"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se vahinko."
"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa menneistä vastoinkäymisistä – kuinka se ja se oli vielä aamulla terve ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun vähenemiseen ollenkaan.
Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft", täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen välttämättömyyttä.
"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja. Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin – miehet lähtivät liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen, rykmentin marssiessa eteenpäin.
Ei ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija – oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä – siitä ei ollut epäilemistäkään – ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan: kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi mahdollisesti annetut komennotkin.
"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa kanuunain paukkua."
Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin aseisiin.
"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin. Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni toveriaan varmuuden vuoksi.
Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin – taaskin äänen herättämän varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta. Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat koettivat häätää sitä kypärillään.
"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä hiukan."
Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä, kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.
Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin, huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu hälveni hämäräksi autereeksi.
Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä, siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.
Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft" hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin seistiin rivit suljettuina.
Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä, että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen kolmen jalan pituista puukkoa.
"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa, ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne – yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.
Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät melskeeseen – yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon, tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat, mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.
"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä, vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden ympärikäännöksen.
Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.
"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan, haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.
"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.
Poikaset, poikaset, joutukaa!
Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,
Halle ja, halle ja, halleluja!"
Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:
"Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!
Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"
Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska. Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin kukriis'iin ja vakoilivat odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.
"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"
Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit "Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä kirouksia ja neuvoja.
"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.
Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan", sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja huomasi upseerin miekan kimaltelevan.
"Nehän lyövät miekkansa lappeella – saakelin arvannostajat! Miten ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.
"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan viimeistääkseen haavoitettuja.
Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä miekkansa päällä ja terällä.
"Takaisin! Takaisin, sen konnat – senkin akat! Oikealle – komppanian rivistöön, pian – koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä – päästä vaikka mihin noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne, milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin, jotka palasivat omien joukkojensa luo.
Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke, jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.
"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe meitä."
Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.
"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"
Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.
"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat, saat nähdä."
Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä ampuessa.
"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.
"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten Jakininkin.
"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin, jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta. "Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut kuhnus. Oikealle – mars!"
Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten krenatöörien" ensi sävelet.
Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina; heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota kaatuneet vain kirjailivat.
Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.
"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän tässä iankaiken soittaa?"
Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen paraatissakaan.
Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha rintamajoukon nuotti:
"Toisist' on Alexander,
toisista Herkules,
ja Hektor ja Lysander
suuressa mainehess'!"
Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.
"Mut' nimelle ei vertaa
ole maissa mainehen
tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum
krenatöörin brittien!"
"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi korkealla katsellen poikasia.
"Luoteja eivät nähneet
nuo vanhat urohot,
ei tieneet ruudin voimaa,"
"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"
"mi kaataa kontiot!"
"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään eivät siitä puhuneet.
"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan uskoomme."
Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft" marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne sydämessään.
Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.
"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."
"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten – noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.
Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää, onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.
"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.
"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä, jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies, ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"
Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee, kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä, kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.
Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.
Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä – oli kuin olisi hakannut lihaa pölkyn päässä – heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.
Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua, rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen merkkejä.
Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja, kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi pidellä kuin suurta joukkoa.
"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.
Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."
Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit alkoivat paeta – paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin, ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.
"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee kyllä, mutta se vie aikaa."
He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä – pakeni sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen – ampumavarat olivat lopussa – ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita. Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and Aft'in" liikkumilla.
Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.
"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja siinä heidän palkintonsa.
Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and Aft" ei hiiskunut sanaakaan.
He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.
"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät takaisin".
"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."
"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali, everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä. Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki." Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat. Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat – myöhemmin – olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy sääliksi."
Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.
"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat – niin tarkoin kuin suinkin, olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.
Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta, joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren juurella.