XIX LUKU
Nasaretia kohti – Purevia kameeleja – Marian ilmestyksen luola – Nasaret – Kuuluista luolista yleensä – Joosefin verstas – Pyhä paasi – Neitsyen lähde – Grimes Palestiinassa – Kirjallisia näytteitä.
Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään, mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." – "Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" – "Neljännes tunti." – "Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" – "Neljä minuuttia." En tosin voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.
Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia – ja koska se oli tavallista kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla. Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua, mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa – joka merkitsee, että kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan, tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska tapaus.
Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen, mutta se ei tullut lukuunkaan – jos täällä palkkaatte miehen aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan heille "rahatta ja ilman hintaa". Jos tämän maan tavat, kansa tai kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.
Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen, sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui – tapaus, jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn sanoman kohdatessa hänen korvansa – jokainen voi sen kuvitella valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit, mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia – ne eivät sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.
Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä, jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme, että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut vaikea uskoa.
Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin, jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta, että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat luolissa, – Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa – vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet. Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi luolassa – molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa – ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on ainainen. Se on tietysti petosta – tämä luolajuttu – mutta petosta, josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia. Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat jykevän – melkein häviämättömän – kirkon ja säilyttävät paikan muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.
Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä. Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen. Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen kokonaan pois.
Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä, kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin, nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen. Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole surkean rumia.
Muuan pyhiinvaeltajista – "Intoilija" – sanoi: "Katsokaa tuota pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista kauneutta!"
Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen, madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."
Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta pitää koko lailla isoa ääntä."
Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi: "Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden madonnamainen sulous!"
Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:
"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö, tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä, jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä. Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."
Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain. Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa. Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä naisissa?
Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen. Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä kateutta tai ihailua.
Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.
Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi, rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi suden. Dramaattisesti hän kuvaa – lukijaa säikäyttääkseen, kuten tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:
"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."
Varomaton olento!
Ratsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja "me tarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään virkkamatta", j.n.e. Aina kylmäverinen.
Samariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän ampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:
"En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin saatoin arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa vaikutustaan."
Beitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea mielenlaatuaan ja sitten:
"Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä."
Täydelleen peloton mies, kuten näkyy.
Hän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua täyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi "kolmekymmentä jalkaa" joka harppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä todistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli mitätön teko tähän verraten.
Kuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena – katselee Jerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa pistoolin kahvalta.
"Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin."
Jos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan hevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.
Mutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin laaksossa eräs arabialainen nuorukainen – kristitty, sillä hän nimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta – ryösti häneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän antoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean raipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:
"Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen, kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska, mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi, tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit jäävät moniksi ajoiksi. – Saman kirjoittajan eräästä toisesta teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen, milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho viimein Betunikin – se roisto oli heidän talossaan menettänyt syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt – rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa."
Mutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus "keskeytettiin" viidennellätoista iskulla, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten Grimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn perheen muhammedilaisen sheikin sakotettavaksi ja niin ankarasti rangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.
"Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin pisaraa heitä kohtaan."
Kuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka muodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.
Vielä yksi kappale:
"Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa. Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista, sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa."
Huomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti. On kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä "Vaelluksia Palestiinassa" on edustava kirja – se edustaa kokonaista luokkaa Palestiinan kirjoja – ja sen arvostelu on samalla niiden kaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin edustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että sen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on hienotunteisempaa menetellä niin.