XII LUKU
Huvimatka kautta Ranskan – Maiseman kesäpuku – Amerikan suurilla lakeilla – Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia – Ranskalainen kohteliaisuus – Amerikkalaiset rautatie-virkailijat – "Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" – Miks'ei satu tapaturmia – "Vanhat matkustajat" – Yhä lennossa – Vihdoinkin Pariisissa – Ranskalainen levollisuus ja järjestys – Bastiljin paikalla – Kaupunkia katsomassa – Barbaarista julmuutta – Nurinkuriset biljardit.
Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! – Mikä puutarha! Penikulmittain kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan. Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu. Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei törkyä missään – ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan – ei mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä järjestyksessä ja kaunista – kaikki silmää lumoavaa.
Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta; omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!
Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista viinitarhoista.
Se on ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan, ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa, että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt en sitä ihmettele.
Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä! Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin – pilvien varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä, eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden polttelemaan rauhan piippua – mitäs muuta, kun ympärillä kaikki oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta; tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme revittyine lippuineen!
Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli erikaltaisuutensa.
Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin. Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa. Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia; olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun, kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea, jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja raihnas – sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua. Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta, ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu – kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä, jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen, miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen junankuljettajan tapa.
Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on – kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille, joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään – se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin mahdoton ääntää – ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen, sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä. Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.
Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia, ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa, kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.
Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia, joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä, että onnettomuuden tapahtuessa aina joku joutuu siitä kiikkiin! [Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" – tämä valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen. Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.
Vanhat matkustajat – nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää nyt tai on milloinkaan tiennyt – kertovat meille näitä asioita, ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.
Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme. He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut. Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään. Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista. Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen valheellisuutensa vuoksi!
Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan, Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja, maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden, kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin – vierimme ja vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin keskellä uljasta Pariisia.
Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa, ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella – seisoivat rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan. Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta. Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille, minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä, ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä, huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet, kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta, tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin moni kunnon sydän murtunut.
Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä, ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä, niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä. Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!
Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.
Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia, jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.
Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä". Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput, joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. – Totisesti, ihmeellinen maa on Ranska!
Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi. Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa. Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon, poikani."
Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia, kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.
Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi, missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä halusin tulla ajelluksi – siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan, takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!
Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena. Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!" Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani. Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain, että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen, minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi – minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.
Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan parturinliikettä, jota kannattaisi mainita – eikä sen puolesta partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina, tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt täällä Pariisissa, mutta odottakaahan – vielä tulee se aika, jona tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.
Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi – se oli yksi noita kehnoja ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään, joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla, jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori – ja kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme. Maksoimme suuren laskun – noin kuusi senttiä – ja lupailimme keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme pelin loppuun.
Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos olisimme juoneet niitä kynäksemme.
Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme – mutta voi!
It was pitiful,
In a whole city-full,
Gas we had none.
Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea – ei muuta kuin kurjia kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme – sitten lievästi ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken sanotaan uneksi.