Kolme vankia oli siirtynyt jo syrjään ja pitkä puheli:
– No Paschka, mitä sinä siinä piehtaroit… noh?
Mischan jalkain edessä kiemurteli ja kohosi maasta möhkyröiden kokoon survottu, likaan tuhrittu pienenlainen olento vaikeroiden sortuneella äänellä:
– Antaahan olla… kyllä – minä maksan… hyvä!
– Roistot! – kiljasi Mischa kääntyen vankeihin.
Pitkä nauraa virnisti ja sanaakaan sanomatta ojensi kätensä ja näytti hänelle "kukuskaa"… [Se on: puristi kätensä nyrkkiin, pisti peukalonsa esille pitkän- ja etusormen välistä – osottaen siten syvintä halveksumistaan.]
– Antaahan olla! – vaikeroi piesty sortuneella äänellä. Hän veti vapisevilla käsillään hatun päähänsä, hoiperteli kuin humalainen, yski ja sylki verta. Hänen kasvonsa olivat runnellut, ruskea parta ja viikset vapisivat, avonainen suu näytti syvältä verihaavalta keskellä kalpeita kasvoja, hän hengitti ahnaasti. Sinisistä silmistä välkähteli kylmä, villi julmuus… Mischa auttoi häntä maasta ylös, otti liinan taskustaan .. Sillä aikaa läheni laiskasti astuskellen vahtisotamies ja puhui nuhdellen:
– Taas te herra lähentelette! Montako kertaa…
– Ne juuri löivät häntä! – sanoi Mischa koko ruumiinsa värähdellessä.
– Onhan teille sanottu – ei saa lähestyä…
– Mutta ettekö ymmärrä! – ne löivät häntä! – toisti Mischa vakuuttaen.
– Se ei kuulu teille! – sanoi surkealla äänellä vahtisotamies kulkien Mischan perässä.
– Ettehän te ole täällä mikään päällysmies… siis kävelkääkin itseksenne teille määrätyssä paikassa… Mutta jos vielä lähentelette toisia… niin minä ilmoitan sen ja teiltä kielletään kävelytunnit…
– Jos tietäisitte, kuinka ne häntä löivät! – kiljahti Mischa ummistaen silmänsä kauhistuksesta…
– Entäs sitten? Se on heidän asiansa… kuka lyö, se saa itse vastata… teillä ei siinä ole mitään pelättävää… jos ette lähesty ketään… – muristen ja itsepäisesti vakuutti vahtisotamies.
Mischa kääntyi äkkiä – sotilaan kasvot olivat väsyneet, katse raukea, johon oli jähmettynyt, harmaa kaiho.
– Meikäläisen täytyy teistä vastata – puhui hän liikutellen laiskasti huuliaan…
Mischa läksi komeroonsa, vaikka kävelyaika ei vielä ollut päättynytkään. Kun hän Ofizerovin saattamana astui käytävään, kiljahti hämärästä heille joku:
– Takaisin! Odota rappusilla…
– Mitä se on? – kysyi Mischa vanginvartijalta, mennessään uudelleen pihalle.
– Teille viedään naapuria…
– Ketä?
– En tiedä…
Vankilasta astui ulos päällikön vanhin apulainen, loi juron sivusilmäyksen Mischan kasvoihin ja komensi katkonaisesti Ofizeroville:
– Saa viedä!
Ja äkkiä kiljasi raivokkaasti:
– Kuinka sinun revolverisi rippuu? Vohma… Laita kuntoon… p… penikka!
IX
Mischa käveli kiihkein mielin pitkin komeronsa lattiaa ja akkunan ilmareiästä virtasi hämärään huoneeseen pienen puron tavoin hiljainen valitteleva laulun sävel – se ei ollut mikään kaunis laulu, se muistutti nälkäisen suden kaukaista ulvontaa:
– A-a-a! o-o-oi! e-oi…
Koko se entisyys, minkä nuorukainen tähänasti oli elänyt, nyt aivan kuin tämän yksitoikkoisen säveleen elvyttämänä heräsi uudelleen eloon hänen muistissaan johdonmukaisesti, lujasti ja itsepintaisesti, ikään kuin vaatien häneltä selvitystä.
Hänen "sankarityönsä" näytti nyt vaan jonkinlaiselta himmeältä, käsittämättömältä, tomun ja noen peittämältä vanhalta taululta, mutta itsensä hän näki naurettavana ylioppilaana, mielettömästi käsiään huitomassa keskellä ihmisjoukkoa, joka hämillään ja voimattomana katseli ällistellen raa'an mekanillisen mutta järjestetyn voiman helppoa voittoa. Väsyneet, vihaiset, veltostuneet poliisien naamat, upseeri halveksivine virnistyksineen, jolle Mischa piti puheensa huutamalla, ylipoliisi hammassärkyineen – kaikki tämä uiskenteli nuorukaisen muistissa kylmänä käsittämättömänä pilkkuna ja ahdisti painajaisena hänen aivojaan… – Varmaankin he häpesivät tekoansa meitä voimattomia kohtaan… – arveli Mischa, mutta samalla hän myös muisti, että nämät jurot viiksinaamaiset sotamiehet ovat opetetut sekä tottuneet kohtelemaan ihmisiä kuten nautoja, he eivät osaa hävetä eikä tuntea muuta kuin ruumiillista kipua ja pelkoa sen voiman edessä, joka on heidät orjuuttanut ja menettelee heidän kanssaan kuten tahtoo. Hänelle johtui mieleen ajuri – miten pelokkaana se nyki ohjaksia, kun ylipoliisi hänelle kiljui… Korvissaan kajahteli poliisikamarin portinvartian välinpitämätön ääni – miehen, joka puheli ihmisistä kuten tukeista taikka tiilikivistä… Hän muisti Ofizerovin äitiä, joka ei vastustanut, vaikka hänen pojalleen annettiin sukunimeksi isän virkanimi, olisihan hänen pitänyt tietää, että tämä nimi tulee antamaan aihetta moneen vihamieliseen tekoon ja saattaa pojan loukkaavan pilkan sekä naurun esineeksi… Kenties juuri tämän tähden sai Ofizerov viettää kolme vuotta pakkotyössä rangaistuskomppaniassa… Mieleen johtui vankilan päällikön palvelustyttö, joka antoi anteeksi kymmenestä ruplasta häväistyksensä ja rääkkäyksensä… Ofizerov, jonka ihmisten julmuus oli tehnyt araksi ja pelkuriksi koko elinijäksi… surkuteltava ukko Kornei, joka nurkumatta, alistuen vieraan tahdon alle kahdeksantoista vuotta yhtämittaa tyrkyttää ihmisille yhtä ja samaa kömpelöä lausetta: – "ei saa!" – eikä koskaan elämässään kysynyt edes itseltänsäkään – minkätähden ei saa?
Ihmiset näkevät ja tuntevat unissansakin, että heitä lyödään ja kauhun valtaamina kirkuvat keskellä yötä:
– Älä lyö! Armahda…
– Ihmisiä – ei ole, ei ole ihmisiä! – ajatteli Mischa suruissaan. – Maan päällä kävelee ainoastaan jonkinlaisia kummallisia, kurjia toisen tahdon toimeenpanevia – pelkureita, vihaisia, julmia ja melkein yksinomaan – kaikkea itsenäisyyttä vailla olevia olentoja. He tuskin ymmärtävät edes sitäkään, mitä välinpitämättöminä tekevät, eikä yksikään ainoa heistä voi eikä uskalla lausua ihmisellisellä ylpeydellä lausetta – en tahdo! Vankeja ovat ihmiset sisällisesti ja koko elämä heidän ympärillään on yhtä samaa vankilaa…
Mischa seisahtui keskelle komeroa – inhoittava, jonkinlainen tarttuvan tahmea, kylmä surun sekainen tunne täytti hänen rintansa. Akkunan takaa kuului alakuloinen laulu:
– A-a-o-oi…
Mischasta alkoi tuntua, että hänessä itsessään, hänen omassa rinnassaan vapisee ja valittaa suru, tuska ja katkera häpeäntunne kaikkein ihmisten puolesta…
– Kuulkaahan… – kajahti komeroon hiljainen kuiskaus. Mischa meni melkein ilomielin ovelle – ja sen keskellä reiässä loistivat ystävällisesti Ofizerovin kauniit silmät.
– Mitä nyt? – kysyi Mischa.
– Niin vaan… ettekö vielä nuku?
– En…
– Vankilassa useimmat nukkuvat huonosti. Kuulkaa nyt sitä runoa… jos haluttaa…
– Tehkää hyvin… lukekaa!
– Minä luulen vaan – että se on kiellettyä runoutta… Tämä oli toisessa kerroksessa… tornin seinään kirjoitettuna, lyijykynällä… Ihan varmaan tämä on kiellettyä…
Ofizerovin silmät katosivat hetkiseksi ovenreijästä ja niiden sijalle asetti hän nyt huulensa, komero täyttyi hiljaisesta, salaperäisestä kuiskeesta, joka oli läpeensä syövytetty lämpimällä huolella ja pelolla:
– Eli kerran miesi moinen…
Totuutta mi rakasti,
Siitä syystä kaikki häntä
Vihasivat ainiaan…
Kaikki häntä kadehtivat,
Pelkäsivät, parjasivat.
Kotia ei miehell' ollut,
Suojaa häll' ei kukaan suonut..
Vankilassa yksinäisnä
Kurjuudessa kuoli hän,
Eikä ketään saattamassa
Ollut häntä hautahan…
Kunne kurja kuopattihin
Totuuden tää ystävä,
Sydämeni yksin sen
Tietää… vaan ei ilmoita…
Vanhan, vahvasti raudoitetun oven pyöreässä reiässä liikkui jotain, joka näytti tummalta, pehmeältä, elävältä, synnyttäen hiljaisia, surullisesti vapisevia sanoja. Mischa seisoi silmät selällään, vähän kumarassa ovirejän luona kuuntelemassa ja hänestä tuntui aivan kuin puu, josta ovi oli tehty, olisi ahminut itsensä täyteen tuskaa, yksinäisiä mietteitä, ja näin kyllästytettynä ihmisten raskailla huokauksilla muodostanut siitä kaikesta surullisen kärsimys-tarun, jota nyt parhaillaan salaperäisesti saneli. Ja tässä tarussa, jota tuskin oven takaa pimeässä yössä hengittämättä voi kuulla, uudistuu sama huokausten loppumaton valitus-laulu.
Ovireiässä siirtyi jotain ja Ofizerovin silmät hymyilivät loistaen lämpimästi kuin tulenliekit.
– Pidittekö siitä? – kuiskasi hän.
Mischan kurkkua kuivasi ja hänen rinnassaan ei ollut riittävästi ilmaa. Hän katsoi herkeämättä kauniisiin silmiin ja tuli äkkiä siihen päätökseen, että vanginvartia itse oli sepittänyt nuo värssyt, aivan varmaan hän on sen tehnyt! Vähän ajan perästä vastasi hän hiljaa:
– Jaa… pidin… Kuinka te luulette, että tämä kuuluisi kiellettyyn kirjallisuuteen?
– Mitenkäs muuten, – siinähän puhutaan totuudesta! Eikö se muistuta Vasili Nikititsaa?
– En tiedä… ehkä… Ettekö te itse milloinkaan… kirjoittele runoja?
– Minä? – kysyi hämmästyen Ofizerov. En… mitenkä minä? En minä – uskalla… Siitä on jo aikoja kun sotaväessä ollessani sepitin itselleni rukouksen…
– Minkälaisen? Kertokaa!
Muutama sekuntti vaitioloa ja – komerossa suhahteli uudelleen sydämellisesti lausuttujen yksinkertaisten sanain kuiske:
– Herra, minun Jumalani! Minkätähden ihmisissä on niin paljon pahuutta ja julmuutta? Jumalani – minkätähden?..
Tämä kysymys vyöryi mahdottoman suuren aallon lailla, loiskahutti Mischaa vasten rintaa pehmeästi mutta voimakkaasti, tempasi mukanaan ja ruhjoi hänet. Äänetönnä siirtyi hän askeleen takaperin, istuutui makuulavan laidalle puristaen lujasti selkänsä uunin syrjää vasten ja tuijotti liikahtamatta oveen – ikään kuin jotain odotellen…
Ofizerov puhui levollisesti:
– Se oli ennen jotenkin pitkä… nyt olen sen jo unohtanut… Tiedättekö – minä rakastan äärettömästi runoja… ne eivät ollenkaan muistuta semmoista, mitä ihmiset puhuvat…
Mischa näki, että vanginvartijan silmät tähystivät häntä tarkkaavaisesti; oven takaa kuului jotain kahinaa ja akkunasta virtasi sisälle yksitoikkoinen alakuloinen laulun sävel… Uunista hänen selkänsä lämpeni, mutta rintaa kylmi sekä ahdisti.
– Voitteko pahoin? – kysyi vanginvartia. – Ilmakin on nyt semmoinen painostava…
– Ei, ei se mitään… mutisi Mischa. Hänestä tuntui komerossa tukahduttavalta, ilma oli siinä kummallisen paksua, ikään kuin syövytetty täyteen raskasta, lämmintä kuisketta, jota kaikkea oli vaikea hengittää.
– Käykää levolle, – kehoitti Ofizerov. Jo on aika mennä nukkumaan.
Ja hän lisäsi odottamatta:
– Minä tiedän, kuka teidän viereiseenne komeroon pantiin…
Mischa oli ääneti. Ofizerovin silmät välähtivät herttaisesti ja katosivat.
Nyt niiden sijalla oli vaan pieni pyöreä reikä keskellä ovea, jonka lävitsen näkyi pyöreä palanen harmaata kuollutta seinää, jota valaisi tasainen värähtelemätön valo. Sairaloisesti rypistäen otsansa tuijotti Mischa siihen ja luki itsekseen:
– Kotia ei miehell' ollut
Suojaa häll'ei kukaan suonut…
Akkunan takaa kuului hiljaa väräjävä laulu, ikään kuin harhaillen pimeydessä… Tuntui siltä kuin laulun alkaja ei olisi enää voinut sitä keskeyttää, vaan tahtomattaan repi nyt rintansa auki ja antaunut tämän yksitoikkoisen valituksen valtaan…
Senjälkeen Mischan kuulohermot kohdistuivat käsittämättömään rapinaan… aivan kuin johonkin olisi pudonnut useampia sadepisaroita…