III
"Kuulepas, Kamilla!" sanoi oikeusneuvos, palattuaan sulkemasta ulko-ovea, "sanopas", sanoi hän sammuttaessaan avaimen lehdellä käsilamppunsa, "oliko sen Karlsenin salissa kukkivan ruusun nimi Pompadour vai Maintenon?
"Ei, Cendrillon se oli", vastasi tytär.
"Niin oikein, sehän se oli nimi. No, nytpä saamme jo laittautua levolle. Hyvää yötä, tyttöseni, nuku hyvin!"
Kamilla meni huoneesensa ja veti ylös kartiinin, nojasi otsansa kylmää ruutua vasten ja hyräili erästä laulua. Auringon laskiessa oli alkanut vähän tuulla ja yksinäisiä, valkoisia pilvenhattaroita purjehteli kuun valossa Kamillaa kohti. Hän seisoi kauan niitä katsellen, seurasi niitä silmillään kaukaa asti ja hyräili sitä kovemmin, mitä lähemmäksi ne ehtivät, vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, kun ne peittyivät katon päälle, etsi sitte uusia ja seurasi taas niiden kulkua. Hiljaa huoahtaen laski hän vihdoin kartiinin alas, astui peilipöydän luo, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä ristiin kiertyneitä käsiä vasten ja katseli peilistä kuvaansa, kumminkaan sitä oikein huomaamatta.
Hän ajatteli pitkää nuorta miestä, joka käveli, pieni, kivuloinen, mustapukuinen nainen käsivarsillansa, ja ajatteli saman miehen ankarassa myrskyssä ohjaavan pientä alustansa kallioiden ja luotojen välitse. Hän oli kuulevinaan taaskin kokonaisen keskustelun.
Neiti punastui: Eugen Karlsen olisi luullut sinun ihan tahallasi kokevan saada häntä pauloihisi. Ja vähän itserakkaasti jatkoi hän aatettansa: Eipä kukaan olisi sateessa juossut metsän läpi Klaran jäljestä, eikä Klara olisi käskenyt vierasta miestä, niin ihan käskenyt purjehtimaan kanssansa. "Neitonen ja nainen ihan sormenneniin asti", on Eugen Karlsen sanonut Klarasta; se oli pieni pisto sinulle, pikku Kamilla.
Hän riisuutui tahallansa hyvin hitaasti, hiipi sänkyyn, otti pienen komeannäköisen kirjan hyllyltä sängyn vierestä, avasi ensimäisen sivun ja luki väsyneellä ja katkeralla mielellä pienen runoelman, pudotti kirjan lattiaan ja purskahti itkuun. Otti sitte kirjan rohkeasti ylös, asetti sen takaisin hyllylle ja sammutti tulen; makasi niin hetkisen ja katseli toivottoman silmillä kuun valasemaa kartiinia ja vihdoin nukkui.
Muutamien päivien kuluttua läksi "sade-ilman mies" Kap Trafalgariin päin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi kumppaniksi lyhteiden päälle.
Hän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta. Ensimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä, miten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat liittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi riittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja värivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja äänen vaihtelevasta soinnusta.
Mutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä maantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen asunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa tuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan ahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä ole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että siellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka koetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli laitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.
Vihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea tie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi puhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.
Askel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen huivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi palkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen tulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia, kuuli oikeusneuvoksen sanovan "hyvää päivää!" käänsi päänsä ääntä kohti ja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä kukkaruukkuja.
He puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui selittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on ymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle oli hyvin vastenmielinen.
Kamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen heidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän tervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä "tervetuloa"-sanalla.
Oikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen taaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.
Seurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime näkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko hän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin paljoa.
Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin, kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.
Niin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin astui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli, istuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia, sillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.
Mogens kävi istumaan tuolille.
Neiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä, mutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena, että Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi jo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja nauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.
"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?" kysyi hän levottomasti.
"Ei hiukkaakaan."
"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?"
"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä puhutte."
"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu."
"Oli, kyllä se oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan neiden näyttävän hyvin pahastuneelta.
Kamilla purskahti nauruun, hypähti ylös ja juoksi vastaan isällensä, pisti kätensä hänelle kainaloon ja vei hänet Mogensin luo, joka oli ihan hämmästynyt.
Kun päivällinen oli syöty ja kahvi juotu ylhäällä palkongilla, ehdotti oikeusneuvos, että lähdettäisiin kävelemään. Kaikki kolme astuivat he kapeaa tietä myöten ja maantien yli sekä edelleen polkua myöten, jonka molemmilla puolin oli rukiinsänkeä, sitte porraspuitse aituukseen. Siellä seisoi tammi kaikkine muine kumppaleineen, olipa vielä kierrekellokkejakin orjantappura-pensastossa. Kamilla pyysi Mogensia poimimaan niitä. Hän ne raastoi kaikki tyyni ja toi kohta aivan kourallisen.
"Kiitoksia, en minä niin monta tahdo", sanoi hän, ottaen muutamia ja pudottaen muut maahan.
"Olisipa minun sitte pitänyt jättää ne kasvamaan", sanoi Mogens vakavasti.
Kamilla kumartui niitä poimimaan jälleen. Hän odotteli Mogensin tulevan auttamaan ja katsahti häneen kummastuneena. Mutta Mogens seisoi ihan levollisena katselen Kamillan työtä; kun hän kerran muka oli alkanut poimia, niin sai hän jatkaakin työtään, ja poimituksi ne kaikki tulivat. Vaan Kamilla ei sitte pitkään aikaan virkkanutkaan mitään Mogensille, tuskinpa edes katsoikaan häneen päin.
Mutta arvattavasti he kuitenkin leppyivät, sillä kun paluumatkalla tultiin tammen kohdalle, meni Kamilla sen alle ja katseli ylös puunlatvaan, astuskeli puolelta toiselle, levitteli käsiään ja lauloi; ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensastoon katsomaan, miltä hän oli näyttänyt. Äkisti juoksi Kamilla sitte häneen päin, mutta Mogens ei muistanutkaan tehtäväänsä, ei juosta eikä huutaa. Kamilla selitti nauraen, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä luullut, että hänellä olisi ollut rohkeutta pysyä paikoillaan, jos "näin hirmuinen ihminen – hän osoitti itseään – olisi juossut minua vastaan." Mogens sitä vastoin sanoi olevansa itseensä hyvin tyytyväinen.
Kun Mogens päivän laskun edellä läksi kotiinsa päin, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla hänet tielle. Ja kotiin palatessa sanoi Kamilla isällensä, että heidän pitäisi hyvin usein kutsua tuota erakko raukkaa heille sinä kuukautena, joka vielä saatettiin oleskella maalla, sillä eihän hänellä ollut ketään muita tuttuja. Oikeusneuvos myöntyi: ja hymyili itseksensä, että häntä tyttärensä luuli niin herkkäuskoiseksi; mutta Kamilla astuskeli perin lempeän ja vakavan näköisenä, ett'ei muka ollenkaan epäiltäisi hänen niin sanoneen vain puhtaasta säälistä.
Todellakin tuli niin kaunis syyskesä, että oikeusneuvos vielä voi oleskella kokonaisen kuukauden Kap Trafalgarissa, ja sääli toi Mogensin kahtena ensi viikkona kahdesti ja kolmantena viikkona melkein joka päivä oikeusneuvoksen maakartanoon.
Oli kauniin sään viimeiset päivät. Aikaisin aamusilla oli satanut ja ollut pilvistä kappaleen päivääkin, mutta nyt oli aurinko hajoittanut vesiverhon ja paistoi niin lämpimästi ja suloisesti, että märjät puutarhan käytävät, nurmikot ja puidenoksat oikein höyrysivät. Oikeusneuvos leikkeli astereja. Mogens ja Kamilla poimivat muutamassa tarhan nurkassa myöhäisiä talviomenia.
Mogens seisoi pöydällä, käsivarrellansa suuri kori, ja Kamilla tuolilla, pitäen kiinni suuren, valkoisen esiliinansa nurkista.
"No, mitenkä käy!" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli keskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä ylhäällä riippuvaa omenaa.
"Niin," jatkoi hän, "sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman itsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi pääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko; he lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja vuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri lopettaen atriaansa, kun he tulivat.
"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi talonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'
"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.
"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika… Ei, en minä enää huoli kertoa", sanoi Mogens maltittomasti.
"Voittehan sitte olla kertomatta," sanoi Kamilla ja katsahti ylös kummastuneena.
"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa," virkkoi Mogens. "Minä kysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle."
"Sanokaas! – Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on aita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini kanssa enkä palaa enää. Yksi!"
Kamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.
"Kaksi!"
Mogens oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
"Sinun!" kuiskasi Kamilla, päästi irti esiliinansa nurkat, niin että omenat pyöriskelivät joka haaralle, ja juoksi pois.
"Kolme!" sanoi hän, kun Mogens sai hänet kiinni, mutta Mogens häntä kuitenkin suuteli.
Oikeusneuvosta häirittiin asterikukkain poiminnassa; mutta maaherran poika oli niin verraton seoitus luontoa ja sivistystä, ett'ei oikeusneuvos ruvennut mitään selkkauksia laittelemaan.
HENRIK PONTOPPIDAN
RAKKAUSJUTTU
I
Aivan puolipäivän polttavassa paahteessa, ilman vähintäkään varjoa tai pilvenhattaraa niin pitkälle, kuin silmä kantoi, lensi suurien, tasaisten, valmistuneiden peltojen yli suuri lintu verkkaan liikutellen leveitä siipiään.
Päästyään kylän kohdalle pysähtyi se, lepuutti siipiänsä ja katsoi alas; mutta vain hetkisen. Sitte se jälleen kohosi ylöspäin, omituisesti liikuttaen ruumistaan, ikäänkuin halveksivasti olisi olkapäitä nyäissyt, ja liihoitteli levollisesti edelleen kirkkaan taivaan alla, ruskeiden soiden yli itäänpäin suuria kukkuloita kohti, jotka sinertivät tuolla kaukana.
Kylässä se ei ollut huomannut mitään nähtävää; ei pienintäkään liikettä, jonka tähden olisi ansainnut pysähtyä. Kaikki oli hiljaista, kuin kuollutta; sillä kaikki nukkui.
Aivan aterian jälkeen makasivat taloissa ja pihoissa ja hikoilivat maatessaan miehet, vaimot ja lapset vuoteilla tuvissa tai oljilla ladoissa. Ja pienen, rakennuksilla ihan umpeen ympäröidyn lammikon rannoilta kohosi tasainen, yksitoikkoinen kuorsaus, sekautuen talleissa lepäilevien elukkain ääniin.
Viileissä paikoissa makasi siipikarja, höyheniään pöyristellen; kissa venyi kivipaadella, ja ilmakin makasi raskaana, liikahtamatta kaiken muun päällä.
Yksin metsäkin uinahti, lehteäkään väräyttämättä; ja raikastähkäiset korret valmistuneilla pelloilla olivat väsyneinä kallistuneet toinen toistansa vastaan, ikäänkuin levätäksensä nekin. Ainoastaan aurinko istui korkealla taivaanrannalla kirkassilmäisenä ja nauraen maailmaa, jossa nukutaan ja uneksitaan.
Nukkunut oli myöskin pastori Rude suureen nojatuoliinsa pohjoisen puolella, silmälasit otsalla ja pää vähän sivulle kallistuneena. Lempeä, rauhallinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, suuri sanomalehti oli vaipunut polvelle; avonaisesta ikkunasta lenteli edestakaisin surisevat, iloiset kärpäset, arkailematta istahtaen hänen paljaalle päälaellensa ja kutittaen häntä nenän alta.
Mutta alhaalla suuressa, varjoisessa puutarhassa, kauniin, tuoksuvan lehmukeen alla, istui hänen nuori, kaunis tyttärensä, miettivän näköisesti lukien kirjaa.
Silloin tällöin, kun lehdet vienosti suhahtivat hänen päänsä päällä, katsahti hän ylös ja ajatteli. – Hän oli valkoverinen ja hieno-ihoinen, musta, pehmoinen tikka sidottuna nauhalla kaksinkertaiseen solmeen.
Mutta hänen ajatellessaan kohosi vieno puna hänen poskillensa, silmät kostuivat vähän ja suun seuduilta loisti uneksiva hymy, kehittyen lujaksi uskoksi vähän surumielisissä kasvoissa.
Sitte kumarsi hän jälleen hitaasti päänsä kättä vasten ja luki edelleen – rakkausrunoelmia.
Äkisti aukesi kylässä, hyvin varovasti sisästäpäin avattuna, tallinoven yläpuoli lammikkoa kohti. Kummallisen suuri pää pistäytyi näkyviin, irvistäen valkoisia hampaitaan aurinkoon päin, ja katseli varovasti joka taholle. Liian lyhyt, pyöreä käsi ojentui ulos ja päästi oven alapuoliskon säpistä; ja nyt näkyi pieni, naurettava henkilö, joka, jalassa valkoiset sukat ja puukengät kainalossa, läksi hiipimään pitkin seinää, kunnes pääsi tielle, johon kivitys loppui. Siellä pisti hän varovasti puukengät jalkaansa ja katseli taas ympärilleen.
Ei hän ollut edes kärpäistäkään häirinnyt. Silloin nauroi hän taas, katsoi tyytyväisesti itseensä, näpäytti pois jotakin toiselta nutunliepeeltä ja läksi varovasti astumaan tietä myöten.
Mutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin kohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului kylästä päin.
Pari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta aivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin ja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään, takaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka läksivät puista tienvarrelta lentoon.
Pari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä avonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella. Kolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla, kurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes pikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.
Mutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän kumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen vilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä pyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.
Vaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti levottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen saalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt päivän paistamasta.
Ihan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui laajalle yli soiden ja mäkien.
Kylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä, ympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.
Hiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen päivään ulkona.
Tuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita kahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa; ja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea metsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi sumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.
Mutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki puhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina pienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin seiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli kyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla. Hänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla, jonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi hänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.
Mies makasi vuoteella, kädet pään alla; hänen tohvelinsa seisoivat sängyn edessä odotellen. Ja erään ikkunan luona istui nuori, keltatukka tyttö, ommellen ajatuksiinsa vaipuneena.
Mutta ei kukaan heistä puhunut.
Silloin tällöin liikahti lehti ulkona; huone tuli vähän valoisemmaksi ja hiljainen, tasainen humina kulki metsän läpi.
Silloin nosti nuori tyttökin suuret, lapselliset silmänsä ja katsoi räpäyttämättä hetkisen ilmaa, kunnes humina katosi kaukaisuuteen. Hän oli valkoverinen, päivettymätön; sileä, vaaleankeltainen tukka nauhalla sidottu, vähän punertava edestäpäin ja korvallisilta paljosta kampaamisesta vedellä.
Hänen olennossansa oli jotakin äitin siloisesta, pehmeästä muodosta. Ja kuitenkin oli hänessä jotakin vähän vierasta hienoutta ja hentoutta, joka ikäänkuin ei kuulunut tähän tupaan.
Mutta se soveltui hyvin siihen syrjäiseen nurkkaan, jossa hän istui ikäänkuin itseksensä; ja se suli arkaan katseesen, kun hän välistä äitin ryäistessä katsahti häneen ja heti jälleen työhönsä.
Olipa koko siinä nurkassakin jotain vieraan maailman omaista, se kun oli täynnä pieniä koristuskapineita ja kukkakehyksiin sovitettuja kuvia, joita oli leikelty mikä mistäkin. Ja seinällä hänen takanaan oli pienellä hyllyllä kauniisti sidottuja kirjoja: Ingemannin sankariromaaneja, raamattu ja monta nidosta rakkausrunoelmia.
Äkisti alkoivat varikset pauhata tiellä, lentää räpyttelivät rähisten tuvan yli ja kulkivat kirkuen metsään päin. Kahlekoira yritti haukkuen lähteä ja vanha, lahonut metsäportti narisi saranoissaan.
Nuori tyttö oli äkisti katsahtanut ylös; ja kun koira heti vaikeni, kohotti mieskin vuoteelta päätänsä ja katsoi kysyväisesti huoneesen, sillä joku tuttuhan sieltä siis oli tulossa, Mutta tyttären silmät kääntyivät äitiin, joka liikahtamatta pysyi lietensä edessä ja juuri nyt sai niin kummallisen kiireen puhaltaa tulta, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ensin ei tyttö sitä ymmärtänyt, mutta kun askeleet lähestyivät, niin että saattoi kuulla niiden tahdin, välähti äkillinen, arki tuska hänen kasvoissansa, hänen silmänsä pimenivät ja hän kokosi ompelukapineet syliinsä, ikäänkuin paetakseen.
Samassa kuuluivat askeleet jo porstuasta, puukengät asetettiin syrjään, säppi avattiin varovasti ja sisään astui pieni, vääräsääri mies, pyöreä hattu päässä ja yllä pitkä nuttu.
"Hyvää päivää taloon!" sanoi hän, ottaen hatun päästänsä.
Nyt vasta nousi vaimo, astui poikki lattian ja ojensi lyhyen kätensä tulijalle, sanoen voimakkaasti: "Hyvää päivää ja terve tuloa, Martti Petterinpoika!" Hän piti päänsä pystyssä ja puristi melkoisesti tulijan kättä, mutta ei edes katsahtanutkaan toisiin tuvassa olijoihin.
Mies oli jo päässyt sängyn laidalle, jossa hän istui vanhana ja väsyneenä, harmaa, harva tukka hikisenä otsalla ja katsoi tulijaa, ikäänkuin ei uskoen omia silmiään tai ei saaden selville vanhoja ajatuksiansa.
Viimein sai hän tohvelit jalkaansa, pyyhkäsi otsaansa toisella nahkahihallaan, tuli vieraan luo ja antoi kättä. Mutta hän ei jaksanut sitä liikutukselta ojentaa; hänen pienet, värittömät silmänsä katselivat levottomasti milloin vierasta, milloin nurkassa istuvaa tytärtä, joka pysyi liikkumatonna kumarruksissa eteenpäin ja kasvot peitossa.
"Tottahan näet Martin, Reetta!" sanoi äiti lempeästi; ja Reetta nousi ja ojensi kätensä; mutta hän ei katsonut ylös, vaan istuutui jälleen raskaasti, niinkuin olisi häntä pyörryttänyt.
Oli hetkinen raskasta äänettömyyttä. Martti Petterinpoika, ollen semmoiseen tottunut, veti leveän suunsa hymyntapaiseen irvistykseen, mutta ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa; ja kun hän samassa katsahti isään, käänsi isä äkisti silmänsä lattiaan.
Mutta äiti ei ollut tietävinään mistään, sitoi esiliinan ryhdikkäästi pyöreän vartalonsa ympäri ja sanoi luonnottoman kovasti, alkaen toimeliaasti kävellä edestakaisin huoneessa:
"Ole hyvä, Martti, ja käy istumaan!" Mutta äänessä oli omituista värinää ja kiiltävä hiki kihosi hänen otsallensa. "Ole hyvä, käy istumaan!" sanoi hän toistamiseen.
Martti oli seisonut keskellä lattiaa ja pyöritellyt hattua kädessään; nyt hän ripusti sen varovasti oven luo naulaan ja istuutui pitkälle penkille toiselle ikkunaseinälle seljin siihen päin, niin että voi nähdä lattian yli Reetan, joka istui tuvan toisella puolella. Isä-vanhus huomasi vaipuneensa ajatuksiin, heräsi, katsahti ylös ja siirtyi pöydän päähän istumaan penkille. Äiti sitä vastoin astuskeli ja puuhaili, pitäen huolta kattilasta, joka oli ruvennut kiehumaan, ja pannen kahvipannun tulelle.
Väkevä, hapahko höyry levisi tupaan. Mutta ei kukaan tahtonut oikein saada auki suutansa, niin että pitkä hetki kului raskaassa äänettömyydessä.
Äiti pyhkäsi kätensä selkämällä otsaansa ja keksi sanoa, että oli lämmin; Martti vastasi, että lämminhän tuo oli, ja isä toisteli samat sanat, mutta hänen silmänsä alinomaa ikäänkuin salaa pyrkivät katsomaan tyttären nurkkaan.
Sitte sanoi äiti, että eihän siellä kylässä liene mitään uutta kuulunut; ja vähän ajan kuluttua sai Martti kiskaistuksi katseensa pois Reetasta ja vastanneeksi, että eihän siellä kuulunut.
Mutta sitte kääntyi äiti äkisti lieden luona, korotti äänensä ja kysyi elonkorjuuta; ja siihen Martti heti arvelematta vastasi, että jos tätä ilmaa kestää neljätoista päivää, niin kyllä saadaan elo korjatuksi ainakin keveämmiltä mailta.
Siihen vastattiin, että jos tuli sadetta, niin voi ehkä käydä pahoin rukiille; tuskinhan se jaksoi pysyä pystyssä, kun oli niin täyteläinen. Mutta nyt kertoi Martti lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että tuommoinen pieni sade ennen leikkuuta oli juuri omansa vahvistamaan jyvää, ja siinä oli hänen mielestänsä jotakin ajattelemista.
Puheltiin siitä sitte hetkinen sinne tänne.
Vihdoin sanoi emäntä, että kun Herra oli antanut hyvän sadon, niin kyllä hän myöskin piti huolen, että se saatiin hyvänä korjuusen; ja siitä kehittyi puhelu vähitellen niin vilkkaaksi molemmin puolin, että isä-vanhuskin antoi heikon äänensä kuulla.
Hänelle näet johtui mieleen joku vuosi lapsuutensa ajasta, jolloin ruis ei kasvanut pitemmäksi, kuin että hyvästi täytti puukenkien yli, sanoi hän, ja monilla tarpeettomilla sanoilla kertoi hän äitistään, joka seisoi itkien ovessa nähdessään piikojen haravoivan sitä rehuna kokoon, panematta edes kuhilaillekaan. Martti oli kuullut saman asian ennenkin, ja kun he nyt johtuivat juttelemaan, kuinka paljon maailma kuitenkin oli edistynyt viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena, kääntyi keskustelu lannoitukseen; silloin siirtyi emäntä takaisin lieden luo sevittämään kahvia, vaan miehet siirtyivät likemmäksi toistansa ja tulivat ihan innokkaiksi.
Reetta oli tällä välin toisten huomaamatta hiipinyt kyökkiin; ja kun äiti vähän ajan perästä tuli sinne ottamaan kuppeja, hypähti hän turvelaatikon päälle, jolla oli istunut ja itkenyt.
Mutta sivulle katsomatta kääri äiti levollisesti ahtaat hihansa ylös valkoisille, pyöreille käsivarsilleen, käänsi auki pesupöydän kannen ja kaatoi vettä vatiin, joka siellä oli.
"Äiti!" rukoili taaskin tyttö, "No, äiti! Minä en tahdon, kuuletko, minä en tahdo."
Seinällä oli talrikkeja rivissä. Äiti katsoi sinne, otti neljä, pani vatiin ja tempasi pyyherievun koukusta ikkunan vierestä.
"Hyvä äiti! Et sinä saa tehdä sitä, sillä minä en tahdo, en, vaikka mikä olisi, kuuletko? Äiti, no, äiti! Minä – minä puhun sen papille! Minä – minä hukuttaudun," nyhkytti hän toivottomuudessaan ja peitti käsillään kasvonsa.
Kammarissa olijat kuuluivat nyt puhelevan jo ihan kovasti. Mutta äiti kuivasi kätensä, kävi istumaan kyökkituolille, veti hellästi Reetan luoksensa, sulki hänet pieneen syliinsä ja kumartui hänen ylitsensä.
"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Ihanhan sinä olet mieletön.
Puhuthan sinä aivan kuin hullu, lapsi kulta. Mitä sanotkaan?
Hukkumaanko menet?"
Ja hän otti pois kädet kasvoilta; mutta Reetta piilotti ne äitinsä syliin ja tarttui hädässään lujasti häneen kiinni.
"Sanopas minulle yksi asia, Reetta. Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa, olenko? No hyvä. Luuletko sitte, että minä, äitisi, tekisin sinulle mitään onnettomuutta? Entä Martti sitte? Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Martti on rehellinen, kunnon mies, joka tekee työnsä ja pitää, mitä hänellä on, niin että isäsi ja äitisi saavat olla varmat, ett'ei hän tee sinulle mitään kepposia, niin että viimein joudut sinne, jossa ei naurata…"
"Niin, mutta hyvä äiti," nyyhki Reetta lapsellisesti ja katsoi nyt ylös kauneilla, itkuisilla silmillään. "Minähän en pidä hänestä ollenkaan; minä … minähän en rakasta häntä."
"Loruja, Reetta! Etkö rakasta? Hullutuksia vain, mitä ovat ajaneet päähäsi tuolla pappilassa; ei ne meille sovellu. Martti on mies, joka ei juo eikä pelaa, vaan tulee hyväksi vaimolleen ja lapsilleen, ja siinä on jotakin, johon voi luottaa. Kuivaa nyt silmäsi, Reetta, ja kiitä Herraa. Martti Petterinpoika kyllä voi tehdä semmoisen köyhän tytön kuin sinut onnelliseksi, usko sinä vain äitiäsi!"
Kammarista kuului isän kimakka ääni änkyttävän, niinkuin aina, milloin hän oli hyvin liikutettu, ja samalla löi hän hiljaa rystyillään pöytään.
"Niin, sinä olet oikeassa siinä, mitä sanot, Martti!" sanoi hän: "Tämähän se lannoitus ja tuota – niin ennen maailmassa – niin vain; siihen ne menisi sinulta sekä sillit että leivät – silloin saisivat talonpojat hapuilla äyrejänsä, tokko niitä löytäisivätkään. Niin, niin, totta sen me tietänemme, me vanhat, jotka olemme sen itse kokeneet."