyllänsä niin ystävällisesti, kuin olisivat sanoneet: tule, ota minut!
"No?" hymyili Martti ihastuksissaan ja katsoi Reettaan.
Mutta samassa kääntyi Reetta äkisti pois hänestä, kätki kasvonsa, vaipui istumaan tuolille ja alkoi itkeä katkerasti.
Martti katsoi kauan häneen ja laski hitaasti kynttilän pöydälle. Hän sitä ei ollenkaan ymmärtänyt, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan.
"Etkö, etkö sinä pidä näistä, Reetta?" kysyi hän viimein hitaasti ja epävarmasti.
Reetta ei vastannut, nyykytti vain vielä kovemmin ja kätki kasvonsa. Mutta kun Martti nyt ihan onnettomana kumartui hänen ylitsensä, katsahti hän äkisti kyynelsilmin ylös, kiersi käsivartensa hänelle kaulaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja tuskaisesti, teeskentelemättä:
"Tulethan sinä hyväksi minulle, Martti? Minä kyllä tulen hyväksi sinulle, sen minä lupaan; sillä tahdothan sinäkin olla hyvä minulle, vai miten? Tahdothan?"
"Kyllä, tarvitseeko sitä kysyäkään, Reetta…! Mutta…?"
"Niin, niin, niin, minä kyllä tiedän, ett'en ole semmoinen kuin minun pitäisi olla: mutta kyllähän muutun… Ah, hyvä Jumala! Jospa vain tahtoisit odottaa ja olla hyvä minulle, ja kyllähän sinä tahdot, tahdothan?" toisteli hän tuskaisesti ja hiipi lähemmäksi sulhoaan.
Martti ei vieläkään ymmärtänyt; mutta hänellä oli itselläänkin silmät melkein kyynelissä. Hän oli kiertänyt kätensä kauniin vapisevan Reetan ympäri, joka nojasi häneen, ja tuntenut hänen sydämmensä sykkivän kovasti.
"Mutta Reetta, pikku Reetta!" sanoi hän, saamatta muuta puhutuksi.
Vähän ajan kuluttua näki Ellen-Lisbet ikkunastansa, jossa hän oli istunut katsomassa, tulen sammuvan nuoren pariskunnan kodista. Hän nousi, sulki ikkunan ja astui horjuen vuoteellensa, painoi päänsä tyynyyn ja makasi sillä lailla kauan, kädet puserrettuna kasvoja vasten.
Seuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää koskaan palannut.
V
Kului viisi vuotta.
Tapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien ihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea: kirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.
Varsinkin viipyi hän kauan ulkona metsän puolella jyrkänlaisella polulla, joka vei mäkien yli suon ympäri; siellä näkyi hän ajatuksissaan kävelevän edestakaisin, kunnes viimein kävi istumaan varjoisen puun alle ja pää käteen nojattuna ikäänkuin kuunteli lintujen laulua, joka riemuisesti soi kaikkialla.
Vihdoin huomattiin, että nainen varmaankin oli entisen pastori Ruden tytär, joka, kuten tiedettiin, oli pari vuotta sitte joutunut naimisiin. Olipa kuulunut huhuja suurista, komeista näistäkin, joista ne molemmat vanhanpuoleiset herrasneidet olivat palanneet aivan innostuneina ja liikutettuina.
Ja niin olikin. Seutua katseleva nainen oli Ellen-Lisbet, nyt rouva Lunding.
Hän oli muuttunut näinä kahtena vuotena, tullut lihavammaksi, mutta myöskin kalpeammaksi. Hänen astuntansa oli raskas; loistavain silmien hehku oli sammunut ja kirkas hymy, joka ennen loisti kuin vahva usko jo silloinkin vähän aroista kasvoista, sitä ei enää ollut.
Mutta yhtä kaunis hän kuitenkin oli. Leuka oli pyöreämpi ja samalla voimakkaamman näköinen, katse syvempi, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi varjoon hengittämään siimeksessä huumaavaa kesäilmaa, saattoi veri äkisti syöksähtää niin polttavan lämpöisenä kasvoihin ja hänen olentonsa paisua niin täyteläiseksi, kuin olisi se tahtonut reväistä rikki keveän, vaalean kesäpuvun.
Käytyään katsomassa kaikki tutut paikat palasi hän kylään. Sillä hän tahtoi käydä tervehtimässä Reettaakin.
Talon löysi hän helposti; entisellä paikallaan se vielä oli pumppuinensa ja ankkalammikkoineen, ja ihan entisellänsä oli se pysynyt kaikki nämä vuodet, yksin keltainen värikin, joka häikäsi päiväpaisteessa. Aidatussa puutarhassa oli kaalia ja perunoita säännöllisissä riveissä, ja pienessä niityssä lammikon takana kaaleli kirjava lehmä polviaan myöten niin punertavassa ja tuoksuavassa apilasheinikossa, kuin suinkin saattoi toivoa kasvavan kolme kertaa käännetystä maasta.
Kun Ellen-Lisbet vähän matkan päästä näki talon, alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovasti, niin että hänen täytyi hetkiseksi seisahtua, käsi otsalla.
Mitenkähän olikaan käynyt hänelle?
Ensi aikoina eron jälkeen olivat Reetta ja Ellen-Lisbet kirjoitelleet toisillensa. Mutta he eivät enää saattaneet puhua suutansa ihan puhtaaksi; se mitä nyt oli tullut heidän välillensä, ikäänkuin pidätti sanomasta kaikkea, niin että he tuntuivat toinen toisestansa vierailta. Kirjeet tulivat yhä lyhemmiksi ja hämärämmiksi ja viimein lakkasi koko kirjevaihto. Sitte ei ollut rouva Lunding kuullut mitään hänestä, vaikka kyllä oli usein muistellut onnellisia, uneksivia lapsuuden vuosia ja kyynelsilmin kysynyt, miten olikaan käynyt hänen entiselle pikku ystävällensä.
Mutta saapuessaan lähelle taloa hämmästyi hän, kun kuuli sisältä naurua ja iloisia lasten ääniä ja kun hän vähän arveltuaan avasi oven, tuli sieltä vastaan suloinen kahvin tuoksu, ja hän näki hauskan perheen pöydän ympärillä, jonka paksulle liinalle päivä paistoi.
He eivät olleet kuulleet hänen kolkutustansa.
Martti istui leveänä ja perin tyytyväisenä pöydän päässä, vahva lapsi-palleroinen kummallakin polvella. Isoäiti istui vähän keskempänä lattiaa, laulaa rallatellen pienokaiselle, jonka ristiäiset juuri tänään olivat. Ja ikkunan luona puuhaili iso-isä kumarassa, mutta hymy huulilla, pannen tupakkaa piippuun.
Oli juuri päästy syömästä. Pöydällä oli vielä aterian tähteet: munia, keitettyä silliä, paistettua pikku kalaa ja kivivadissa perunoita, vielä lämpiminä, sekä kannussa olutta.
Ikkunoilla oli kirjavia kukkia ruukuissa; niiden välillä istui musta kissa käpäläänsä nuollen. Kaikki näytti niin puhtaalta ja miellyttävältä. Makuukammarin ovi oli auki, niin että suuri sänky näkyi, vaatteita ja tyynyjä täynnä melkein kattoon asti. Sinertävä peili riippui vanhalla paikallaan penkin päällä ja kello raksutteli nurkassansa.
Mutta miten Reetta oli tullut muhkeaksi! Harteva ja vahva kuin äitinsä, leuka lihava ja pää pystyssä, silmät loistavat ja nauru heleä, niin että kaikui vinnille asti joka kerran, kun Martti pöydän päässä koetti laulaa lapsille. Reetta näet seisoi lieden luona selvittämässä kahvia.
Hänen keltatukkansa oli ehkä tullut edestäpäin vielä punertavammaksi paljosta kampaamisesta vedellä, mutta samalla oli se myöskin tullut paksummaksi ja muuten muhkeammaksi; paksut suortuvat riippuivat hikisellä otsalla. Kirjavakukkainen villahuivi, joka hänellä oli päässä, oli luistanut alas niskaan.
Rouva Lunding sai seisoa hetkisen kenenkään huomaamatta; mutta kun hänet vihdoin huomattiin, tuli ihan hiljaista tuvassa.
Reetta sekä kummastui että ihastui hänen tulostansa ja tervehti häntä sydämmellisesti; muutkin nousivat, tervehtivät ja kysyivät kuulumisia. Hänen täytyi käydä istumaan ja nauttia, mitä oli tarjottavana.
Rouva Lunding istuutui ja joi kupin kahvia, jonka Reetta hänelle kaatoi. Mutta hän oli ihan huumauksissa, ja hänen täytyi väkisin tointua sen verran, että voi vastata, mitä häneltä kyseltiin, ja itse kysellä, mitä oikeastaan jo tiesikin.
Reettakin tunsi vähitellen jotakin hämmennystä ja istuutui ääneti penkille Martin viereen. Oli selvää, ett'ei enää oikein tahtonut sujua puhuminen; oli liian monta vuotta välillä. Marttipa siis kohta jäi yksin kyselemään ja vastailemaan, sillä Elsa, iso-äiti, jolla muuten ei ollut kankea kieli, kuten iso-isä sanoi, ei ollut kokonaan unhottanut noita juttuja viisi vuotta sitte, ja sentähden hän pysyi vähän erillänsä.
Sitte, kun miehet ja lapset läksivät katsomaan porsasta ja iso-äiti meni kyökkiin, siirtyi rouva Lunding istumaan Reetan sivulle.
Mutta silloinkin puhuivat he vain hiljaa ja kului pitkältä aikaa jokaisen kysymyksen ja vastauksen välillä. Rouva katsoi harvoin ylös; hän istui ja piirusteli päivänvarjollaan lattiaa.
"Ja oletko nyt oikein onnellinen, Reetta?"
"Olen", sanoi Reetta suoraan ja hymyili.
"Mutta entä miehesi?"
"Marttiko?"
"Niin, minä tarkoitan, rakastatko sinä häntä nyt?"
Nyt oli Reetan vuoro kumartua eteenpäin ja katsoa lattiaan. Mutta kun hän huomasi, että toisen silmät tarkastelivat häntä, vastasi hän hiljaa ja syvällä äänellä:
"Luulenpa, että me pidimme liian suurta melua siitä ennen aikaan, siitä rakkaudesta ja siitä, se on, siitä, mitä luimme, minä tarkoitan."
Hän punastui ja vaikeni. Rouva Lunding alkoi taas piirustella lattiaa ja katsoa alaspäin.
Mutta nyt kysyi Reetta:
"Ja sinä, oletko sinä naimisissa?"
Rouva nyykäytti myöntyvästi.
"Ja sinähän olet kaiketi hirveän onnellinen?"
Kun ei siihen tullut vastausta, alkoi Reetta ymmärtää eikä enää kysynyt.
Mutta rouva Lunding tunsi käden olkapäällänsä. Se oli äiti, joka oli tullut kyökistä ja kuullut kaikki.
"Näettekös, hyvä rouva", sanoi hän hitaasti ja vähän voitollisesti hymyillen. "Olittehan te kerran suutuksissanne minuun, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin olitte niin nuori, ettekä tunteneet mitään. Mutta olettehan nyt jo nähneet vähän maailmaa ja myöskin osaltanne kokeneet, arvaan minä: vaan me vanhan-aikaiset talonpoikaisihmiset, meillä on kaikki niin toisella tavalla; kun toinen on mies, toinen tyttö, ja kun he muuten ovat hyvänluontoiset ja kunnon ihmiset molemmat ja tahtovat olla hyvät toisillensa, niin siinä on kaikki, mitä tarvitaan; ja sitte tulee yhteiset työt ja toimet; uskokaa te, hyvä rouva, se on jotakin toista kuin se loru, jota te sanotte rakkaudeksi!"
KALASTUSKYLÄ
Oli pieni, köyhä kalastuskylä, kymmeninen pientä, tervattua puuhökkeliä, suuren, avaan meren rannalla.
Pitkänä ja kapeana, pääty päädyssä kiinni, koukerteli se kuin pieni käärme suuren, paljaan hiekkaharjun takana, jonka päällitse meri turhaan koetteli viskellä kuohuansa.
Hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, milloin aurinko sulatti tervaa seinistä ja paahtoi hiekan, niin että se poltteli jalan alla, saattoi pikku kylä kuitenkin ikäänkuin levittäytyä yksinäisyydessään, kohota hiekkaharjulle asti verkoillansa ja vapeillansa, lähetellä puolialastomia, rähiseviä lapsijoukkoja rannalle saakka, ja voimakkaat, päivettyneet naiset istuivat kyyrysillään hiekkaan tehdyn rovion ympärillä, keittäen pikeä. – Mutta pimeinä öinä rajujen talvimyrskyjen aikana, jolloin taivas laski alas harmaansiniset, lentelevät pilvensä lähelle autiota hiekkapintaa, jolloin suuret, valkoiset merilokit tuskaisesti kokoutuivat yhteen joukkoon möyryävälle rannalle, jolloin rannan hiekkasärkät savusivat kuin tuiskuava lumi, silloin vetäytyi pikku kylä vielä pienemmäksi harjunsa taa, ikkunanluukut ja ovet suljettiin, eikä edes savukaan tahtonut osata ylös mustaan kattoon tehdyistä lakeisistaan, vaan jäi painamaan kattoja, alhaalla tuskaisesti ladellen. Päivän toisensa perästä makasi kalastajain kylä kuin kuolleena, suljettuna omaan itseensä; hiekkaa ja suuria vaahtopalloja lenteli lakkaamatta sen yli.
Mutta silloin saattoi äkisti pimeinä, sumuisina öinä hiljaisuutta keskeyttää nariseva ovi, joka varovasti avattiin.
Mies kiipesi hiekkaharjulle, laskeutui vatsallensa ja kuunteli merelle päin, joka jyrisi hiekkaseinää vasten.
Toinen mies tuli hiipien naapuritalosta ja laskeutui hauen viereensä.
Hiljainen keskustelu alkoi, usein keskeytetty pitkillä vait'oloilla.
Vihdoin hypähti ensin tullut seisalleen ja juoksi alas kolmannelle talolle, koputti luukkua, joka heti avattiin.
Ja ikäänkuin sovitusta merkistä narisivat nyt toinen toisensa perästä kaikki kylän kuivat ovet. Pieniä, hartevia, kasvoiltaan parrakkaita miehiä alkoi näkyä sumussa. Paksuja, ruskeita mekkoja ja nuttuja liikkui edestakaisin puhumatta keskenään; korkeintaan kuiskaten jonkun sanan siellä täällä kokoilivat he nuoria, portaita ja puoshakoja, kunnes viimein kaikki kokoutuivat pienen sarvilyhdyn ympärille ja nopeasti, äänettömästi kulkivat itään päin meren hiekkasärkkien kohdalle.
Puolialaston nainen, paksu kampaamaton tukka olkapäillä riippuvana, oli tullut muutamalle ovelle ja katsonut heidän jälkeensä. Mutta kun heitä ei enää näkynyt, vetäytyi hän takaisin pitkään, äänekkäästi haukotellen. Eikä taaskaan kuulunut muuta kuin meren kumea, lakkaamaton pauhu.
Mutta idässä päin hiekkaharjulla leimusi vähän ajan perästä liekki mustaa taivasta kohden: pikisoitsu, joka hitaasti liikkui kuin aalloilla ylös alas ja samalla poistui nopeasti.
Milloin toisella, milloin toisella puolen harjua juoksi se edestakaisin pitkin rantaa.
Välistä katosi se kokonaan ja oli poissa hetkisen, kunnes äkisti ilmestyi kaukana idässä pienenä hiljaisena tähtenä, joka taas alkoi lähestyä. Taikka leimahti se ihan kylän luona kuin pieni rovio, lähteäkseen heti taas itään päin.
Ja niin jatkaa se lentelemistänsä lakkaamatta yksitoikkoisesti, vuoron sinne, toisen tänne, väsymättä, kunnes äkisti yötä myöten kuuluu kumeaa räiskettä ja huutoa mereltä. Silloin sammuu soitsu eikä näy mitään.
Mutta kuohujen takana näyttää myrsky kasvaneen hurjimpaan raivoonsa. Se vinkuu ja lyö siivillänsä kuin suuri lintu hengen hädässä. Nuorat katkeilevat, laivan kannella juoksennellaan, vahva komentoääni hukkuu monesta suusta kuuluvaan, sekavaan huutoon, seinien halkeilemiseen ja räiskeesen sekä yksinäisen naisen kovaan, kimakkaan tuskan parahdukseen.
Hetkisen kuluttua vaikenee kaikki, kuin olisivat meri ja myrsky nielleet äänet, ainoastaan räiske kaikuu vielä vahvemmin kuin kumeat tykinlaukaukset.
Mutta vähitellen kohoavat huudot uudelleen, huudot kokoutuvat yhä vahvempina, yhä lujempina, kunnes ne viimein yht'aikaa purkautuvat hurjana parahtamisena, joka tuntuu leikkelevän maita ja meriä, naisen ääni ylinnä kaikista vaikeroivasti, avuttomasti, lakkaamatta, miesten koetellessa käsin hampain pysyä kiinni haaksirikkoisessa laivassa, joka kuuluu vatkautuvan edestakaisin kuohuissa.
Hiekkaharjun juuressa meren puolella istuvat pienet, hartevat miehet piirissä lyhdyn ympärillä, joka levittää punaista valoa hiekalle ja parrakkaille kasvoille. Levollisesti odotellen istuvat he kyyrysillään, kädet polvien ympärillä, pitäen silmänsä raollaan. Ei kukaan heistä puhu. Muutamat ovat vetäneet päähineensä ylös korvilleen ja istuvat puolinukuksissa. Toiset lyövät silloin tällöin kohmettuneilla käsillään ympäri vartalonsa tai puhelevat sormiinsa.
Mutta kun käheät hätähuudot ja miesten yksitoikkoiset, pitkät ulvahdukset tuolla merellä kaikuvat liian hurjasti ja vihlovasti vettä myöten, kääntyy joku vanhus, istuen äärimmäisenä rivissä, vähän poispäin muista ja supisee jotakin helminauhallensa, jonka on ottanut mekkonsa taskusta.
Silloin tuntuu äkisti meri vavisten nousevan koko voimaansa. Yksi ainoa ruhtova ääni kuuluu mereltä, lähempää maata. Sitte on kaikki hiljaa; ei yhtään huutoa. Mutta yht'äkkiä tulee hiekkasärkkien ja rantakuohun välillä kiehuva vesi täpötäyteen särkynyttä laivatavaraa: hirsiä, laudanpalasia, purjeita, arkkuja, nuoria ja koko joukko suuria tynnyrejä, joka kaikki hieroutuu vastakkain kuin kiehuvassa kattilassa. Joku osa ajautuu rannalle, toinen huuhtoutuu takaisin aallon mukaan tai musertuu paikoilleen. Suuri mastonpalanen köysinensä viskautuu hiekkaharjun juurelle asti, ja lyhyt, iloinen huuto pääsee mieheltä, joka on pysytellyt siinä kiinni. Hän on pelastunut.
Mutta veitsi syöstään heti hänelle sivuun, niin että hän kaatuu takaperin. Miehet ympäröivät hänet ja lyhdyllä valaistaan hänen kasvojansa, juuri kun ne painuvat takaisin hiekkaa vasten, viimeisen kerran väsyneesti, kummastuneesti katsahtaen.
"Viiniä", mutisee lyhtymies, kääntäen haaksirikkoisen mustasta tukasta ja tummasta ihosta katseensa muihin päin, jotka nyykäyttävät myöntyvästi päätänsä.
Pari heistä kumartuu alas kopeloimaan haaksirikkoisen vaatteita ja tarkastelemaan sormuksia, jotka säteilevät hänen sormissaan ja korvissaan. Mutta nuori kalastaja pistää varmuuden vuoksi häneen vielä pitkällä veitsellä syvän, ammottavan haavan kylkeen, ennenkuin he jättävät hänet ja palaavat rannalle.
Siellä jo pari muuta on täydessä puuhassa puosha'oilla ja nuoransilmukoilla pelastamassa tavaroita kuohusta. Viinitynnyrejä, hirsiä ja lankunpalasia vedetään maalle, mikäli laineet niitä huuhtelevat lähemmäksi. Ihmisruumiit vedetään myöskin ja ryöstetään paljaaksi; arkut ja laatikot murretaan auki ja tutkitaan. Ja mikäli aamu hämärtyy ulkona kylmänharmaassa sumussa meren päällä, täyttyy ranta särkyneistä puutavaroista, vaskikattiloista, nahkavuoteista, suurista ammeista ja alastomista ruumeista, jotka kootaan riviin hiekkarannalle.
Tällä välin tuovat naiset kylästä lämmintä olutta suurissa puuhaarikoissa, jotka kiertävät miehillä kädestä käteen. Väristen aamukylmässä, ahne kiilto unisissa silmissä, seisovat naiset joukossa harjun reunalla, katsellen läjiin koottuja hyvyyksiä:
Loistavia, kirjavia silkkikankaita, jotka paisuvat ylös arkuista; täysiä hedelmälaatikoita; hajuvettä valkoisissa saviastioissa; koristuksia, helmiä, hienoja, tahkottuja laseja, jotka säteilevät himmeässä kullankarvaisessa ensi koitossa. Päivemmällä, kun ei enää mitään ole korjattavaa ja kun ruumiit on huolellisesti haudattu harjun juureen sekä kaksi miestä lähetetty etelään päin viemään piispan osaa, vieritetään tynnyrit soittaen ja remuten tupiin, suuret puuhaarikat pannaan pöydille, miehet ja koristautuneet naiset istuutuvat penkeille, luukut ja ovet suljetaan ja päivät pääksytysten makaa pieni kalastajain kylä hurjassa, tajuttomassa pauhussa, laulaen ja meluten valoisat päivät ja pimeät yöt, hiekan ja valkoisten vaahtopallojen lennellessä kattojen yli.
* * * * *
Mutta kaikki tämä tapahtui monta, monta vuotta sitte, unhottunut oli kaiketi jo tämä mitätön tarinakin, ainakin puoleksi, tässä suuressa, köyhässä erämaassa, jossa meri ja hiekka vuosi vuodelta olivat tasoitelleet, silitelleet ja haudanneet kaikki muistot kylmään, kuolleesen syliinsä.
Rehevinä, hiljaisina kesä-iltoina, jolloin aurinko hitaasti vaipui suuriin, veripunaisiin pilviin ja kuumenneesen mereen, silloin saattoi joskus tapahtua, että tunnollinen perheenisä, ollen huvimatkalla tässä luonnonihanassa seudussa, pysähtyi, näkyalaan ihastuneena, rannan hiekkaan puoleksi hautautuneen laivanhylyn luo ja kuunteleville lapsilleen kertoili noiden aikain verisiä tapauksia ja yöllisiä kauhuja.
Mutta samalla hän ei koskaan unohtanut muistuttamatta, miten pitkälle ihmiskunta sen jälkeen oli ehtinyt; mitenkä sivistys tälläkin alalla oli tehnyt syvällistä, ihmisystävällistä työtänsä.
Ja sitä tunnollisesti kertoessaan osoitti hän ylpeästi pelastusveneen lujasti muurattua huonetta, joka näkyi hiekkasärkkien takaa. Taikka näytti hän itään päin kapeaa, matalaa niemeä, joka ulottui kauas mereen ja jossa korkea, kapea majakka kohosi taivasta kohti maan viimeisenä, mahtavana virstapatsaana.
Hiekkasärkätkin ylt'ympäri oli aikojen kuluessa vedetty sivistyksen huolelliseen johtoon ja taiten istuteltu täyteen pitkissä, suorissa riveissä, kaisloja ja ruokoja suojaksi lentohietaa vastaan. Ja molempien näiden korkeain, elävien aitojen välillä, jotka kumpikin rannallansa lähestyivät toinen toistansa niemen kärkeen päin, oli nyt laajat, tummat kanervikkokankaat ja pienet, rauhalliset suot, jotka höyrysivät hiljaisina kesäöinä.
Pieni kalastajain kylä oli tällä välin jotakuinkin säilyttänyt omituisen käärmeenmuotonsa. Mutta se oli kasvanut paljon, paljon suuremmaksi, pieneksi kalastajakauppalaksi, jossa oli kirkko ja pappila, kauppiaita ja kestikievari ja monta pientä taloa, joiden tiilikatot loistivat kahta punaisemmilta liituvalkeata hiekkapohjaa vasten.
Ja hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, jolloin aurinko sulatti tervaa vanhoista puumajoista, joita vielä siellä täällä oli jäljellä, ja paahtoi hiekan niin, että se poltti jalan alla, silloin saattoi pikku kauppala yksinäisyydessänsä niinkuin ennen muinoin oikein levittää hiekkasärkille mustat verkkovapeensa ja kalankuivaus-telineensä, rähisevät, paljasjalkaiset lapsilaumansa ja naishenkilönsä, jotka lyhytvartaloisina ja leveähartioisina istuivat kyyrysillään hiekassa, perunoita kuoriskellen.
Etempänä rannalla istui maalareja rinteellä, ikäänkuin toinen toisensa niskassa, suurten, keltaisten päivänvarjojen alla kuin sammakot kärpösienien. Nuori kirjailijan-pilkkakirves, päässä panama-hattu ja sangattomat lasit nenällä, tirkisteli kaikkea ylt'ympäri, muistikirja kädessä. Ja kaikkialla kauppalassa näkyi joukottain vieraita matkustajia, jotka ahkerasti tarkastelivat tätä merkillistä kalastuskylää ja sen miellyttäviä luonnonasukkaita, jotka niin yksikseen elivät täällä niin suurenmoisessa seudussa. Joukko herrasväkeä, miehiä ja naisia, seisoi rannalla maalle vedettyjen veneiden välillä, katsellen hyvin uteliaasti kahta kalastajaa, jotka seisoivat hiekassa verkkojansa selvitellen.
Joku vieras, päässä takaraivalla korkea, harmaa hattu, pölynuttu käsivarrella ja kiikari vatsalla, tuli ulos kestikievaritalon portaille ja hengitti tunnollisesti "hyvin miellyttävää" meriveden ilmaa. Ja etäällä idänpuolisilla hiekkasärkillä, ihan auringon polttavassa paahteessa, tallusteli kokonainen perhe ulos valkoiselle häikäsevälle niemelle, jossa joukko kalastajia veti nuottaa muutamalle maalarille. Puolenpäivän rinnassa tuli kuumuus yhä rasittavammaksi. Kohta asettui merelle ja kauppalan päälle raskaan lämmön välkkyvä ume, joka ikäänkuin kukisti kaikki maahan.
Ei pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Mihin hyvänsä katsoi, ilmaan tai hiekkaan, kaikkialta pisti silmiin kuin hienoilla neuloilla. Ja miellyttävä ranta-ilma tuli yhä vastenmielisemmäksi, tukehuttavammaksi meren, auringon ja puolimädänneen kalanhaisun seokseksi.
Harmaahattuinen mies ja rannalla ollut herrasjoukko olivat jo ammoin palanneet aamiaiselle kestikievaritaloon. Raskas, veltostuttava horrostila laskeutui yhä tiheämmäksi vaipaksi koko kauppalan yli.
Kaikkialla talojen luona makasivat ankat, porsaat ja lapset kuorsaten, kasvot hehkuvan kuumalla hiekalla. Raskaina ja unisina, paljain jaloin, leningit auki, astuskelivat naiset ovissa, ainoastaan silloin tällöin vihaisesti katsahtaen jonkun pienen huoneen pieneen oveen, jossa vielä joku huvi-matkustelija, itikkaharso hatun ympärillä, seisoi leikkiä laskien kalastajatyttöjen kanssa.
Mutta sepä se kohta olikin enää ainoa rähinä koko kauppalassa.
Yksin iloiset, paljasjalkaiset pikku tytötkin, jotka, hameet ylös nostettuina juoksentelivat ja pulikoivat rannassa, istuutuivat väsyneinä maalle vedettyjen veneiden varjoon ja miettivästi katselivat pieniä, piipitteleviä rantatiiroja, jotka uiskentelivat vedenpinnalla ja sukeltelivat kaloja tavoitellen.