Buch lesen: «Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä»

ENGLANTILAISEN KUSTANTAJAN HUOMAUTUS

T.P.'s Weekly-lehden marraskuun 14: nnen päivän numerossa 1902 oli seuraava uutinen:

"Jack London Lontoossa. – Herra Jack London on varmasti elähdyttävä ilmestys. Hänen kaksi teostaan Klondyken elämästä – 'Hänen isäinsä Jumala' ja 'Suden pentu' – on herättänyt huomiota ehkäpä enemmän kuin kenenkään uuden kirjailijan pikku kertomukset sen jälkeen kuin Kipling antoi maailmalle 'Soturikolmikon' ja 'Yksinkertaisia tarinoita kukkuloilla'. Hän on vain kuudenkolmattavuotias, mutta on ansainnut toimeentulonsa kuudentoista vanhasta asti – valaanpyytäjälaivan mastossa, kulkurina tai päiväläisenä ja Klondyken kultakentillä. Kun hänen Lontoon-kustantajansa julkaisivat hänen ensimmäisen kirjansa Englannissa, he kehoittivat häntä kirjeissään tulemaan Eurooppaan ja katselemaan hiukan vanhaa maailmaa, varsinkin Lontoon Itäpäätä, sillä sieltä hän heidän arvelunsa mukaan löytäisi loppumattomasti sellaisia aineksia, joita hän osaisi käyttää. Tämä tapahtui viime keväänä. Hän kirjoitti kotoaan Kaliforniasta, sanoen toivovansa, että voisi tulla – joskus.

"Noin viisi viikkoa sitten hän astui kustantajan konttoriin. Siellä oltiin riemastuneita hänet nähtäessä ja kysyttiin, milloin hän oli saapunut Englantiin. – 'Noin kaksi kuukautta sitten', oli vastaus. – 'Mutta missä olette ollut koko tämän ajan?' – 'Itäpäässä, tokkain seutuvilla. Tämä on ensimmäinen vierailuni Lontoossa.' – Ja se oli totta. Hän saapui Lontooseen kääntymättä kenenkään muun kuin Amerikan konsulin puoleen, meni suoraan vanhain vaatteiden kauppaan, sonnustautui viheliäiseen vanhaan pukuun ja hävisi suoraa päätä jonnekin 'tokkain seutuville' ollen kadoksissa kaksi kuukautta."

Tämä merkillisen häviämisen tuloksena on tämä kirja "Kadotuksen kansa". Pelättävissä on, että monet englantilaiset eivät pidä siitä, mitä herra London on kirjoittanut. Mutta onko herra London väärässä?

Hän ei ole vihamielinen arvostelija. Toisin sanoen hän ei ole niitä amerikkalaisia, jotka aina kantavat kaunaa Englantia ja englantilaisia vastaan. Päinvastoin hänen pikku kertomuksistaan ("Hänen isäinsä Jumala" ja "Suden pentu") voidaan merkitä lukemattomia kohtia todistukseksi siitä, että hän suuresti ihailee tyypillistä englantilaista luonnetta ja on suuresti kiintynyt kaikkeen, mikä liittyy Englannin nimeen. Hän on kirjoittanut Lontoon Itäpäästä, samoinkuin hän kirjoitti Klondykesta, pannen asiat paperille siinä valossa kuin on ne nähnyt. Tässä kirjassa näemme kuvan Lontoon köyhien elämästä sellaisena kuin se kuva on painunut miehen mieleen – eikä minkään tavallisen miehen mieleen – joka on tullut 7000 mailin päästä sitä vakavasti ja tasapuolisesti tutkimaan. Onko hänen käsityksensä väärä? Jos on, niin missä kohdin se erehtyy? Ja jos se on oikea, niin – mitä silloin?

ESIPUHE

Tässä teoksessa kerrotut kokemukseni ovat peräisin kesältä 1902. Laskeuduin Lontoon kellarimaailmaan mielessäni aatos, jota parhaiten voinen verrata urkkijan aikeisiin. Valmistauduin uskomaan vain omien silmieni todistusta, tyytymättä sellaisten luuloihin, jotka eivät olleet sitä nähneet, tai sellaisten sanoihin, jotka olivat sen nähneet ja siellä ennen käyneet. Mukaani otin erään yksinkertaisen mittapuun, jolla tunnustella kellarimaailman elämää: mikä edisti elämää, aineellista ja henkistä terveyttä, se oli hyvää; mikä taas tukahdutti ja vahingoitti elämää, kääpiöi ja kuristi sitä, se oli pahaa.

Lukija saa pian selvästi havaita, että näin paljon sellaista, mikä oli pahaa. Eikä kuitenkaan saa unohtaa, että sitä aikaa, josta kirjoitan, pidettiin Englannissa "hyvänä aikana". Se nälänhätä ja asuntopula, minkä tapasin, oli alituista kurjuuden tilaa, mikä ei milloinkaan, ei rikkaimpina runsauskausinakaan muuksi muutu.

Nyt puheenaolevaa kesää seurasi ankara talvi. Suuret työttömäin laumat muodostivat kulkueita, kymmeniäkin samaan aikaan, ja marssivat joka päivä Lontoon katuja kerjäten leipää. Herra Justin Mc Carthy kirjoitti tammikuussa 1903 New Yorkin Independent-lehteen seuraavan keskitetyn kuvauksen asemasta:

"Työhuoneissa ei ole enää jalanleveyttäkään nälistyneille laumoille, jotka yötä päivää anovat niiden ovilla ruokaa ja suojaa. Kaikki hyväntekeväisyyslaitokset ovat kuluttaneet loppuun varansa, koettaessaan kerätä muonavarastoja Lontoon katujen ja kujien varsilla olevien ullakkokomeroitten ja kellareitten nälkäänäkeville asukkaille. Pelastusarmeijan Lontoon eri puolilla olevia majoja piirittävät iltaisin työttömäin ja nälkäisten joukot, joille ei riitä suojaa eikä ravintoa."

On väitetty, että esittämäni arvostelu Englannin oloista on liian pessimistinen. Voin puolustuksekseni väittää, että olen optimisteista optimistisin. Mutta mittaan ihmiskuntoa yksilöittäin enkä poliittisten ryhmittelyjen perusteella. Yhteiskunta kasvaa, mutta poliittiset koneistot murenevat ja muuttuvat romuksi. Englantilaisilla on nähdäkseni suuri ja valoisa tulevaisuus, mikäli katsotaan miehen ja naisen kuntoa, terveyttä ja onnea. Mutta siitä poliittisesta koneistosta, joka tätä nykyä kunnottomasti hoitelee heidän asioitaan, en suurelta osalta näe muuta jäljellä tulevaisuudessa kuin kasan romua.

Jack London.

Piedmont, Kalifornia.

I.
ALAS

"Mutta ette voi sitä tehdä, se on varma", sanoivat ystävät, joilta pyysin neuvoja, kun aioin painua Lontoon Itäpään sokkeloihin. "Parasta teidän olisi pyytää poliisi oppaaksenne", he lisäsivät paremmin ajateltuaan ja yrittäen tunnontarkasti tajuta moisen hullun miehen mielentilan kulkua, joka oli saapunut heidän luokseen ja jonka suosituskirjat olivat paremmassa kunnossa kuin järki.

"Mutta tahdon pysyä aivan erilläni poliisista", väitin vastaan.

"Haluan vain laskeutua Itäpäähän ja tutustua siihen omin voimin.

Haluan tietää, miten ihmiset siellä asuvat ja miksi he asuvat siellä sekä mitä varten he elävät. Lyhyesti: aion itse lähteä sinne asumaan."

"Ette suinkaan aikone asua siellä", sanoi jokainen, ilmeinen vastalause kasvoillaan. "Siellähän sanotaan olevan paikkoja, joissa ihmiselämä ei ole penninkään arvoinen."

"Juuri ne paikat haluan nähdä", keskeytin.

"Mutta sitäpä ette voi, se on varma", oli peruuttamaton vastaus.

"Sitä kuullakseni en ole tullut luoksenne", vastasin jyrkästi, hiukan ärtyneenä heidän käsityskykynsä vajavaisuudesta. "Olen täällä vieras ja haluaisin kuulla teiltä, mitä tiedätte Itäpäästä, päästäkseni jotenkin alkuun."

"Mutta mehän emme tiedä mitään Itäpäästä. Se on tuolla jossakin." Ja he viittasivat käsillänsä epämääräisesti siihen suuntaan, josta joskus harvoin näki auringon nousevan.

"Sitten lähden Cookien luo", ilmaisin heille.

"Tehkää se", sanoivat he helpottuneina. "Cookit varmaankin tietävät."

Mutta O'Cook, Thomas O'Cook & Poika, asiantuntijat ja matkailutoimitsijat, koko maailman elävät tienviitat ja ensi-avun antajat eksyville matkustajille – he osasivat epäröimättä, helposti ja nopeasti lähettää minut pimeimpään Afrikkaan taikka keski-Tibetiin, mutta Lontoon Itäpäähän, vain kivenheiton päähän Ludgaten torilta, sinne he eivät tunteneet tietä.

"Se ei käy päinsä", sanoi teitten ja kulkureittien elävä tietokalenteri Cookin Cheapsiden-toimistossa. "Se on niin – hm – niin tavatonta."

"Neuvotelkaa poliisin kanssa", päätti hän tietäväisenä, kun pidin pääni. "Me emme ole tottuneet ohjaamaan matkustajia Itäpäähän; me emme saa milloinkaan tilauksia siihen suuntaan emmekä tiedä hitustakaan koko paikasta."

"No samantekevä", keskeytin hänet, pelastuakseni hänen kielteisen sanaryöppynsä tohinasta, joka oli lakaista minut ulos koko toimistosta. "Mutta jotakin te voitte tehdä hyväkseni. Tahdon ilmoittaa teille, mitä aion tehdä, niin että selkkauksien sattuessa voitte todistaa, kuka olen."

"Ahaa, kyllä ymmärrän; jos teidät murhattaisiin, niin meidän pitäisi osata tuntea ruumiinne."

Hän sanoi sen niin hilpeästi ja kylmäverisesti, että heti olin näkevinäni kankean ja silvotun ruumiini lojuvan tahmealla laatalla, johon tihkuilee lakkaamatta kylmää vettä, ja hänet olin näkevinäni kumartuneena ylitseni, murheellisena ja kärsivällisesti selitellen sitä sen mielettömän amerikkalaisen ruumiiksi, joka oli tahtonut nähdä Itäpään.

"Ei, ei", vastasin, "ainoastaan todistaa, kuka olen, jos sattuisin sekaantumaan 'pollarien' verkkoihin". Tämän lopun sanoin hiukan ylpeästi, sillä olin sangen perehtynyt katukielen muotoihin.

"Se on salapoliisin asioita", sanoi hän. – "Sehän on niin tavatonta, ymmärrättehän", lisäsi hän kuin anteeksi pyytäen.

Salapoliisipäällikkö kakisteli kurkkuaan ja änkytteli: "Meidän periaatteemme on", selitti hän, "ettemme anna mitään tietoja asiakkaistamme".

"Mutta tässä tapauksessahan", intin, "asiakas itse pyytää teitä antamaan tietoja hänestä itsestään".

Taas hän kakisteli ja änkytteli.

"Tietystikin ymmärrän", ehätin huomauttamaan, "että tämä on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta…"

"Aioin juuri huomauttaa", jatkoi hän vakavasti, "että tämä on niin tavatonta, etten luule voivamme tehdä mitään asiassa".

Ennen lähtöäni sain kuitenkin erään Itäpäässä asuvan salapoliisin osoitteen ja läksin Amerikan pääkonsulin luo. Ja siellä vihdoin tapasin miehen, jonka kanssa pääsin tolkulle. Siellä ei kakisteltu eikä änkytelty, ei rypistetty kulmakarvoja, ei epäilty eikä hämmästelty. Hetkessä esitin itseni ja asiani, jonka hän hyväksyi aivan luonnollisena. Seuraavan minuutin kuluessa hän tiedusti ikäni, pituuteni, painoni ja tarkasti yleensä koko olemukseni. Ja kolmantena minuuttina pudistaessamme toistemme käsiä hyvästiksi hän sanoi: "Hyvä on, Jack. Kyllä muistan teidät ja pidän silmällä jälkiänne."

Huoahdin helpotuksesta. Poltettuani laivat takanani olin nyt valmis painumaan siihen ihmiserämaahan, josta kukaan ei tuntunut mitään tietävän. Mutta heti sain uuden vastuksen ajuristani, joka harmaine poskiviuhkoineen oli ylen ylhäis-säätyinen henkilö ja joka useita tunteja oli järkkymättömän tasamielisenä ajanut minua ympäri Cityä.

"Ajakaa minut Itäpäähän", määräsin istuessani paikalleni.

"Minne, herra?" kysyi hän selvästi ällistyneenä.

"Itäpäähän, minne tahansa. Antakaa mennä."

Vaunut kulkivat umpimähkään muutaman minuutin ajan, sitten ne äkkiä pysähtyivät. Läppä pääni yläpuolella aukeni, ja ajuri tirkisti siitä neuvottomana minua kohti.

"Mihinkäs paikkaan", sanoi hän, "te oikeastaan pyritte?"

"Itäpäähän", toistin. "En minnekään erityisesti. Ajakaa vain sinne, minne tahansa."

"Mutta mihin numeroon, herra?"

"Kuulkaapas nyt", ärjäisin hänelle. "Ajakaa minut Itäpäähän ja heti paikalla."

Selvää oli, ettei hän ymmärtänyt, mutta veti kuitenkin päänsä pois ja hoputti mutisten hevosensa liikkeelle.

Ei missään Lontoon kaduilla voi päästä näkemästä surkeata köyhyyttä, sillä viiden minuutin kävelyllä melkeinpä missä tahansa tapaa takakujakorttelin, mutta ne tienoot, jonne vaununi nyt tunkeutuivat, olivat loppumatonta takakujaa. Kadut olivat täynnä uutta ja erilaista ihmisrotua, lyhytkasvuista ja ulkomuodoltaan vaivaista ja kuin oluella valeltua. Vierimme eteenpäin maileittain ohi tiilirakennusten ja lian, ja joka poikkikadulta ja kujalta vilahti silmiin pitkiä tiilitalojen ja kurjuuden lonkeroita. Siellä täällä hoiperteli humalainen, mies tai nainen, ja ilma oli täynnä toraa ja rähinää. Torilla vanhuuttaan horjuvat miehet ja naiset etsivät lokaan heitetyistä tunkiokasoista mädäntyneitä perunoita, herneitä ja kasviksia, kun taas pienet lapset parveilivat kuin kärpäset pahentuneitten hedelmien ympärillä, työntäen käsivartensa olkapäihin asti vetelään siivottomuuteen ja onkien sieltä puolipilaantuneita paloja, jotka he paikalla hotkaisivat suuhunsa.

Ajeluni aikana en tavannut ainoatakaan ajopeliä, ja minun vaununi olivat kuin ilmestys toisesta ja paremmasta maailmasta, päättäen lasten juoksusta perässämme ja sivuillamme. Ja niin pitkälle kuin näkyi oli vain tukevaa tiiliseinää, lokaista katukivitystä ja räyhääviä kulkijoita; ja ensimmäisen kerran eläessäni minua peloitti väkijoukon katseleminen. Se oli kuin pelkoa merta kohtaan; ja ne viheliäiset laumat, katu kadulta, tuntuivat äärettömän ja pahanhajuisen meren aalloilta, jotka nuoleksivat minua ja uhkasivat vyöryä ylitseni ja upottaa minut.

"Stepney, herra. Stepneyn asema", ilmaisi ajuri ylhäältä.

Katselin ympärilleni. Se oli todellakin rautatieasema, ja hän oli epätoivoissaan ajanut sinne, ainoaan tuttuun paikkaan, mistä koskaan oli kuullut puhuttavan tässä erämaassa.

"Entä sitten?" vastasin.

Hän tuijotti minuun älyttömänä, pudisti päätään ja näytti kovin onnettomalta. "Minä olen täällä vallan vieras", onnistui hänen äännähtää. "Ja ellette pyri Stepneyn asemalle, en piru vieköön ymmärrä, minne haluatte."

"Sanon teille, mitä haluan", vastasin. "Ajakaa eteenpäin ja pitäkää silmänne auki, kunnes tapaatte puodin, jossa myydään vanhoja vaatteita. Kun näette sellaisen putkan, ajakaa yhä edelleen lähimmän kulman taakse ja laskekaa minut kadulle."

Saatoin nähdä, että hän alkoi pelätä kyytipalkkansa takia, mutta vähän myöhemmin hän tiukensi ohjia ja ilmoitti minulle, että vanhojen vaatteiden kauppa oli lyhyen matkan päästä takana.

"Ettekö jo maksaisi?" pyysi hän. "Se olisi seitsemän ja puoli."

"Johan nyt", naurahdin, "sitten en enää näkisi teistä jälkeäkään".

"Herra paratkoon", vastasi hän, "mutta ellette te maksa nyt, niin minä en teistä löydä jälkeäkään."

Mutta rääsyinen katselijajoukko oli jo kerääntynyt vaunujen ympärille, ja minä naurahdin jälleen ja kävelin vanhojen vaatteiden kauppaan.

Siellä oli vaikeinta saada puotimies ymmärtämään, että minä vakaasti ja toden teolla halusin vanhoja vaatteita. Mutta yritettyään monet kerrat tuloksettomasti tyrkyttää minulle uusia ja mahdottomia takkejaan ja housujaan hän alkoi kantaa näkyville läjittäin vanhoja, iskien tavan takaa salaperäisesti silmää ja lasketellen hämäriä viittauksia. Tämän hän teki siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että minä ymmärtäisin hänen arvanneen, minkä tuulen puhaltamia minä olin, saadakseen ilmitulon uhalla minut maksamaan nylkyhintoja ostoksistani. Sekavapaperinen mies tai meren takaa tullut suurroisto, sellaiseksi hän minut arvioi – kummassakin tapauksessa henkilö, jolla oli syytä väistää poliisia.

Mutta minä väittelin hänen kanssaan hinnan ja arvon huimaavasta erotuksesta, kunnes sain hänen käsityksensä täysin ojennetuksi ja hän valmistautui ankaraan kaupanhierontaan ankaran ostajan kanssa. Lopulta minä valitsin vahvat, vaikka melkoisen kuluneet housut, nukkavierun takin, jossa yksi nappi toki oli jäljellä, kenkäparin, jotka selvästi olivat olleet mukana hiilen luonnissa, ohuen nahkavyön ja ylen likaisen kankaisen lakin. Alusvaatteeni ja sukkani olivat kuitenkin uudet ja lämpimät, mutta sen laatuiset, että kuka Amerikan kulkuri tahansa onnen hylkimänäkin olisi tavallisissa olosuhteissa saattanut sellaiset hankkia.

"Kylläpäs olet kiva mies", sanoi hän avomielisesti ihaillen, ojentaessani hänelle ne kymmenen shillinkiä, jotka lopuksi olimme sopineet vaatteiston hinnaksi. "Olet sinä piru vie ennenkin kuleksinut näitä katuja. Nuo housut maksaisivat joka paikassa viisi tolppaa, ja lossari maksaisi kengistä kyllä kaksi ja puoli, puhumattakaan takista ja lakista ja uudesta paidasta ja muista parseleista."

"Paljonko maksat niistä?" kysäisin äkkiä. "Minä maksoin sinulle kymmenen tolppaa koko kääröstä, mutta myyn sen takaisin heti paikalla kahdeksasta. Siinä on, maksa pois."

Mutta hän pudisti irvistäen päätään, ja vaikka olinkin tehnyt hyvän kaupan, huomasin mielikarvaudekseni, että hän oli tehnyt vieläkin paremman.

Tapasin ajurini ja poliisin päät yhdessä, mutta viimeksimainittu, tarkasteltuaan minua terävästi ja erityisesti silmäiltyään epäluuloisesti kääröä kainalossani, kääntyi pois ja jätti ajurin kiukuttelemaan yksikseen. Eikä tämä tahtonut hievahtaa askeltakaan, ennenkuin olin maksanut hänelle hänen vaatimansa seitsemän shillinkiä kuusi penceä. Mutta sen jälkeen hän oli valmis ajamaan minut vaikka maailman ääriin, pyydellen nöyrästi anteeksi itsepäisyyttään ja selitellen, että Lontoon kaupungissa sattuu tapaamaan jos jonkinlaisia kyydittäviä.

Mutta hänen tarvitsi ajaa minut vain Highbury Valeen Pohjois-Lontoossa, missä matkatavarani minua odottivat. Siellä riisuin seuraavana päivänä kenkäni (en suinkaan kaipaamatta niiden keveyttä ja mukavuutta) ja pehmeän harmaan matkapukuni sekä yleensä kaikki vaatteeni ja aloin verhota ruumistani toisten, minulle tuiki tuntemattomain miesten vaatteilla, miesten, joiden todella oli täytynyt olla onnettomia, koska olivat saaneet kaupata sellaiset ryysyt aivan säälittävistä hinnoista niiden kauppiaalle.

Aluspaitani sisäpuolelle kainalokuoppaan neuloin kultapunnan (pahan päivän varalle varmasti varsin vaatimaton määrä), ja aluspaitani sisäpuolelle työnnyin itsekin. Ja sitten istuin noitumaan hyviä ja lihavia vuosiani, jotka olivat saaneet ihoni pehmeäksi ja kohottaneet hermot aivan ihon pinnalle; sillä paita oli karkea ja rosoinen kuin jouhista kudottu, ja olenpa varma siitä, että ankarinkaan lihansakiduttaja ei ole kärsinyt enempää kuin minä seuraavina neljänäkolmatta tuntina.

Pukuni muut osat oli verraten helppo vetää ylleni, vaikka kengät tekivätkin aika tenän. Ne olivat jäykät ja kovat kuin puusta tehdyt, ja vasta pitkän aikaa muokattuani päällisiä nyrkeilläni sain jalkani sopimaan niihin. Sitten, taskussani muutama shillinki, veitsi ja nenäliina sekä hiukan ruskeata paperia ja kimpale tupakkaa, marssin alas rappusia ja heitin hyvästit pahaaennusteleville ystävilleni. Mennessäni ovesta "apumuija", säädyllinen keski-ikäinen vaimo, ei voinut vastustaa irvistystä, joka värähdytti hänen huuliansa ja erotti ne toisistaan, kunnes kurkku, vaistomaisesta myötämielisyydestä, laski niitä eriskummaisia eläimellisiä ääniä, joita me tavallisesti sanomme "nauruksi".

Tuskin olin päässyt kadulle, kun jo sain tuta, minkä muutoksen vaatteet olivat tehneet olemukseeni. Kaikki huomaavaisuus oli kadonnut alemman kansan käytöksestä, kun tulin sen kanssa kosketuksiin. Äkkiä, silmänräpäyksessä niin sanoakseni, olin tullut yhdeksi heistä. Nukkavieru takkini, jonka hihat olivat melkein puhki kyynärpäistä, oli luokkani merkkinä ja tunnustähtenä, ja se oli heidänkin luokkansa. Se teki minut samanrotuiseksi, ja sen nöyristelevän ja liian kunnioittavan kohtelun sijasta, jota tähän asti olin nauttinut, sain kokea olevani samanarvoinen toveri. Risahousuinen ja likahuivinen mies ei sanonut minua enää "herraksi" eikä "korkea-arvoisuudeksi". Nyt olin "toveri" – ja se onkin soma ja herttainen sana, joka vaikuttaa hivelevästi, siinä on lämpöä ja iloa, jota noissa toisissa sanoissa ei ole. "Korkea-arvoisuus". Se maistuu herruudelta ja vallalta ja korkealta virallisuudelta – se on juurella-olijan veroa latvassa-istuvalle, lausuttu toivossa, että tämä hiukan helpottaisi ja keventäisi toisen kuormaa, mikä on vain almun anelemisen toinen muoto.

Tämä tuo mieleeni näissä ryysyissä ja repaleissa kokemani ilon, jota ei ole suotu tavalliselle amerikkalaiselle ulkomailla. Tavallinen yhdysvaltalainen Euroopan-matkustaja, joka ei ole lainkaan Kroisos, huomaa äkkiä painuvansa itsetietoisen itaruuden tilaan, kun nöyristeleväin rosvojen laumat hiipivät hänen kintereillään päivän noususta sen laskuun asti ja tyhjentävät hänen lompakkonsa tavalla, joka saisi koronkiskurinkin punastumaan.

Ryysyissäni ja repaleissani pelastuin juomaraharutosta ja minua kohdeltiin vertaisena. Vieläpä, ennenkuin päivä oli lopussa, olin päässyt niin pitkälle, että sanoin ylen kiitollisena "Kiitos, herra" eräälle herrasmiehelle, jonka hevosta pitelin ja joka painoi pennyn innokkaaseen kouraani.

Toisiakin muutoksia havaitsin tapahtuneen olosuhteissani uuden pukuni johdosta. Pyrkiessäni vilkasliikkeisten katujen yli huomasin, että minun täytyi erikoisen tarkasti varoa ajopelejä, ja kouraantuntuvalla tavalla tunsin, että henkeni oli halventunut suoraan verrannollisesti vaatteitteni kanssa. Kysyessäni ennen tietä poliisilta sain tavallisesti vastauksen: "Omnibusko vai vaunut, herra?" Mutta nyt tuli kysymys: "Jalanko vai ajaen?" Rautatieasemillakin minulle työnnettiin nyt kolmannen luokan piletti luonnostaan lankeavana.

Mutta kaikesta sain täyden korvauksen. Ensimmäisen kerran tapasin Englannin alemmat luokat välittömästi ja opin tietämään, millaisia ne ovat. Kun vetelehtijät ja työmiehet kadunkulmissa ja kapakoissa keskustelivat, kanssani, he puhuivat kuin ainakin mies toiselle ja puhuivat niin luonnollisesti kuin ihmisten pitäisi puhua, tahtomatta ollenkaan päästä selville, mitä tai millä tavalla minä halusin heidän puhuvan.

Ja kun vihdoin läksin Itäpäähän, huomasin ilokseni, että joukkojen-kammo ei enää kiusannut minua. Olin muuttunut osaksi niistä. Ääretön ja pahanhajuinen meri oli lyönyt laineensa ylitseni, tai minä olin pehmeästi laskeutunut siihen, eikä siinä ollut mitään peloittavaa – lukuunottamatta ihopaitaani.