"Akela on iskenyt harhaan", kertoi pantteri. "Ne olisivat viime yönä hänet tappaneet, mutta ne tarvitsivat sinua myös. Ne haeskelivat sinua ylängöltä."
"Minä olin kynnetyillä kentillä. Valmis olen. Katso!" Mowgli näytti tuliruukkua.
"Hyvä! Kuule, minä olen nähnyt ihmisten pistävän tuohon kuivan oksan ja tuotapikaa puhkesi sen päähän Punakukkaa. Etkö pelkää?"
"En. Miksi pelkäisin? Nyt muistan – jos ei se ole unta – miten minä ennen sutena oloani makasin Punakukan vieressä ja se oli lämmin ja suloinen."
Kaiken päivää istui Mowgli luolassa tuliruukkuansa vaalien ja sirotellen siihen kuivia oksia nähdäkseen mitä ne vaikuttaisivat. Hän löysi mukavan karahkan, ja kun illalla Tabaqui tuli luolalle töykeästi ilmoittamaan, että häntä tarvittiin Käräjäkalliolla, niin hän nauroi kunnes Tabaqui luikki tiehensä. Sitten Mowgli yhä naureskellen lähti käräjille.
Akela, Yksinäinen Susi, makasi paatensa vieressä merkkinä siitä, että lauman johtajan paikka oli avoinna, ja Shere Khan rippeillä ruokittuine susisaattueineen asteli edestakaisin ilmeisesti mielissään. Bagheera makasi ihan Mowglin takana, ja tuliruukku oli Mowglin polvien välissä. Kaikkien ollessa läsnä alkoi Shere Khan puhua – sitä ei hän Akelan parhaimmillaan ollessa olisi konsanaan rohjennut.
"Hänellä ei ole oikeutta", kuiskasi Bagheera. "Sano se. Hän on koiran poika. Hän pelästyy."
Mowgli hypähti seisaalleen. "Vapaa Kansa", hän huusi, "johtaako laumaa Shere Khan? Mitä tekemistä tiikerillä on johtajapaikastamme päätettäessä?"
"Siihen nähden että johtajanpaikka vielä on avoinna, ja pyydettynä puhumaan…", aloitti Shere Khan.
"Kuka on pyytänyt?" vastasi Mowgli. "Olemmeko me kaikki shakaaleja, tätä karjanteurastajaa hännystelläksemme? Lauman johtaminen on yksistään lauman asia."
Kuului ärähdyksiä: "Vaiti, sinä ihmisen penikka!" "Antakaa hänen puhua. Hän on pitänyt Lakimme"; ja vihdoin lauman vanhemmat karjuivat: "Puhukoon Kuollut Susi." Kun lauman johtaja on tapossaan epäonnistunut, niin häntä kutsutaan Kuolleeksi Sudeksi niin kauan kuin hän elää, eikä se aika ole pitkä.
Akela nosti vanhaa päätänsä väsyneesti:
"Vapaa Kansa, ja te myös, Shere Khanin shakaalit, kaksitoista kautta olen teitä johtanut tappoon ja takaisin, eikä koko sinä aikana ainoakaan ole joutunut loukkuun eikä tärveltynyt. Nyt olen iskenyt harhaan tapossani. Te tiedätte kuinka se juoni punottiin. Te tiedätte toimittaneenne minut koettelemattoman kauriin eteen, tehdäksenne heikkouteni tunnetuksi. Se oli taitava temppu. Teillä on oikeus tappaa minut tässä Käräjäkalliolla nyt. Kysynpä siis, kuka tulee tekemään lopun Yksinäisestä Sudesta? Sillä se on Viidakon Lain mukaan minun oikeuteni, että te tulette yksitellen."
Syntyi pitkällinen hiljaisuus, sillä yksikään susi ei halunnut kahdenkamppailuun elämästä ja kuolemasta Akelan kanssa. Sitten ärjyi Shere Khan: "Pyh! mitä me tästä hampaattomasta hupakosta? Hän on tuomittu kuolemaan! Ihmisenpenikka se liian kauan on elänyt. Vapaa Kansa, hän on alun pitäin ollut minun otukseni. Luovuttakaa hänet minulle. Minä olen kyllästynyt tähän ihmissusi-hulluuteen. Hän on jo kymmenen kautta häirinnyt viidakkoa. Luovuttakaa minulle ihmisenpenikka; muutoin metsästän täällä aina, antamatta teille luun siruakaan. Hän on ihminen, ihmisen lapsi, ja minä vihaan häntä luitteni ytimiä myöten!"
Enemmän kuin puolet laumaa ulvoi: "Ihminen! Ihminen! Mitä on ihmisellä tekemistä meidän kanssamme? Menköön hän omaan paikkaansa."
"Usuttamaan kaikki kylien väki meidän kimppuumme?" menosi Shere Khan. "Ei; luovuttakaa hänet minulle. Hän on ihminen, eikä kukaan meistä voi katsoa häntä silmiin."
Akela nosti taas päätänsä ja virkkoi: "Hän on nauttinut meidän ravintoamme. Hän on nukkunut parissamme. Hän on ajanut meille riistaa. Hän ei ole rikkonut ainoatakaan sanaa Viidakon Laista."
"Ja myös: minä maksoin hänen puolestansa mullikan, silloin kun hänet otettiin laumaan. Vähäinen on mullikan arvo, mutta Bagheeran kunnia on jotakin, minkä puolesta hän kenties taistelee", lausui Bagheera suopeimmalla äänellään.
"Kymmenen vuotta takaperin maksettu mullikka!" ärisi lauma. "Mitä me kymmenen vuotta vanhoista luista piittaamme?"
"Tai sitoumuksesta?" kysyi Bagheera, valkeat hampaat huulen alta paljastuneina. "Oikeinpa on Vapaa Kansa nimenänne!"
"Mikään ihmisen penikka ei voi juosta viidakon väen matkassa", kiljui
Shere Khan. "Antakaa pois minulle!"
"Hän on meidän veljemme kaikessa paitsi vereltään", pitkitti Akela; "ja te tapasitte hänet täällä! Olenpa tosiaan elänyt liian kauan. Jotkut teistä ovat karjan syöjiä, ja toisien olen kuullut Shere Khanin opettamina käyvän pimeinä öinä sieppomassa lapsia kyläläisten kynnykseltä. Tiedän teidät siis raukoiksi, ja raukoille nyt puhun. On varmaa, että minun täytyy kuolla, eikä minun henkeni ole minkään arvoinen, muutoin tarjoaisin sen ihmisenpenikasta. Mutta lauman kunnian vuoksi – sen pikku seikan olette unohtaneet johtajatta ollessanne – minä lupaan, että jos annatte ihmisenpenikan lähteä omaan paikkaansa, niin minä en paljasta ainoatakaan hammasta teitä vastaan, kun kuolemani hetki saapuu. Minä kuolen silloin taistelutta. Se säästää laumalta ainakin kolme henkeä. Enempää en voi tehdä; mutta jos tahdotte, niin minä pelastan teidät häpeästä, jota tuottaa virheettömän veljen tappaminen, – veljen, joka on Viidakon Lain mukaan laumaan puollettu ja lunastettu."
"Hän on ihminen – ihminen – ihminen!" ärisi lauma; ja useimmat sudet alkoivat keräytyä Shere Khanin ympärille, jonka häntä alkoi heilahdella.
"Nyt on juttu sinun käsissäsi", huomautti Bagheera Mowglille. "Me emme voi tehdä enempää kuin tapella."
Mowgli nousi suoraksi seisomaan – hiiliruukku käsissään. Sitten hän ojensi käsivartensa ja haukotteli käräjäkansaa vasten kuonoa; mutta hän oli suunniltaan vimmasta ja surusta, sillä, sutten tapaan, sudet eivät olleet hänelle milloinkaan ilmaisseet, kuinka kiihkeästi he häntä vihasivat. "Kuulkaapas!" hän huusi. "Ei tätä koirien ulinaa tarvita. Olette tänä iltana niin moneen kertaan vakuuttaneet minut ihmiseksi (ja totisesti olisin ollut sutena teidän kanssanne elämäni loppuun asti), että tunnen sananne todeksi. Niinpä en enää kutsukaan teitä veljikseni, vaan sag'iksi (koiriksi), kuten teitä ihminen nimittäisi. Mitä te teette ja mitä ette, se ei ole teidän sanottavissanne. Minusta se riippuu; ja nähdäksemme asian selvemmin olen minä, ihminen, tuonut tänne hiukkasen sitä Punakukkaa, jota te koirat pelkäätte!"
Hän heitti hiiliruukun maahan. Muutamat hehkuvat hiilet sytyttivät kuivan sammaltukon leimahtamaan räiskyvänä lieskana, ja koko neuvosto peräytyi hyppivien liekkien tieltä kauhuissaan.
Mowgli työnsi kuivan karahkansa tuleen kunnes oksat leimusivat ja räiskyivät, ja pyöritteli sitä luimistelevien susien keskessä.
"Sinä olet herra", supisi Bagheera. "Pelasta Akela kuolemasta. Hän on aina ollut ystäväsi."
Akela, yrmeä vanha susi, joka ei ollut milloinkaan elämässään anonut armoa, loi Mowgliin surkean katseen, pojan siinä seistessä ilkosen alastomana, pitkä musta tukka liehumassa hartiain yli karahkan loimossa, joka sai varjot hyppimään ja vipajamaan.
"Hyvä!" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. "Näen olevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo – jos ne omaa väkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa puheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te olette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä ihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te olette minut kavaltaneet." Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät sinkoilivat öiseen ilmaan. "Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan kuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana ennen lähtöäni." Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi vilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä. Bagheera seurasi tapaturmien varalta. "Ylös, koira!" huusi Mowgli. "Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!"
Shere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän ummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.
"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut minua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme ollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa Punakukan alas kurkkuusi!" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja tiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.
"Pyh! Korvennettu viidakkokissa – laputa nyt! Mutta muista, että kun ensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se tapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään vapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole minun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet lerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä häädän matkoihinsa – noin! Menkää!" Tuli roihusi hurjasti karahkan kärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet ulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli jäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle asettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei hän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja nyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.
"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" voihki hän. "En haluaisi jättää viidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?"
"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset käyttävät", selitti Bagheera. "Nyt tiedän, että sinä olet ihminen etkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta tästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä." Ja Mowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä hän ollut eläissään ennen itkenyt.
"Nyt", hän virkahti, "minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy minun lausua jäähyväiset emolleni"; ja hän riensi luolaan missä tämä isä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena, neljän penikan ulvoessa surkeasti.
"Ettehän unohda minua?" sanoi Mowgli.
"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan", vakuuttivat penikat. "Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme sinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi."
"Tule pian!" pyyteli isä Jolkka. "Oi, viisas pikku sammakko, tule pian käymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä."
"Tule pian", pyyteli emo Jolkka, "pienoinen alaston poikani; sillä kuulehan, ihmisen lapsi, minä olen sinua rakastanut enemmän kuin omia pentujani konsanaan".
"Minä tulen varmasti", lupasi Mowgli; "minä tulen levittämään Shere Khanin taljaa Käräjäkalliolle. Älkää unohtako minua! Sanokaa kaikille viidakossa, etteivät minua unohda!"
Päivä alkoi sarastaa Mowglin yksinään lähtiessä alas ylängön rinnettä kohtaamaan niitä salaperäisiä olentoja, joita ihmisiksi nimitetään.
SEEONEE-LAUMAN METSÄSTYSLAULU
Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan
nyt, vielä ja taas!
Näytti haarova sarvi ja haarova sarvi
salolammen, miss' oli hirvien parvi.
Olen väijynyt yksin, ma kaikkea seuraan
nyt, vielä ja taas!
Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan,
nyt, vielä ja taas!
Susi nopsasti palaa ja nopsasti palaa
luo lauman, jok' ootteli viestiä salaa,
ja me etsimme, löysimme metsästysalaa
nyt, vielä ja taas!
Teki tuloa aamu, sai lauma teuraan
nyt, vielä ja taas!
Jalat ei viitahan jälkiä jätä!
Pimeässä ees silmiä vältä ei hätä!
Nyt on ääntä! Hei hoi hei! Kuulkaapa tätä
nyt, vielä ja taas!
KAAN METSÄSTYS
Leopardi on täplistä ylpee ja puhveli sarvistaan. Ole puhdas, kun kiillosta taljan sun voimias arvaillaan. Jos sinkoat sorkilla sonnin tai sambhurin sarvesta saat, älä viestiä kiidätä meille; myös oltiin me lapsekkaat. Älä vierasta pentua sorra, vaan veikkona vain ota vastaan, jos pieni ja lystikäs onkin; pian karhu voi etsiä lastaan. "Olen verraton!" kerskuvi pentu ens' tapponsa saatuaan. Iso viidakko, pienipä pentu. Hänen sietää vaieta vaan.
Baloon ajatelmia.
Kaikki mikä tässä kerrotaan tapahtui jonkin aikaa ennen kuin Mowgli joutui häädetyksi Seeoneen susilaumasta tai kosti tiikeri Shere Khanille. Niinä päivinä Baloo opetti hänelle viidakon lakia. Isoa, totista, vanhaa ruskeata karhua ihastutti noin näppärä oppilas, sillä nuoret sudet opettelevat viidakon lakia vain sen verran kuin heidän omaan laumaansa ja heimoonsa kuuluu, ja luikkivat tiehensä oitis kun pystyvät kertaamaan metsästyssäkeet: – "Äänettömät käpälät; pimeässä näkevät silmät; tuulien haaston tyyssijoissansa kuulevat korvat ja terävät valkeat hampaat, kaikki nämä ovat tunnusmerkkejä veljillämme, paitsi shakaali Tabaquilla ja hyeenalla, joita me vihaamme." Mutta Mowglin oli ihmisen penikkana opittava melko lailla enemmän kuin tämä.
Toisinaan tallusteli Bagheera, musta pantteri, viidakon läpi tarkastelemaan lemmikkinsä edistymistä ja kehräili pää puuta vasten Mowglin lausuillessa päivän läksyä Baloolle. Poika osasi kiivetä melkein yhtä hyvin kuin uida, ja uida melkein yhtä hyvin kuin juosta. Lainopettaja Baloo opetti hänelle sen vuoksi metsä- ja vesilait: miten erottaa laho oksa terveestä; miten puhutella kohteliaasti villejä mehiläisiä tavatessaan niiden pesän viisikymmentä jalkaa yläpuolella maanpinnan; mitä sanoa Mang-yökölle joutuessaan keskipäivällä häirinneeksi häntä lehvistössä; ja miten varoittaa lammikoiden vesikäärmeitä loiskahtaessaan alas niiden sekaan. Viidakon väestä ei kukaan siedä häirintää, ja kaikki ovat kovin kärkkäät syöksähtämään tunkeutujan kimppuun. Mowglille opetettiin myös muukalaisten metsästyshuuto, jota on äänekkäästi toisteltava, kunnes siihen vastataan, milloin viidakon väestä joku metsästää ulkopuolella omaa aluettansa. Se merkitsee käännettynä: "antakaa minulle lupa metsästää täällä, sillä minä olen nälissäni"; ja vastaus kuuluu: "metsästähän sitten ruuaksesi, mutta älä huviksesi".
Tästä kaikesta näette, kuinka paljon Mowglin oli opittava ulkoa, ja häntä väsytti ylenpalttisesti saman asian hokeminen sataan kertaan; mutta, kuten Baloo virkkoi Bagheeralle eräänä päivänä Mowglin saatua korvatillikan ja juostua kiukuissaan karkuun: "Ihmisen penikka on ihmisen penikka, ja hänen täytyy oppia viidakon laki kokonaan."
"Mutta ajattele kuinka pikkuruinen hän on", vastusti musta pantteri, joka olisi lellitellyt Mowglin pilalle, jos olisi saanut tahtonsa tapahtumaan. "Miten voi hänen pääpahasensa kantaa kaikkia sinun pitkiä puheitasi?"
"Onko viidakossa mitään liian pientä surman omaksi? Ei. Siksi minä hänelle näitä taitoja opetan, ja siksi lyön häntä, hyvin pehmeästi, milloin hän unohtaa."
"Vai pehmeästi! Mitä sinä pehmeydestä tiedät, senkin Rautakoura?" murahti Bagheera. "Hänen kasvonsa ovat tänään ihan kolhiintuneet sinun – pehmeydestäsi. Huh."
"Parempi että minä, joka häntä rakastan, kolhin häntä vaikkapa kiireestä kantapäähän, kuin että hän joutuisi vaurioon tietämättömyydestä", vastasi Baloo hyvin vakavasti. "Minä opetan hänelle nyt viidakon tietäjäsanoja, jotka suojelevat häntä lintujen ja käärmekansan parissa sekä kaikkien neljällä jalalla metsästävien keskuudessa, paitsi hänen omassa laumassaan. Hän voi nyt vaatia suojelusta kaikelta viidakon väeltä, kunhan vain muistaa sanat. Eikö se ole pikku pöllytyksen arvoista?"
"No, pidähän vain varasi, ettet tapa ihmisenpenikkaa. Hän ei ole mikään puunrunko tylsien kynsiesi teroittimeksi. Mutta mitä ovat nuo tietäjäsanat? Minä kait apua pikemmin annan kuin pyydän", – Bagheera ojensi yhtä käpäläänsä ja ihaili sen päässä harittavia terässinisiä sorkkarautoja – , "mutta tekisi kuitenkin mieleni tietää".
"Minä kutsun Mowglin ja hän sanoo ne – jos tahtoo. Tulehan, Pikku
Veikko!"
"Pääni humisee kuin mehiläispuu", myrähti nyreä pikku ääni heidän päänsä päältä, ja Mowgli lipui alas puunrunkoa kovin suuttuneena ja kiukuissaan, lisäten maahan päästessään: "Tulen Bagheeran vuoksi enkä sinun, vanha lihava Baloo!"
"Minulle yhdentekevää", vastasi Baloo, vaikka olikin loukkaantunut ja murheissaan. "Kerrohan siis Bagheeralle ne viidakon tietäjäsanat, jotka olen sinulle tänä päivänä opettanut."
"Minkä väen tietäjäsanat?" kysyi Mowgli kerkeänä näyttämään taitoaan.
"Viidakolla on monta kieltä. Minä tunnen ne kaikki."
"Vähän tiedät, vaan et paljoa. Näethän, oi Bagheera, ne eivät konsanaan kiitä opettajaansa. Ei yksikään pikku sutonen ole koskaan palannut kiittämään vanhaa Baloota hänen opetuksistaan. Sanoppa sitten metsästäjäheimojen sanat – suur'oppinut."
"Olemme yhtä verta, te ja minä", vastasi Mowgli, antaen sanoille karhukoron, jota kaikki metsästäjäväki käyttää.
"Hyvä. Nyt lintujen."
Mowgli teki työtä käskettyä, sääksen vihellys lauseen loppuna.
"Nyt käärmeväen", pyysi Bagheera.
Vastaus oli sanoin kuvaamaton sihinä, ja Mowgli potkaisi jalkansa ylös taaksepäin, taputti käsiänsä omaksi ylistyksekseen ja loikkasi Bagheeran selkään, istuen siellä sivuttain, rummuttaen kiiltävää taljaa kantapäillään ja irvistellen Baloolle niin mokomasti kuin ikinä osasi.
"Kas niin – kas niin! Olipa tuo pikku kopauttelun arvoista", virkkoi ruskea karhu hellästi. "Jonakuna päivänä sinä vielä muistat minut." Sitten hän kääntyi syrjään kertomaan Bagheeralle, että hän oli kerjännyt nuo tietäjäsanat Hathilta, villiltä elefantilta, joka tietää kaikki nuo asiat, ja että Hathi oli vienyt Mowglin eräälle lammikolle saadakseen käärmeensanat vesikäärmeeltä, Baloo kun ei niitä kyennyt lausumaan, ja että Mowgli oli nyt kutakuinkin turvattu kaikilta tapaturmilta viidakossa, koskei käärme, lintu tai peto loukkaisi häntä.
"Ketään ei siis ole tarvis pelätä", lopetti Baloo, ylpeänä taputellen isoa karvaista vatsaansa.
"Paitsi hänen omaa heimoansa", jupisi Bagheera itsekseen, ja huudahti sitten ääneensä Mowglille: "Varo kylkiluitasi, Pikku Veikko! Mitä tuommoinen teiskaroiminen merkitsee?"
Mowgli oli yritellyt saada ääntänsä kuuluviin, nykimällä Bagheeran hartiaturkkia ja potkimalla terhakasti. Kun nuo kaksi rupesivat häntä kuuntelemaan, luikkasi hän täyttä kurkkua: "Ja sitten minä saan oman heimoni ja johdan sitä lehvistöissä kaiken päivää."
"Mitä tämä uusi hupsuus on, pikku unelmien uneksija?" kysyi Bagheera.
"Niin, ja viskelen näreitä ja naavaa vanhan Baloon naamaan", pitkitti
Mowgli. "Sen ne ovat minulle luvanneet. Hei!"
"Hupsis!" Baloon iso kämmen pyyhkäisi Mowglin Bagheeran selästä, ja lojuessaan noiden isojen etukäpälien välissä näki poika karhun olevan kovasti suutuksissaan.
"Mowgli", sanoi Baloo, "sinä olet puhutellut bandar-logia – apinakansaa".
Mowgli vilkaisi Bagheeraan nähdäkseen oliko pantterikin vihainen, ja
Bagheeran silmät tuijottivat kovina kuin piikivet.
"Sinä olet pitänyt seuranasi apinakansaa – harmaita pitkähäntiä – väkeä jolla ei ole lakia – kaiken syöjiä. Se on suuri häpeä."
"Kun Baloo iski minua päähän", selitti Mowgli (hän makasi vielä selällään), "niin minä läksin tieheni ja harmaat apinat tulivat alas puista ja säälittelivät minua. Kukaan muu ei minusta huolinut." Hän tuhersi hiukan.
"Apinakansan sääli!" tuhahti Baloo. "Vuorivirran hiljaisuus!
Kesäauringon viileys! Entä sitten, ihmisenpenikka?"
"Sitten – sitten ne antoivat minulle pähkinöitä ja muuta hyvää syötäväksi, ja ne – ne kantoivat minut sylissään puiden latvoihin ja sanoivat minun olevan veriveljensä, paitsi ettei minulla ollut häntää, ja minun tulevan jonakuna päivänä heidän johtajakseen."
"Niillä ei ole mitään johtajaa", oikaisi Bagheera. "Ne valehtelevat. Ne valehtelevat aina."
"Ne olivat kovin ystävällisiä ja pyysivät minua tulemaan uudestaan. Miksei minua ole koskaan viety apinakansan luokse? Ne seisovat jaloillaan kuten minäkin. Ne eivät lyö minua kovilla käpälillä. Ne leikkivät kaiken päivää. Anna minun nousta! Paha Baloo, anna minun nousta! Minä tahdon taas leikkiä niiden kanssa."
"Kuulepas, ihmisenpenikka", puheli karhu, ja hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen kuumana yönä, "minä olen sinulle opettanut kaikkien viidakon heimojen lait – paitsi puissa asuvan apinakansan. Niillä ei ole mitään lakia. Ne ovat hylkiöitä. Niillä ei ole omaa kieltä, ne vain käyttävät muilta varkain kuulemiansa sanoja, tähyillen ja vaaniskellen lehvistössä. Niiden tapa ei ole meidän tapamme. Ne ovat vailla johtajaa. Niillä ei ole muistia. Ne kerskuvat ja lörpöttelevät ja ovat olevinansa suuri kansa, joka on ryhtymäisillään tärkeihin yrityksiin viidakossa, mutta pähkinän putoaminen kääntää niiden mielet nauruun ja kaikki unohtuu. Meillä viidakon väellä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Me emme juo mistä apinat juovat; me emme mene minne apinat menevät; me emme metsästä missä ne metsästävät; me emme kuole missä ne kuolevat. Oletko tähän päivään asti kuullut minun puhuvan bandar-logista?"
"En", vastasi Mowgli kuiskaten, sillä metsä oli nyt Baloon lopetettua kovin hiljaisena.
"Viidakon väki poistaa ne kieleltään ja mielestään. Ne ovat kovin monilukuiset, ilkeät, likaiset, häpeämättömät, ja ne haluaisivat, jos niillä mitään tarkoituksellista halua on, päästä viidakon väen huomioon. Mutta me emme ota niitä huomataksemme silloinkaan kun ne viskelevät pähkinöitä ja törkyä niskaamme."
Samassa ropsahti oksien lomitse ryöppy pähkinöitä ja risuja; ja he kuulivat korkealta ilmasta, hentojen oksien joukosta, köhimistä ja ulvahduksia ja vihaista tömistelyä.
"Apinakansa on kielletty", jatkoi Baloo, "kielletty viidakon väelle.
Muista se."
"Kielletty", huomautti Bagheera; "mutta kuitenkin olisi mielestäni
Baloon pitänyt varoittaa sinua niistä".
"Minun – minun? Kuinka saatoin arvata, että hän kisailisi mokoman roskalauman kanssa? Apinakansa! Hyh!"
Uusi ryöppy syöksähti heidän päällensä, ja nuo kaksi astelivat pois, ottaen Mowglin mukaansa. Baloo oli apinoista puhunut silkkaa totta. Ne kuuluivat puunlatvojen asujamistoon, ja kun pedot aniharvoin katsovat ylös, niin ei apinoilla ja viidakon väellä ollut mitään tilaisuutta sattua toistensa tielle. Mutta milloin tahansa löysivät sairaan suden taikka haavottuneen tiikerin tai karhun, apinat kiusasivat häntä ja paiskelivat kaikkia petoja kalikoilla ja pähkinöillä huvikseen ja toivoen tulevansa huomatuiksi. Sitten ne mölysivät ja kirkuivat järjettömiä lauluja ja haastoivat viidakon väkeä kapuamaan puihinsa tappelemaan kanssaan tai sydäntyivät hurjiin otteluihin tyhjästä keskenänsä, jättäen kuolleet apinat viidakon väen nähtäväksi. Niillä oli aina aikomuksena viipymättä hankkia itselleen johtaja ja omat lait ja tavat, mutta siitäpä ei koskaan tullut mitään, sillä niiden muisti ei kestänyt päivästä toiseen. Sen vuoksi ne sovittivat hommansa hokemalla sananpartta: "mitä bandar-log ajattelee nyt, sitä viidakko ajattelee myöhemmin", ja se viihdytti niitä aika lailla. Mikään peto ei voinut niitä saavuttaa, mutta ei niistä myöskään mikään peto ollut millänsäkään, ja siitä syystä ne olivat olleet kovin mielissään, kun Mowgli tuli niiden kanssa leikkimään, ja ne kuulivat kuinka suutuksissaan Baloo oli.
Ne eivät aikoneet tehdä sen enempää – bandar-log ei koskaan tarkoita mitään. Mutta yksi niistä keksi mielestään loistavan aatteen, ja hän kertoi kaikille muille, että Mowgli olisi hyödyllinen pitää heimossa, koska hän osasi punoa yhteen risuja tuulen suojaksi; jos he siis sieppaisivat hänet, niin he voisivat taivuttaa hänet opettajaksensa. Tietysti oli Mowgli puunhakkaajan lapsena perinyt kaikenmoisia vaistoja, ja hänellä oli tapana rakennella katkenneista vesoista pikku mökkejä, ajattelemattakaan miten tuli niitä sommitelleeksi, ja puissaan pälyilevät apinat pitivät hänen leikkiänsä kerrassaan ihmeellisenä. Tällä kertaa, sanoivat ne, ne todella ottaisivat johtajan ja kohoaisivat viidakon viisaimmaksi heimoksi – niin viisaaksi, että kaikki muut huomaisivat ne ja kadehtisivat niitä. Siitä syystä ne seurasivat Baloota, Bagheeraa ja Mowglia viidakon läpi hyvin hiljaisina, kunnes oli puolipäiväuinahduksen aika ja Mowgli suuresti häpeissään painautui pantterin ja karhun väliin nukkumaan, päättäen pysyä ehdottomasti erillään apinakansasta.
Keskellä untansa hän tunsi kovien, jäntevien, pienten käsien puristavan sääriänsä ja käsivarsiansa, oksat pyyhkivät hänen kasvojansa, ja sitten hän tuijotteli alas heiluvasta latvasta, Baloon herätellessä viidakkoa kumeilla karjahduksillansa ja Bagheeran ponnahtaessa runkoa ylöspäin kaikki hampaat paljastettuina. Bandar-log mölysi voitonriemuisena ja kiiti ylimpään huippuun, minne Bagheera ei uskaltanut seurata, hihkuen: "Hän on huomannut meidät! Bagheera on huomannut meidät. Kaikki viidakon väki ihailee taitavuuttamme ja viekkauttamme."
Sitten he läksivät pakenemaan; ja apinaväen pako puumaailmassa on mahdoton sanoin kuvata. Niillä on säännölliset valta- ja sivutiensä, ylä- ja alamäkensä, kaikki viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen tai sataan jalkaan korkealla maasta, ja näitä myöten ne tarpeen tullen voivat matkata yölläkin. Kaksi vantterinta apinaa piteli Mowglia kainaloista ja heilahteli häntä kannatellen puusta toiseen, parikymmentä jalkaa loikkauksella. Yksinään ne olisivat päässeet puolta joutuisammin, mutta pojan paino pidätteli niitä. Peloissaan ja pää pyörällä ollen Mowgli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta hupia tästä hurjasta vauhdista, vaikka maan vilahtelu syvällä hänen allaan näytti kammottavalta ja jyhkeä töksähdys tyhjään ilmaan tehdyn hypyn jälkeen joka kerta kouri sydäntä.
Hänen saattueensa kiidätti häntä vuoroin ylös puuhun, kunnes hän tunsi hennoimpien latvuksien räiskivän ja taipuvan alla, vuoroin taas köhäisten ja luikaten paiskautui ilmaan ulos- ja alaspäin, pysähtyen tarraamalla käsin tai jaloin lähimmän puun alempiin haaroihin. Toisin ajoin hän näki aavat alat vielä vihreää viidakkoa, kuten maston huipussa seisova mies ulappaa, ja sitten oksat ja lehdet pieksivät hänen kasvojansa, kun hän vartijoinensa taas läheni maata. Niin ryntäili koko bandar-login heimo loikkien, ryskyen, hoilaten ja älisten pitkin puukujia, Mowgli vankinansa.
Jonkin aikaa hän pelkäsi noiden pudottavan hänet; sitten hän suuttui, mutta älysi haitalliseksi nousta vastarintaan, ja alkoi miettiä. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada viesti Baloolle ja Bagheeralle, sillä hän tiesi apinain vauhdin jättävän heidät kauas jälkeen. Oli hyödytöntä katsella alas, sillä hän näki vain oksien yläpinnat, joten hän tähysteli ylöspäin ja näkikin kaukana sinertävässä autereessa Chil-sääksen leijuvan ja kieppuvan pitämässä silmällä viidakkoa, odotellen olentoja kuoleviksi. Chil näki apinain raahaavan jotakin ja pudottausi muutamia satoja metrejä alemma, nähdäkseen kelpasiko niiden taakka syötäväksi. Vihelsipä hän hämmästyneenä, nähdessään Mowglia laahattavan puunlatvaan ja kuullessaan hänen sääksenkielellä kiljaisevan: "Me olemme yhtä verta, sinä ja minä." Lehvien aallot ummistuivat pojan yli, mutta Chil piipahti lähimmän puun kohdalle ajoissa nähdäkseen ruskeiden pikku kasvojen jälleen pujahtavan esille. "Pane merkille tieni", huusi Mowgli. "Kerro Seeonee-lauman Baloolle ja Käräjäkallion Bagheeralle."
"Kenen puolesta, Veikko?" Chil ei ollut koskaan ennen nähnyt Mowglia, vaikka tietysti olikin hänestä kuullut puheltavan.
"Mowglin, Sammakon. Ihmisenpenikaksi minua sanotaan! Pane merkille tieni!"
Viime sanat kirkaistiin pojan viistäessä halki ilman, mutta Chil nyökkäsi ja nousi korkeuksiin, kunnes näytti pieneltä tomuhiukkaselta, ja siellä hän leijui kaukoputkisilmillään seuraten puunlatvain heiluntaa, Mowglin saattueen törmätessä eteenpäin.
"Ne eivät koskaan ryntää kauas", hän hymähti. "Ne eivät koskaan tee mitä ryhtyvät tekemään. Aina nälvii uutuuksia bandor-log. Tällä kertaa, jolleivät silmäni petä, ne ovat penkoneet pahaa itselleen, sillä Baloo ei ole mikään maitoparta, ja Bagheeran tiedän pystyvän tappamaan muutakin kuin vuohia."
Hän siis huojui siivillänsä, jalat kokoon vedettyinä, ja odotteli.
Sillävälin Baloo ja Bagheera tepastelivat raivon ja murheen puuskissa. Bagheera kiivetä vänkäili terhakammin kuin eläissään oli yrittänyt, mutta oksat katkeilivat hänen painostaan ja hän luisui alas käpälät täynnä kaarnaa.
"Miksi et varoittanut ihmisenpenikkaa?" ärjyi hän Baloo poloiselle, joka oli pistänyt kömpelöksi laukaksi, toivoen muka saavuttavansa apinat. "Mitä hyötyä lähti pojan pökerrytyksestä iskuilla, jos et häntä varoittanut?"
"Joudu! Oi joudu! Me – me voimme vielä tavottaa ne!" puhkui Baloo.
"No jo onkin vauhti! Et sillä uuvuttaisi kipeätä lehmää. Lain opettaja – penikanpieksäjä – puolen tunnin kieriskelyyn repeäisit. Istuudu ja pohdi! Tee suunnitelma. Nyt ei ole aikaa takaa-ajoon. Ne voivat hänet pudottaa, jos ahdistamme liian likeltä."
"Arrula! Huu! Ne ovat jo voineet tipauttaa hänet kantamiseensa väsyneinä. Ken voi luottaa bandar-logiin? Pane yökön raatoja pääni päälle! Anna mustia luita syödäkseni! Vieritä minut villien mehiläisten pesiin, jotta minut kuoliaaksi pisteltäisiin, ja peitä minut hyeenan hautaan, sillä minä olen karhuista kurjin! Arrulala! Wohui! Oi Mowgli, Mowgli, miksi en sinua varoittanut apinakansalta sen sijaan että taoin sinua päähän? Nyt kenties olen läimäyttänyt päivän läksyn hänen muististansa, ja hän jää yksikseen viidakkoon ilman tietäjäsanoja."
Baloo painoi korviansa kämmenillään ja huiskui voihkien edes takaisin.
"Ainakin hän vast'ikään oikein kertasi minulle kaikki sanat", huomautti Bagheera kärsimättömästi. "Baloo, sinulla ei ole muistia eikä arvokkuutta. Mitä ajattelisi viidakko, jos minä, musta pantteri, lyyhistyisin keräksi kuin Sahi Piikkisika, ja poraisin?"
"Viidakosta minä viis! Hän voi olla jo kuollut."
"Elleivät huvikseen pudota häntä tai joutilaisuudesta häntä nitistä, en minä ole ihmisenpenikasta huolissani. Hän on viisas ja hyvin opetettu, ja ennen kaikkea on hänellä silmät, jotka panevat viidakon väen pelkäämään. Mutta, ja se on paha paikka, hän on bandar-login vallassa, ja ne puissa asuvina eivät pelkää ketään meikäläistä." Bagheera nuoleksi toista etukäpäläänsä miettivästi.
"Minua pöllöä! Mikä lihava, juurtenmöyrijä narri olenkaan", huudahti Baloo tempautuen koholle. "On totta mitä Hathi Villi Elefantti lausuu: 'Kullekin oma pelkonsa'; ja ne, bandar-log, pelkäävät Kaa Kalliokäärmettä. Hän osaa kiivetä yhtä hyvin kuin nekin. Hän sieppoo nuoria apinoita öisin. Hänen äänensä kuiskaaminen saa niiltä häntäkarvat jäykistymään. Menkäämme Kaan luo."
"Mitä hän voi meidän avuksemme tehdä? Hän ei ole meidän heimoamme, jalaton – ja silmätkin hänellä on ylen ilkeät", puheli Bagheera.
"Hän on hyvin vanha ja hyvin ovela. Ennen kaikkea, hän on aina nälissään", puolustausi Baloo toivorikkaasti. "Lupaa hänelle liuta vuohia."