X LUKU
Heinäkuun 4 p: nä merellä – Auringonlasku Välimerellä – Oraakkeli lausuu mielipiteen – Juhlamenoja – Kapteenin puhe – Ranska näkyvissä – Tietämätön maanasukas – Marseille – Toinen harha-askel – Eksyksissä suuressa kaupungissa – Jälleen oikealla tolalla – Ranskalaisia nähtävyyksiä.
Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä – moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä – ja ne kyllä ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa, niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin, tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te arvelette?"
"Voi, menkää maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te minun olla rauhassa."
"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin tyytyväinen?"
Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en minä mitään odottanutkaan hänestä. En ole vielä koskaan nähnytkään runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle, että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat – "
"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja, nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas, kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta kun te lennätte noin korkealle – ja tuette mielipiteitänne auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin minäkin alan epäillä."
Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi; ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun tyytyväisenä!
Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon tykkimme jyrinällään – kaikille niille, jotka olivat hereillä – että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu, hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti, joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana, julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi. Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin Välimerellä.
Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja – kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman ainoatakaan poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen; hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori samppanjaa."
Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta – tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään siltana – sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan, mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt minä en ymmärtänyt häntä. Dan sanoi:
"Rantasillalle, vanha hupsu – sinnehän meidän pitää päästä!"
Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha puhua englantia – että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän oli.
"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta. En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä, minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän allez soutaa douainiin. Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, me emme osaa ranskaa."
Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että douain oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan. Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
"Avez-vous du vin?"
Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
"Avez-vous du – vin!"
Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua – näettehän nyt itse."
"Madame, avez-vous du vin – ou fromage – pain – siansorkkaa pikkelsissä – beurre – des oeufs – du beuf – retiisiä, hapankaalia, sianlihaa – vaikka mitä, vaikka mitä maailmassa mitä kristityn vatsa kestää!"
Hän vastasi:
"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? – minä kun en osaa koko ranskaa ollenkaan!"
Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa – suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa – ympärillämme kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia – omituisesti puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina – ja juuri, kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään epäilystä todella olimme kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun, ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa ihastuttavuutta – juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.
Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat – mutta viittasivathan he aina – sen he tosiaan tekivät aina, ja me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:
"Mitä se merirosvo sanoi?"
"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon tullaksemme."
"Yes, mutta mitä hän sanoi?"
"Vähät siitä, mitä hän sanoi – me ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä ovat sivistyneitä ihmisiä – eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."
"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat ihmiselle tien, joka edes vie johonkin – sillä nyt me olemme tunnin kulkeneet kehää – seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan rohdoskaupan ohi."
Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi – tietä kysellä voimme kyllä edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia, jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.
Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman värisestä kivestä tehtyjä – joka talo ja joka kortteeri täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla, ja kaikki kirkkaasti valaistut – ja näin vihdoin pääsimme kaupungin valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia miehiä ja naisia – kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa, juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme, missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme, olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti, kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa – kaikki talon isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään – me vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä – kulkea, olla aina vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta, seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut. Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta, kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.
XI LUKU
Me alamme "tottua siihen" – Saippuattomuus – Ruokalista, table d'hote – "Amerikkalainen, sir"! – Omituinen löytö – "Pyhiinvaeltaja" – lintu – Outoa seuraa – Eläväin hauta – Pitkällinen vankeus – Muutamia Dumas'in sankareita – Kuulun "Rautanaamarin" vankikoppi.
Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot eikä lattiaverhoja ensinkään – permantoihin, jotka kävellessä kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita – ei vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä vielä olemme nähneet – todella kohtelias hotellitarjoilija, joka ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän, joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty – se on ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua kaikkeen tähän; mutta me: emme ole tottuneet kuljettamaan mukanamme omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus, että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä, ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.
Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä, tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan; jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita, päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella – ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään – mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut mahdoton päästä – vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.
Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! – maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi! Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir, amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä jokainen älysi hänen sanomattaankin.
Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten takana – ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto – jäljennös ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa, kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille. Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.
Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia karvatukkoja – sangen uhkea se oli apinaksi – Niilin virtahepo ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet. Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta, itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan – niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme. Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi "Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:
"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."
Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas, mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot, ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.
Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset. Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! – toisia alhaisten, toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä, ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli – he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa, oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä ainoankaan ihmisolennon kasvoja – elänyt liassa ja kurjuudessa, ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia, sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi – pojat nuorukaisiksi – käydä koulut ja yliopistot – hankkia viran – saavuttaa kypsän miesiän – mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen ei milloinkaan – se aina kulki madellen. Edellisille tanssien vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta; jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.
Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä – ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä, johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan – kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi, että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.
Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut makuuhuoneet – viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit, joissa kaksi Dumas'n sankaria – "Monte Christon" sankaria – vietti vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.
Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" – erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli – sai jonkun ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut, jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili. Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän, joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta, jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli lumouksensa.