XIX
Kun ihminen on liikkeessä, koettaa hän aina ajatella itselleen liikkeen päämäärää. Kulkeakseen tuhannen virstan taipaleen täytyy ihmisen välttämättömästi ajatella, että tuon taipaleen takana on jotain houkuttelevaa. Täytyy olla mielessä kajastus luvatusta maasta, jotta jaksaisi kulkea tämmöisen taipaleen.
Ranskalaisten maahan hyökätessä oli heidän luvattu maansa Moskova, heidän peräytyessään oli se kotimaa. Mutta kotimaa oli liian kaukana ja 1,000 virstan taipaletta kulkevan ihmisen on ehdottomasti unohdettava lopullinen matkan määrä ja sanottava itselleen, että tänään minä pääsen 40 virstan päähän lepo- ja yöpaikkaan. Mutta ensimäisen päivämatkan päässä haihduttaa tuo lepopaikka näkyvistä lopullisen matkanmäärän ja kiinnittää itseensä kaikki ajatukset ja toiveet. Ne pyrkimykset, jotka ilmenevät yksityisessä ihmisessä, ilmenevät monin verroin voimakkaampina ihmisjoukossa.
Vanhaa Smolenskin tietä takasin lähteneiden ranskalaisten lopullinen matkanmäärä oli liian kaukana ja se lähin matkanmäärä, johon kaikki ajatukset ja toiveet, tavattomasti suurentuneina ihmisjoukossa, tähtäsivät, oli Smolensk. Tämä ei johtunut siitä, että ihmiset olisivat tienneet Smolenskissa olevan paljon ruokavaroja ja tuoreita sotavoimia eikä siitä, että heille olisi tästä puhuttu (armeijan korkeimmat päälliköt ja itse Napoleonkin tiesivät päinvastoin, että siellä oli vähän ruokavaroja), vaan siksi, että se yksistään voi antaa ihmisille voimia liikkua ja kestää puutetta. Ja niin riensivät sekä ne, jotka tiesivät asian oikean laidan että ne, jotka eivät sitä tienneet, samalla tavalla pettäen itseään Smolenskiin ikään kuin luvattuun maahan.
Päästyään suurelle tielle ehättivät ranskalaiset hämmästyttävän ravakasti ja kuulumattoman nopeasti keksittyä päämääräänsä kohti. Paitsi tätä yhteisen pyrkimisen päämäärää, joka liitti ranskalaisten laumat yhdeksi kokonaisuudeksi ja loi heihin jonkun verran intoa, oli olemassa eräs toinenkin syy, joka yhdisti heitä. Tänä syynä oli heidän paljoutensa. Heidän tavattoman suuri lukumääränsä veti luokseen yksityisiä ihmisatoomia aivan kuin fysikaalisen vetovoimalain mukaan. Ranskalaiset kulkivat satatuhantisena laumana niin kuin kokonaisena valtakuntana.
Kullakin erikseen oli mielessä yksi ainoa toivo – antautua vangiksi ja päästä näkemästä kauhuja ja kurjuutta. Mutta toisekseen yhteisen pyrkimisen voima määränpäähän Smolenskiin houkutteli jokaista samalla tavalla jota paitsi ei tietysti armeijaosasto voinut antautua vangiksi komppanialle, ja vaikka ranskalaiset käyttivätkin jokaista sopivaa tilaisuutta hyväkseen päästäkseen irti toisistaan ja pienimmänkin siivon tekosyyn sattuessa antautuakseen vangiksi, ei näitä tekosyitä kuitenkaan aina tarjoutunut. Ranskalaisten lukumäärä ja nopea ahdingossa liikkuminen riisti heiltä tämän mahdollisuuden ja teki samalla venäläisille sekä vaikeaksi että mahdottomaksikin pysähdyttää tätä liikettä, johon ranskalaisjoukon koko tarmo oli suunnattu. Kappaleen mekaaninen repiminen ei voinut jouduttaa parhaillaan tapahtuvaa liukenemisprosessia määrättyä rajaa nopeammin.
Lumipalloa on mahdoton sulattaa silmänräpäyksessä. On olemassa rajotettu aika, jota ennen eivät mitkään lämmön ponnistukset voi sulattaa lunta. Kuta suurempi lämpö on, sitä enemmän kiintyy jälellä oleva lumi.
Venäläisistä sotapäälliköistä ei tätä käsittänyt kukaan muu kuin Kutusof. Kun tuli tietyksi, että Ranskan armeijan paon suunta kulki pitkin Smolenskin tietä, silloin vasta alkoi käydä toteen se, mitä Konovnitsin oli yöllä 11 p: nä lokakuuta aavistanut. Kaikki armeijan korkeimmat päälliköt halusivat päästä osottamaan kuntoaan, katkasemaan ranskalaisten joukkojen tietä, sieppaamaan, vangitsemaan ja pirstomaan ranskalaisia ja kaikki vaativat hyökkäystä.
Kutusof yksinään käytti kaikki voimansa (nämä voimat ovat hyvin vähäiset jokaisella ylipäälliköllä) vastustaakseen hyökkäystä.
Hän ei voinut sanoa heille sitä, mitä me sanomme nyt: miksi taisteluja, tien tukkeamista, oman väen hukkaamista ja onnettomien tunnotonta surmaamista, miksi kaikki tämä, kun kolmas osa Ranskan armeijaa hupeni Moskovan ja Vjasman välillä taisteluttakin? Mutta hän veti esiin vanhuutensa viisauden säilöstä semmoista, joka heidän olisi pitänyt käsittää, vaan he nauroivat hänelle, parjasivat häntä, rimpuilivat, äksyilivät ja kukkoilivat tapetun pedon lähettyvillä.
Vjasman luona eivät Jermolof, Miloradovits, Platof y.m. voineet hillitä itseään, kun he olivat joutuneet aivan lähelle kahta ranskalaista joukkoa, vaan katkasivat näiltä tien ja löivät ne. Ilmottaessaan Kutusoville tästä aikeestaan lähettivät he hänelle tiedonannon asemasta kirjekuoreen suletun tyhjän paperipalan.
Ja vaikka Kutusof olisi miten koettanut hillitä joukkojaan, tekivät nämä kuitenkin hyökkäyksiä tarkotuksessa tuketa tie viholliselta. Jalkaväkirykmentit riensivät rynnäkköihin torvien ja rumpujen soidessa, kuten kerrotaan, ja löivät ja kadottivat tuhansia miehiä.
Mutta mitään vartonaista retken katkaisua ja nurinniskoin syöksemistä ei tapahtunut. Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät kiinnemmä toisiaan vaaran lähettyviltä ja jatkoivat yhtämittaa huveten entistä turman tietään Smolenskia kohti.
KOLMAS OSA
I
Borodinon taistelu, jota seurasi Moskovan valtaus ja sittemmin ranskalaisten pako uusitta taisteluitta, on historian opettavimpia ilmiöitä.
Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että valtakuntien ja kansojen ulkonainen toiminta niiden keskinäisissä yhteentörmäyksissä ilmenee sodissa ja että valtakuntien ja kansojen valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten ennätysten suuruudesta tai pienuudesta välittömästi riippuen.
Niin kummia kuin ovatkin semmoiset historialliset kuvaukset, joissa kerrotaan, miten joku kuningas tai keisari riitaannuttuaan jonkun toisen keisarin tai kuninkaan kanssa kokosi sotajoukon, tappeli vihollisen väen kanssa, sai voiton, surmasi kolme, viisi, kymmenen tuhatta miestä ja siten kukisti valtakunnan ja muutamiin miljooniin nousevan kokonaisen kansan, niin käsittämätöntä kuin onkin, että yhden armeijan tappio, armeijan, joka vain on sadannes osa koko kansan voimasta, on pakottanut kukistumaan kansan, vahvistavat kuitenkin kaikki historian tosiseikat (mikäli me sitä tunnemme) oikeaksi sen, että jonkun kansan sotajoukon suuremmat tai pienemmät ennätykset toisen kansan sotajoukon rinnalla ovat kansojen voiman kasvamisen tai vähenemisen syitä tahi ainakin oleellisia merkkejä. Jos sotajoukko saa voiton, kasvaa heti voittaneen kansan valta voitetun vahingoksi. Jos sotajoukko kärsii tappion, menettää kansa heti tappion suuruuden mukaan valtansa ja jos sotajoukon tappio on täydellinen, kukistuu kansa kokonaan.
Näin on ollut (historian mukaan) ammoisista ajoista saakka nykyiseen aikaan asti. Kaikki Napoleonin sodat vahvistavat tämän säännön. Itävaltalaisten sotajoukkojen tappion suuruuden mukaan menetti Itävalta valtansa, vaan Ranskan valta ja voimat kasvoivat. Ranskalaisten voitto Jenan ja Auerstädtin taisteluissa hävitti Preussin itsenäisyyden.
Mutta 1812 saivat ranskalaiset yht'äkkiä voiton lähellä Moskovaa, Moskova vallattiin ja sen jälkeen lakkaa ilman uusia taisteluja olemasta 600-tuhantinen armeija ja sitte Napoleonin Ranska eikä suinkaan Venäjä. Pujottaa väkisin tosiasioita historian sääntöihin ja sanoa, että Borodinon taistelutanner jäi venäläisille ja että Moskovan antautumisen jälkeen oli taisteluja, jotka tuhosivat Napoleonin armeijan, – on mahdotonta.
Ranskalaisten voiton jälkeen Borodinossa ei ollut ainoatakaan yleistä eikä edes yhtään merkitsevämpääkään taistelua, vaan Ranskan armeija lakkasi sittenkin olemasta. Mitä se merkitsee? Jos tämä olisi tapaus Kiinan historiasta, niin voisimme sanoa, ettei se ole historiallinen ilmiö (historioitsijoiden temppu, silloin kun jokin ei sovellu heidän mittaansa), jos olisi kysymyksessä lyhytaikainen taistelukausi, johon olisivat ottaneet osaa vähälukuiset sotajoukot, niin voisimme pitää tätä ilmiötä poikkeuksena, mutta tapaus tapahtui meidän isiemme nähden, joilla oli ratkaistavana kysymys isänmaan elämästä ja kuolemasta ja tämä sota oli suurin kaikista tunnetuista sodista.
Vuoden 1812 sodan jakso Borodinon taistelusta ranskalaisten karkottamiseen saakka todisti, ettei voitettu taistelu suinkaan ole syynä vallotukseen eikä edes vallotuksen pysyväinen merkkikään, vaan se todisti, että se voima, joka ratkaisee kansojen kohtalot, ei ole vallottajissa eikä edes armeijoissa eikä taisteluissakaan, vaan jossain muussa.
Kuvatessaan ranskalaisten joukkojen asemaa Moskovasta lähdön edellä vakuuttavat ranskalaiset historioitsijat, että mahtavassa armeijassa oli kaikki järjestyksessä, ratsuväkeä, tykistöä ja kuormastoa lukuun ottamatta; eikä myöskään ollut rehuja hevosten ruuaksi eikä sarvikarjaa. Tätä vitsausta ei voinut mikään auttaa, sillä lähiseutujen musikat eivät antaneet ranskalaisille heiniään, vaan polttivat ne.
Voitettu taistelu ei tuottanut tavallisia tuloksia, sillä musikat Karp ja Vlas, jotka ranskalaisten lähdön jälkeen saapuivat hevosineen ja kärryineen Moskovaan ryöstämään kaupunkia ja jotka yleensä eivät olleet jalomielisiä hyväntekijöitä, eivät olleet vetäneet samoin kuin lukemattomat muutkaan samallaiset musikat heiniä Moskovaan niistä hyvistä rahoista, joita heille oli tarjottu, vaan polttivat heinänsä.
Ajatellaan kahta henkilöä, jotka ovat ryhtyneet kaksintaisteluun miekoilla miekkailutaidon kaikkien sääntöjen mukaan; miekkailua on kestänyt jokseenkin pitkän aikaa; yht'äkkiä tuntee toinen taistelija itsensä haavotetuksi ja tietäen, ettei tässä ole leikin tekoa, vaan on kysymyksessä hänen henkensä, hän viskaa kädestään miekan, ja tarttuu ensimäiseen käteen osuvaan nuijaan ja alkaa huitoa sillä. Mutta ajatellaan lisäksi, että vastustaja, joka on taitavasti osannut käyttää parhainta ja yksinkertaisinta keinoa tarkotuksensa saavuttamiseksi ja jota samalla elähyttää ritarillisuus, haluaisi salata asian oikean laidan ja väittäisi, että hän on tappelutaidon kaikkien sääntöjen mukaisesti voittanut miekoilla taistellessa. Voi arvata, minkälainen sotku ja sekaannus syntyisi tämmöisestä tapahtuneen kaksintaistelun kuvauksesta.
Sinä miekkailijana, joka vaati taistelua taiteen sääntöjen mukaan, olivat ranskalaiset; hänen vastustajanaan, joka viskasi pois miekan ja tarttui nuijaan, olivat venäläiset; niinä ihmisinä, jotka koettavat selittää kaikki miekkailun sääntöjen mukaan, ovat historioitsijat, jotka ovat tapauksesta kirjottaneet.
Smolenskin palosta pitäen alkoi sota, joka jyrkästi poikkesi sotien kaikista entisistä tavoista. Kaupunkien ja kylien polttaminen, peräytyminen taistelujen jälkeen, Borodinon isku ja taas peräytyminen, Moskovan palo, sotarosvojen pyydystäminen, kuormastojen anastaminen, sissisota – kaikki nämä olivat poikkeuksia säännöistä.
Napoleon tunsi kaiken tämän ja siitä asti, kun hän oikeassa miekkailuasennossa pysähtyi Moskovaan ja näki vastustajan uhkaavan miekan asemasta nuijalla, hän valitteli lakkaamatta Kutusoville ja keisari Aleksanterille, että sotaa käytiin vastoin kaikkia sääntöjä (ikään kuin olisi olemassa joitain sääntöjä ihmisten surmaamista varten). Vaikka ranskalaiset valittivatkin sääntöjen laiminlyömistä, vaikka korkeassa asemassa olevia venäläisiä jostain syystä hävettikin tapella nuijalla, ja sen sijaan halutti asettua kaikkien sääntöjen mukaan en quarte tahi en tierce asentoon, tehdä taitava prime-hyökkäys j.n.e., nousi kuitenkin kansansodan nuija kaikessa pelottavan mahtavassa voimassaan ja kenenkään mausta tahi säännöistä piittaamatta nousi ja laski se kömpelön jykevästi ja mitään valikoimatta, mutta tarkotuksen mukaisesti ja kolhi ranskalaisia niin kauvan, kunnes heidän retkensä oli kokonaan päätynyt perikatoon.
Kunnia sille kansalle, joka toisin kuin ranskalaiset 1813, toimitettuaan tervehdystemput taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, ojentaa miekkansa kahva edellä kauniin ja kohteliain liikkein jalomieliselle voittajalle, mutta suurempi kunnia sille kansalle, joka koettelemuksen kourissa kohottaa yksvakaisesti ja kepeästi ensimäisen käteen osuvan nuijan ja huitoo sillä kysymättä, kuinka säännönmukaisesti muut ovat menetelleet samallaisissa tapauksissa, niin kauan, kunnes sen rinnassa on loukkauksen ja koston tunne muuttunut halveksumiseksi ja sääliksi.
II
Kouraantuntuvimpia ja edullisimpia poikkeuksia niin sanotuista sodan säännöistä on hajallaan olevien ihmisten toiminta ryhmään ahtautunutta ihmisjoukkoa vastaan. Tällaista toimintaa ilmenee aina semmoisessa sodassa, joka muuttuu kansansodaksi. Tämä toiminta on sellaista, että joukkona käymisen sijasta toista joukkoa vastaan ihmiset hajaantuvat erilleen, hyökkäilevät yksitellen ja lähtevät karkuun heti, kun heidän kimppuunsa käydään suurilla voimilla, mutta sopivan hetken tullen hyökkäävät ne taas uudelleen. Näin ovat tehneet guerillasit Espanjassa, vuoriheimot Kaukasiassa ja näin tekivät venäläiset 1812. Tämän luontaista sotaa on sanottu partiosodaksi ja luultu, että tämä nimi selittää myöskin sen tarkotuksen. Mutta tämmöinen sota ei kuitenkaan sovi minkäänlaisiin sääntöihin, vaan se on päinvastoin tunnetun ja erehdyksistä vapaaksi tunnustetun taktillisen säännön suora vastakohta. Tämä sääntö sanoo, että hyökkääjän on sijotettava joukkonsa sillä tavoin, että hän olisi taistelun aikana vihollistaan voimakkaampi.
Partiosota (aina menestyksellinen, kuten historia osottaa) on tämän säännön suora vastakohta.
Tämä vastakohta johtuu siitä, että sotatiede pitää sotajoukkojen voimana niiden juhlallisen suurta lukumäärää. Sotatiede sanoo, että kuta enemmän on sotaväkeä, sen enemmän on voimaakin. Les gros bataillons ont toujours raison.86
Näin väittäessään menettelee sotatiede samoin kuin se mekaniikka, joka perustuen voimien tarkastamiseen ainoastaan niiden massoihin nähden, sanoisi, että voimat ovat yhtäsuuret tai erisuuret keskenään siksi, että niiden massat ovat yhtä suuret tai erisuuret.
Voima (liikkeen paljous) on massan vaikutus nopeuteen.
Sota-asioissa on sotajoukkojen voima massan vaikutus johonkuhun tuntemattomaan x:ään.
Sotatiede, joka näkee historiasta lukemattoman paljon esimerkkiä siitä, että sotajoukkojen massa ei satu yhteen voiman kanssa ja että pienet joukko-osastot voittavat suuria, tunnustaa hämärästi tuon tuntemattoman kertojan olemassaolon ja koettaa etsiä sitä milloin geometrisesta rakennelmasta, milloin asestuksesta, milloin taas, ja tavallisimmin, sotapäällikköjen nerokkuudesta. Mutta ei yhdenkään näiden kertojan arvojen sijottaminen anna historiallisten tosiseikkojen mukaisia tuloksia.
Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin irtautua sankarien eduksi vakiintuneesta valheellisesta katsantokannasta niiden määräyksien tehokkaisuuteen nähden, joita korkeimmat päälliköt sodan aikana antavat, niin löydämme tuon tuntemattoman x: n.
Tämä x on sotajoukon mieliala, s.o. kaikkien niiden ihmisten suurempi tai pienempi halu tapella ja antautua vaaroihin, jotka muodostavat sotajoukon, kokonaan riippumatta siitä, tappelevatko ihmiset nerojen tai nerottomien johdolla, kahdessa tai kolmessa linjassa, nuijilla tai pyssyillä, jotka ampuvat 30 laukausta minuutissa. Ne ihmiset, joilla on suurin halu tapella, osaavat aina valita parhaimman tappeluasennon.
Sotajoukon mieliala on se massan kertoja, joka antaa voiman vaikutuksen. Sotajoukon mielialan, tuon tuntemattoman kertojan määrääminen ja arvon ilmaiseminen on tieteen tehtävä.
Tämä tehtävä on mahdollinen vain silloin, kun me lakkaamme mielivaltaisesti sijottamasta koko tuntemattoman x: n arvon asemasta niitä seikkoja, joiden nojalla ilmenee voima, kuten sotapäällikön käskyjä, asestamista j.n.e,, ja joita me pidämme kertojan arvona, vaan sen sijaan säilytämme tuntemattoman täydellisen kokonaisena, s.o. suurempana tai pienempänä haluna tapella ja antautua vaaroihin. Vasta sitte, kun tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ilmaistaan verrantojen kautta, voidaan toivoa, että tuon tuntemattoman suhteellisesta arvosta saadaan määrätyksi myöskin itse tuntematon.
Jos kymmenen miestä, pataljoonaa tai divisioonaa taistellessaan viidentoista miehen, pataljoonan tai divisioonan kanssa on päässyt voitolle, s.o. surmannut ja ottanut nämä vangiksi viimeiseen mieheen asti, jota vastoin he itse ovat menettäneet neljä eli siis yhdeltä puolen on tuhoutunut neljä ja toiselta viisitoista, niin saadaan neljä suhteelliseksi viiteentoista ja siis 4x = 15y ja tästä x: y = 15:4. Tämä verranto ei ilmaise tuntemattoman arvoa, mutta se ilmaisee kahden tuntemattoman suhteen. Ja jos sijotetaan eri luontoisia historiallisia yksikköjä (taisteluja, sotia, sodan jaksoja) tämmöisiin verrantoihin, niin saadaan semmoisia lukumääriä, joissa täytyy olla olemassa lakeja ja joista näitä lakeja voidaan löytää.
Se taktillinen sääntö, että hyökätessä on liikuttava suurin joukoin ja peräytyessä hajallaan, vahvistaa itsetiedottomasti vain sen totuuden, että sotajoukon voima perustuu sen mielialaan. Ihmisten johtamiseen luotisateeseen tarvitaan paljoa enemmän kuria, joka on saavutettavissa vain massoissa vallitsevan mielialan avulla, kuin hyökkäävän vihollisen torjumiseen. Mutta tämä sääntö, jota noudattaessa jätetään huomioon ottamatta sotajoukon mieliala, osottautuu myötäänsä vääräksi ja se sotii erityisen räikeästi todellisuutta vastaan varsinkin silloin, kun sotaväen mieliala on hyvin voimakas tahi masennuksissa – kaikissa kansansodissa.
Kun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka heidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä sotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti sotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan mukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat pieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset henkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään tarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.
III
Niin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.
Ennen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan, oli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja, muonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista, jotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät hengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä venäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka sotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle lankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän sodankäyntitavan laillistuttamisessa.
24 p: nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja kohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta pitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen lukumäärä.
Partiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne varisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta, Ranskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin. Lokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli olemassa eri kokoisia ja – luontoisia partiokuntia sadottain. Oli semmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja jalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli pelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja hevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista ei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija, joka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen kylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.
Lokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän sodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan, pelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja hevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta piileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt oli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä ranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden joukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat esikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina. Pienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja joilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota suurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan. Kasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat sitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.
Denisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p: nä lokakuuta joukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut miehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella olevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa ranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja venäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut muista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää. Tästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin partiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin lähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen. Kaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten Denisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen toinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville kehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston kimppuun.
– Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, – sanoi Denisof kenraalien kirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän sydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan kenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni, koska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle kenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on ruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä tavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä hyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22 p: nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon kylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria metsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin paikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän. Näissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin painuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen voidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia ranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla lähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan maantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa, joissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta tehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten liikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon kylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli määrä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään (virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä kahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja vangittava kaikki yhdellä kertaa.
Kahden virstan päähän Mikulinon kylästä jätettiin erääseen kohtaan, jossa metsä antoi maantiehen saakka, kuusi kasakkaa, joiden piti heti antaa sana muille, kun uusia ranskalaisia kolonnia ilmestyisi näkyviin.
Shamshevon etupuolella oli Dolohovin niin ikään tutkittava tie ja saatava selville, kuinka pitkän matkan päässä oli muita ranskalaisia joukkoja. Kuormaston mukana arveltiin olevan 1,500 miestä. Denisovilla oli 200 miestä, Dolohovilla lienee ollut saman verran. Vihollisen ylivoimaisuus ei kuitenkaan pelottanut Denisovia. Yksi seikka täytyi hänen kuitenkin vielä saada tietää ja se oli se, mitä väkeä ranskalaiset oikeastaan olivat. Tätä varten oli Denisovin pakko saada käsiinsä kieli (siepata joku mies vihollisen kolonnasta). Aamullinen hyökkäys kuormien kimppuun oli suoritettu niin rutosti, että kaikki kuormia saattavat ranskalaiset oli surmattu ja elävänä oli saatu vain eräs rumpali-poikanen, joka oli ollut muita jälempänä ja joka ei tiennyt kerrassaan mitään siitä, mitä väkeä kolonnassa oli.
Uutta hyökkäystä piti Denisof vaarallisena, sillä se olisi nostanut häläkän koko kolonnassa ja sen vuoksi hän lähetti partiokuntaansa kuuluvan musikka Tihon Shtsherbatovin edeltäpäin Shamshevoon sieppaamaan, jos mahdollista, edes yhden siellä olevista ranskalaisista etujoukon majotusmiehistä.