Hänen edessään kohosi pieniä pyramiidin tapaisia kasoja pimeässä, ja vielä lähempää, virran toiselta puolen näkyi maassa palavia rovioita. Karthagolaiset olivat nimittäin vetäytyneet sillan toiselle puolelle ja suffeetti oli pettääkseen barbareja sytyttänyt toiselle rannalle lukuisia vartiotulia.
Eteenpäin kulkiessaan Matho oli näkevinään punilaisia taistelumerkkejä, sillä ilmassa näkyi liikkumattomia hevosen päitä, ne olivat kiinnitetyt näkymättömiin peitsikimppuihin; ja etäältä hän kuuli kovaa melua, laulun ääniä ja maljojen kilinää.
Kun hän ei tiennyt, missä hän oli tai miten löytäisi Spendiuksen, niin syöksyi hän levottomuuden valtaamana, kauhuissaan, pimeään eksyneenä, vielä nopeammin takaisin samaa tietä, jota hän oli tullut. Aamu vaikeni; hän näki vuoren harjalta kaupungin ja liekkien mustaamat piirityskoneet, jotka ikäänkuin jättiläisten luurangot nojasivat muureihin.
Kaikki lepäsi tavattoman hiljaisuuden ja uupumuksen vallassa. Sotilaiden joukossa, telttojen vieressä, nukkui melkein alastomia miehiä selällään, tai pää käsivartta vasten, joka piteli panssaria. Muutamat irroittivat verisiä siteitä sääristään. Kuoleman kielissä olevat liikuttivat hiljaa päätään; toiset matelivat maassa ja toivat heille juotavaa. Ahtailla leirikujilla astelivat vartijat lämpimikseen, tai seisoivat katsellen taivaan rantaan päin, peitsi olallaan, tuiman näköisinä.
Matho tapasi Spendiuksen istumassa kangaskaistaleen alla, joka oli kiinnitetty kahteen maahan pystytettyyn seipääseen, hänen kätensä lepäsivät polvien ympäri, pää oli kumarassa.
He olivat kauvan sanaakaan sanomatta.
Vihdoin Matho mutisi: – "Voitetut!"
Spendius vastasi synkällä äänellä: – "Niin voitetut!"
Ja kaikkiin kysymyksiin hän vastasi epätoivoisilla liikkeillä.
Mutta huokauksia ja korinaa kuului sinne asti. Matho lykkäsi kankaan syrjään. Silloin sotilaiden näky muistutti hänelle toista tappiota, jonka oli kärsinyt samalla paikalla ja purren hammasta hän sanoi:
– "Konna! jo kerran ennen…"
Spendius keskeytti:
– "Et sinä silloinkaan ollut saapuvilla."
– "Se on minun kiroukseni!" huudahti Matho. "Mutta kerran minä vielä hänet tapaan, voitan hänet, surmaan hänet. Jospa minä olisin ollut täällä…" Se ajatus, että hän oli ollut poissa taistelusta, kalvoi häntä vielä enemmän kuin tappio. Hän sieppasi miekkansa ja heitti sen maahan. "Mutta miten karthagolaiset voittivat teidät?"
Entinen orja alkoi kertoa taistelun vaiheita. Matho oli ne näkevinään ja kiihottui. Utican armeijan, sen sijaan että se juoksi siltaa kohden, olisi pitänyt hyökätä Hamilkariin takaapäin.
– "Kyllä minä sen tiedän", sanoi Spendius!
– "Sinun olisi pitänyt tehdä rintama kaksi kertaa syvemmäksi, ei olisi saanut asettaa kevytaseisia falangia vastaan, eikä jättää aukkoja norsuja varten. Viime hetkellä olisi voinut kaikki vielä voittaa; ei mikään pakottanut pakenemaan."
Spendius vastasi:
– "Minä näin hänen ajavan ohitse suureen, punaiseen viittaansa verhottuna, kädet ojolla, yläpuolella tomupilveä, kuten kotka, joka lensi kohorttien sivustaa pitkin; ja hänen päänsä viittauksesta ne tihenivät ja hyökkäsivät eteenpäin; taistelun tuoksina vei meidät lähelle toisiamme; hän katsoi minuun; minä tunsin kuten kylmän raudan osuvan sydämeeni."
– "Hän oli varmaankin valinnut juuri tämän päivän?" sanoi Matho aivan hiljaa itsekseen.
He kyselivät itseltään koettaen päästä selville siitä, mikä oli tuonut suffeetin sinne juuri kaikkein epäedullisimpana hetkenä. Sitten puhuivat he nykyisestä asemasta, ja joko heikontaakseen omaa syyllisyyttään tai rohkaistakseen jälleen itseään Spendius väitti, että toivoa oli vielä olemassa.
– "Ja vaikka ei olisikaan, niin mitä siitä!" sanoi Matho; "minä jatkan sotaa vaikka ypöyksinäni!"
– "Niin minäkin!" huudahti kreikkalainen syöksyen ylös; hän käveli pitkin askelin edes ja takaisin; hänen silmänsä säkenöivät ja outo hymy rypisti hänen shakaalikasvojaan.
– "Me alamme uudestaan, elä vain enää jätä minua! minä en ole luotu taistelemaan kirkkaalla päivällä; miekkojen väike häikäisee minua; se on sairautta, minä olen liian kauvan elänyt vankilassa. Mutta pane minut kiipeämään muurien yli yöllä, ja minä tunkeudun linnoituksiin, ja ruumiit ehtivät kylmetä ennenkuin kukko kiekuu! Osoita minulle joku, jotain, joku vihamies, joku aarre, joku nainen;" hän toisti sen kerta vielä: "joku nainen, vaikka hän olisi kuninkaankin tytär, niin tuon minä himoitsemasi olennon elävänä jalkojesi juureen. Sinä moitit minun menettäneen taistelun Hannoa vastaan, mutta minä voitin sen kuitenkin uudelleen. Myönnä se! minun sikaparveni hyödytti enemmän kuin spartalainen falangi." Ja kun hänessä heräsi tarve ylistää itseään ja hankkia itselleen puolustusta, niin hän luetteli, mitä kaikkea hän oli tehnyt palkkasoturien hyväksi. "Minä se suffeetin puistossa yllytin gallialaista! Myöhemmin sain Siccassa kaikki raivoihinsa tasavaltaa vastaan! Gisko selitti heille asioita, mutta minä en tahtonut antaa tulkkien puhua. Ah! kuinka kieli riippui heidän suustaan! muistatko? Minä vein sinut Karthagoon; minä varastin zaimphin. Minä vein sinut Salammbon luo. Minä teen vielä enemmänkin; sen saat nähdä!" Hän purskahti kuin hullu nauramaan.
Matho katseli häntä silmät selällään. Hän tunsi jotain vastenmieleistä tuon miehen edessä, joka samalla oli niin pelkuri ja niin pelottava.
Kreikkalainen jatkoi iloisella äänellä napsauttaen sormiaan:
– "Evoe! Sateen jälkeen paistaa päivä! Minä olen tehnyt työtä vuorikaivoksissa ja olen juonut massilaista viiniä omalla laivallani kultaisen katoksen alla kuten Ptolemseus. Onnettomuus tehköön meidät taitavammiksi. Työn voiman kautta saa onnen taipumaan. Se rakastaa valtioviisaita. Lopulta se suostuu meihin!"
Hän palasi Mathon luo ja tarttui hänen käsivarteensa:
– "Valtias, nyt karthagolaiset ovat varmoja voitostaan. Sinulla on kokonainen armeija, joka ei ole ollut taistelussa, ja sotilaasi tottelevat sinua. Aseta ne etunenään; kyllä minun mieheni seuraavat kostaakseen. Minulla on vielä kolmetuhatta karilaista, tuhat kaksisataa linkomiestä ja jousimiehiä kokonaisia kohortteja! Voimme muodostaa vaikka falangin. Kääntykäämme!"
Tappion huumaamana Matho ei tähän asti ollut vielä miettinyt mitään pelastuskeinoa. Hän kuunteli suu avoinna, ja pronssiliisteet, jotka ympäröivät hänen vartaloaan kohosivat hänen sydämensä kiivaasti sykkiessä. Hän sieppasi miekkansa huutaen:
– "Seuraa minua, lähtekäämme!"
Mutta vakoojat, jotka olivat palanneet, ilmoittivat, että kuolleet karthagolaiset olivat korjatut pois, silta raunioina ja Hamilkar kadonnut.
IX
SOTARETKELLÄ
Hamilkar oli ajatellut, että palkkasoturit odottaisivat häntä Utican luona tai marssisivat häntä vastaan; ja, kun hänellä ei mielestään ollut kyllin suuria sotavoimia hyökätäkseen tai torjuakseen hyökkäyksen, hän oli virran oikeanpuolista rantaa pitkin Vetäytynyt etelään ja oli siten turvannut itsensä kaikkia odottamattomia hyökkäyksiä vastaan.
Hän tahtoi ensin, heittämällä huomioon ottamatta niiden kapinan, houkutella kaikki heimot erilleen barbareista; sitten kun barbarit olisivat aivan erillään maakuntien keskellä, niin hän hyökkäisi heidän kimppuunsa ja tuhoisi heidät.
Neljässätoista päivässä hän rauhotti sen maa-alueen, joka oli Thuccaberin ja Utican välillä, Tignikabahin, Tessurahin ja Vaccan kaupungit ynnä vielä muita lännen puoleisia. Vuoristoon rakennettu Zunghar, temppelistään kuuluisa Assuras, katajista rikas Djeraado, Thapitis ja Hagur lähettivät hänen luokseen lähettiläitä. Maalaisväki tuli kädet täynnä ruokavaroja, rukoilivat hänen suojelustaan, suutelivat hänen ja sotilaiden jalkoja ja valittivat barbarien julmuutta. Muutamat toivat hänelle säkillisiä muka surmaamiensa palkkasotureiden päitä, jotka he olivatkin leikanneet ruumiista; sillä monet olivat pakoretkellä joutuneet hukkaan ja heitä tavattiin kuolleina siellä täällä oliivien ja viiniköynnösten alta.
Häikäistäkseen kansaa Hamilkar lähetti heti voiton jälkeisenä päivänä Karthagoon kaksituhatta taistelukentällä otettua vankia. Ne saapuivat pitkissä sadan miehen suuruisissa joukkioissa, kädet sidotut selän taakse pronssiseen niskasta riippuvaan tankoon, ja haavoittuneetkin juoksivat verisinä, sillä ratsumiehet ajoivat heitä piiskaniskuilla eteenpäin.
Se oli hurjan ilon päivä! Kaikki kertoivat toisilleen, että kuusituhatta barbaria oli kuollut; toiset eivät voisi enää jatkaa taistelua, sota oli loppunut; syleiltiin kaduilla, ja kiitokseksi voideltiin kaneelilla ja voilla Pataikien kuvat. Ja jumalankuvat, joilla oli suuret silmät, suuri vatsa ja olkapäille kohotetut käsivarret, näyttivät elävän uudelleen maalauksen vaikutuksesta ja ottavan osaa kansan riemuun. Rikkaat avasivat ovensa palatseihinsa; kaupunki kaikui tamburiinien pärinästä; temppelit olivat kaiken yötä valaistut, ja jumalattaren palvelijattaret, jotka olivat tulleet alas Malquaan, rakennuttivat katujen kulmiin sykomoripuisia vuoteita, joilla he antautuivat. Äänestyksen kautta lahjoitettiin maata voittajille, uhria Melkarthille, kolme sataa kultakruunua suffeetille, ja hänen puoluelaisensa ehdottivat hänelle annettavaksi uusia etuoikeuksia ja kunniavirkoja.
Hän oli vaatinut vanhimpia ryhtymään neuvotteluun Autharitoksen kanssa vanhan Giskon ja muiden hänen kanssaan vankina olevien karthagolaisten vaihtamisesta vaikka kaikkia barbareja vastaan. Libyalaiset ja paimentolaiset, jotka muodostivat Autharitoksen armeijan, tuskin tunsivatkaan italialaista tai kreikkalaista rotua olevia palkkasotureita; ja kun tasavalta tarjosi niin monta barbaria niin harvasta karthagolaisesta, niin se johtui siitä että edelliset olivat aivan arvottomia ja jälkimäiset kallisarvoisia. He pelkäsivät siinä piilevän jonkin ansan. Autharitos hylkäsi ehdotuksen.
Silloin Vanhimmat päättivät mestata vangit, vaikka suffeetti oli kirjoittanut heille, ettei niitä saisi tappaa. Hän aikoi liittää paraimmat heistä armeijaansa ja sen kautta yllyttää muitakin palkkasotureita karkaamaan. Mutta viha voitti kaikki järkisyyt.
Nuo kaksi tuhatta barbaria sidottiin pitkin Mappalioita hautakiviin; ja kauppiaat, kyökkipojat, kutojat ja naisetkin, taistelussa kaatuneiden vaimot ja lapset, kaikki, jotka vain tahtoivat tulivat ampumaan niitä nuolilla. Lisätäkseen heidän tuskiaan tähdättiin kauvan; nostettiin kaarta ja laskettiin taas; ja karjuva kansanjoukko tyrkki toisiaan. Rammat antoivat kantaa itsensä sinne paareilla; monet ottivat varovaisuuden vuoksi evästä mukaansa ja jäivät sinne iltaan asti, jotkut viettivät siellä yönkin. Telttoja pystytettiin, joissa juotiin. Monet ansaitsivat suuria summia vuokraamalla jousia.
Sitten jätettiin paikoilleen nuolia täynnä olevat ruumiit, jotka näyttivät haudoilla punaisilta kuvapatsailta, ja innostus levisi Malquankin asukkaihin, jotka polveutuivat alkuasukkaista ja muuten olivat hyvin väliäpitämättömiä isänmaan asioista. Mutta kiitollisina tästä saamastaan huvituksesta, he nyt ottivat osaa Karthagon vaiheisiin ja tunsivat itsensä punilaisiksi, ja Vanhimmat ylistivät omaa viisauttaan, kun he siten yhteisen koston kautta olivat sulattaneet koko väestön yhteen.
Jumalten siunausta ei puuttunut; sillä joka taivaan kulmalta lensi korppeja. Ne kaareilivat äänekkäästi rääkkyen ilmassa, ja muodostivat suuren pilven, joka taukoamatta pyöri ympäri. Se näkyi Clypeaan, Rhadekseen ja Hermaeumin niemeen asti. Äkkiä se toisinaan puhkesi, ja kiisi mustana kierreviivana kauvas; kotka oli kiitänyt sen keskelle ja lensi taas pois; penkereillä, kupukatoilla, obeliskien kärjillä ja temppelin päädyillä oli siellä täällä suuria lintuja, jotka verisessä nokassaan pitivät ihmislihan siekaleita.
Löyhkän tähden täytyi karthagolaisten lopulta korjata ruumiit pois. Osa poltettiin; loput heitettiin mereen, ja pohjoistuulen ajamat aallot veivät niitä rannalle, lahdelman pohjaan, Autharitoksen leirin eteen.
Tämä rangaistus oli epäilemättä pelottanut barbareja, sillä Eshmunin temppelin kukkulalta näkyi, miten he kokosivat telttansa, ajoivat karjalaumansa yhteen, sälyttivät kuormaston aasien selkään, ja samana iltana koko armeija poistui.
Barbarien piti, kulkemalla Kuumien Lähteiden vuoren ja Hippo-Zarytuksen väliä, estää suffeettia lähestymästä tyrilaisia kaupunkeja ja pääsemästä palaamaan Karthagoon.
Tällä aikaa piti heidän kahden toisen armeijan tavoittaa hänet etelässä, Spendiuksen idän ja Mathon lännen puolelta, ja lopulta tuli heidän kaikin kolmisin liittyä yhteen yllättääkseen ja saartaakseen hänet. Silloin he saivat aivan odottamatta apua. Narr' Havas ilmestyi ja hänen mukanaan kolme sataa maapihkalla sälytettyä kameelia, kaksikymmentä viisi norsua ja kuusituhatta ratsumiestä.
Heikontaakseen palkkasotureita suffeetti oli pitänyt viisaana antaa Narr' Havakselle työtä omassa kuningaskunnassaan. Karthagosta hän oli neuvotellut Masgaban, getulialaisen rosvon kanssa, joka koetti perustaa itselleen valtakuntaa. Punilaisten rahojen avulla tuo seikkailusankari olikin yllyttänyt numidialaiset maakunnat kapinaan luvaten heille vapauden. Mutta saatuaan siitä tiedon imettäjänsä pojan kautta, tunkeutui Narr' Havas Cirtaan, myrkytti voittajat kaivojen vedellä, mestautti muutamia, palautti kaikki ennalleen, ja hän saapui sotimaan suffeettia vastaan vielä raivoisempana kuin barbarit.
Näiden neljän armeijan päälliköt sopivat nyt sotasuunnitelmista. Sota saattoi venyä pitkäksikin; oli ryhdyttävä kaikkiin varokeinoihin.
Ensiksi päätettiin pyytää roomalaisten apua, ja tämä toimi tarjottiin Spendiukselle; karkulainen kun oli, hän ei uskaltanut ottaa sitä vastaan. Kaksitoista kreikkalaisten siirtokuntien miestä lähti Annabasta numidialaisella purrella. Sitten päälliköt vaativat kaikilta barbareilta ehdottoman tottelevaisuuden valan. Joka päivä alipäälliköt tarkastivat pukuja ja jalkineita; vahteja kiellettiin käyttämästä kilpiä, sillä usein ne nojasivat sen keihästä vastaan ja nukkuivat seisaallaan; niiden, joilla oli mukanaan suuri kantamus tavaraa, täytyi se vähentää; kaikki oli kannettava roomalaisten tavan mukaan selässä. Varalta norsuja vastaan Matho muodosti panssaroidun ratsujoukon, jossa hevonen ja mies verhottiin piikkiätörröttävään virtahevon nahasta tehtyyn haarniskaan; ja hevosten kavioiden suojaksi punottiin niille espartoruohosta suojukset.
Sitäpaitsi kiellettiin ankarasti ryöstämästä kyliä tai kohtelemasta pahoin epä-punilaisia kansakuntia. Mutta kun ruokavarat alkoivat ympärillä olevista seuduista vähetä, käski Matho jakamaan ruokaa sotilaiden lukumäärän mukaan välittämättä naisista. Ensi alussa miehet jakoivat naisten kanssa. Mutta useat heikontuivat ruuan puutteessa. Se oli syynä alinomaisiin riitoihin, solvauksiin, useat kun houkuttelivat toveriensa lemmittyjä luokseen ruualla tai lupaamalla heille syötävää. Matho käski säälimättömästi ajamaan tiehensä ne kokonaan. Naiset pakenivat Autharitoksen leiriin; mutta gallialaiset ja libyalaiset naiset pakoittivat heidät solvauksilla lähtemään sieltäkin.
Lopulta ne tulivat Karthagon muurien juurelle rukoilemaan Cereksen ja Proserpinan suojelusta, sillä Byrsassa oli näille jumalattarille pyhitetty temppeli ja papittaria sovitusuhriksi ennenmuinoin Syracusassa tehdyistä hirmutöistä. Syssitit vetosivat silloin ranta-oikeuksiinsa ja vaalivat nuorimmat itselleen myydäkseen ne; ja uus-karthagolaiset ottivat vaimoikseen vaaleatukkaisia lakedaimonilaisnaisia.
Muutamat seurasivat kumminkin itsepintaisesti armeijaa. Ne juoksivat syntagmien rinnalla alipäällikköjen vieressä. Ne huusivat miehiään nimeltä, nykivät heitä vaatteista, löivät rintoihinsa kiroillen heitä, ja ojensivat käsillään alastomia itkeviä lapsiaan. Tämä näky hellytti barbareja; naiset olivat esteenä, vaarana armeijalle. Monasti ne ajettiin pois, mutta ne palasivat takaisin; Matho käski Narr' Havaksen ratsumiesten häätää ne peitsen pistoksilla; ja kun balearilaiset huusivat hänelle, että heidän täytyy saada naisia, niin vastasi hän:
– "Eihän minullakaan ole!"
Molokin henki vallitsi nyt häntä. Vaikka hänen omatuntonsa kapinoikin, niin teki hän hirmutekoja kuvitellen noudattavansa jumalan tahtoa. Kun hän ei voinut peltoja hävittää, niin hän heitti kiviä niille tehdäkseen ne hedelmättömiksi.
Hän lähetti tavan takaa viestinviejiä kehottamaan Autharitosta ja Spendiusta kiiruhtamaan. Mutta suffeetin liikkeet olivat selittämättömiä. Hän leiriytyi vuoroin Eidukseen, Monkariin ja Tehentiin; vakoilijat luulivat näkevänsä hänet Ishiilin tienoilla, lähellä Narr' Havaksen valtakunnan rajaa, ja vihdoin saatiin tietää, että hän oli mennyt virran poikki Teburban yläpuolelle ikäänkuin aikoen palata Karthagoon. Tuskin oli hän päässyt jollekin tienoolle, kun hän jo muutti toisaanne. Ei koskaan tiennyt, minkä tien hän valitsee. Ryhtymättä taisteluun suffeetti säilytti kaikki edut itselleen; barbarit ajoivat häntä takaa, mutta hän näytti niitä johtavan.
Tämä edes ja takaisin marssiminen väsytti etupäässä karthagolaisia; ja kun ei Hamilkarin joukkoja uusittu, niin ne pienenivät päivä päivältä. Maaseudun väestö toi hänelle nyt ruokavaroja yhä hitaammin. Kaikkialla hän kohtasi arkailua ja mykkää vihaa; ja vaikka hän hartaasti pyysi Suurelta Neuvostolta apua, niin sitä ei kuulunut Karthagosta.
Neuvosto sanoi (ehkä uskoikin), ettei hän sitä tarvinnut. Hänen pyyntönsä olivat vain viekkautta tai joutavaa valitusta; ja Hannon puolue suurensi tahallaan hänen voittonsa merkitystä vahingoittaakseen häntä. Hänen johtamansa joukot oli hänelle uhrattu; mutta eipä sillä tavoin aiottu suostua kaikkiin hänen pyyntöihinsä. Sota oli muutenkin käynyt jo kyllin raskaaksi! se oli maksanut liian paljon, ja hänen oman puolueensa patrisiot kannattivat paljaasta kateudesta hänen yrityksiään vain heikosti.
Toivomatta enää mitään tasavallalta Hamilkar väkivalloin otti heimoilta kaiken, minkä hän tarvitsi sotaan: viljaa, öljyä, puita, juhtia ja miehiä. Mutta asukkaat pakenivat kiireimmän kautta. Kylät, joiden läpi kuljettiin, olivat autioita, majoista ei hakemallakaan löytänyt mitään; pian ympäröi peloittava autius punilaista armeijaa.
Karthagolaiset alkoivat raivoissaan hävittää maakuntia; he täyttivät kaivot, sytyttivät talot palamaan. Tuulen lennättämät kipinät kiisivät kauvaksi, ja vuorilla syttyi kokonaisia metsiä tuleen; ne loivat laaksojen ympärille roihuseppeleen; päästäkseen eteenpäin täytyi odottaa. Sitten he jatkoivat matkaansa päivän helteessä kuumassa tuhassa.
Joskus he näkivät tien ohessa pensaikosta kiiluvan kuin tiikerikissan silmät. Se oli kyyryllään oleva barbari, joka oli tuhrinut itsensä tomulla sekaantuakseen pensaikon väriin; tai kulkiessaan rotkoa pitkin armeijan sivulla olevat kuulivat äkkiä kivien vierivän; ja katsoessaan ylös he näkivät rotkon reunalla avojalkaisen miehen hypähtävän ylös.
Mutta Utica ja Hippo-Zarytus olivat vapaita, sillä palkkasoturit eivät enää niitä piirittäneet. Hamilkar käski niitä auttamaan häntä. Mutta peläten joutuvansa suojattomiksi ne vastasivat häilyvin sanoin, kohteliaisuuksilla ja anteeksipyynnöillä.
Hän kääntyi taas äkkiä pohjoiseen päin aikoen avata itselleen jonkun tyrilaisen kaupungin vaikka sitten piirittämällä. Hänen täytyi saada joku paikka rannikolla tuottaakseen saarilta tai Kyrenaikasta muonavaroja ja sotamiehiä, ja hän valitsi Utican, joka oli lähinnä Karthagoa.
Suffeetti lähti sen vuoksi Zuitinista ja kiersi varovasti Hippo-Zarytuksen järven. Mutta pian täytyi hänen järjestää väkensä pitkiin kolonneihin päästäkseen molempia laaksoja eroittavan vuoren yli. Auringon laskiessa he juuri kulkivat sen kukkulalla olevaan suppilonmuotoiseen syvennykseen, kun näkivät edessään pitkin maata pronssisusia, jotka näyttivät juoksevan nurmella.
Äkkiä kohosi suuria sulkatöyhtöjä, ja huilujen säestämänä nousi peloittava laulu. Se oli Spendiuksen armeija; sillä campanialaiset ja kreikkalaiset olivat vihasta Karthagoa kohtaan ottaneet itselleen roomalaiset sotamerkit. Samaan aikaan näkyi vasemmalla pitkiä peitsiä, leopardinnahkaisia kilpiä, liinaisia rintapanssareita ja paljaita olkapäitä. Ne olivat Mathon iberialaiset, lusitanialaiset, balearilaiset ja getulialaiset; kuului Narr' Havaksen hevosten hirnunta; ne hajaantuivat kukkulan ympärille; sitten saapui Autharitoksen johtama kirjava, meluisa lauma; gallialaiset, libyalaiset, paimentolaiset; ja heidän keskellään tunsi saastaisten-ruokien-syöjät heidän tukassaan olevista kalanruodoista.
Täten siis barbarit tarkoin laskemalla kulkunsa nopeuden olivat saapuneet yhteen. Mutta itsekin hämmästyneinä jäivät he hetkiseksi paikoilleen neuvottelemaan.
Suffeetti oli järjestänyt väkensä ympyrän muotoon voidakseen siten tasaisesti vastustaa joka puolelle. Korkeat teräväkärkiset kilvet pistettiin aivan vieretysten ruohostoon pystyyn ja suojasivat siten jalkaväkeä. Klinabarit olivat ulompana ja vielä avarammassa kehässä määrättyjen välimatkojen päässä olivat norsut. Palkkasoturit olivat aivan uupumuksesta nääntyneitä; parasta oli odottaa päivää; ja varmoina voitostaan käyttivät barbarit koko yön syömiseen.
He olivat sytyttäneet suuria tulia, jotka kirkkaasti valaisivat heidät, jättäen siten alapuolellaan olevan punilaisen armeijan varjoon. Hamilkar kaivatti roomalaisten tavoin leirinsä ympärille viidentoista jalan levyisen ja kymmenen kyynärää syvän haudan; luodusta maasta hän muodosti sen sisäpuolelle vallituksen, jonka harjulle hän asetti ristiin teräviä piikkejä ja päivän noustessa palkkasoturit hämmästyivät nähdessään karthagolaisten siten olevan kuten linnoituksen suojassa.
He tunsivat telttojen keskellä Hamilkarin, joka käveli jakaen käskyjään. Hän oli puettu ruskeaan, pienistä suomuista tehtyyn panssariin; ja hevosensa seuraamana hän aika ajoin seisahtui osoittaakseen ojennetulla oikealla kädellään jotain.
Silloin monikin muisti samallaisia aamuja, jolloin hän torvien räikyessä hitaasti kulki heidän ohitseen, ja hänen katseensa vahvisti mieltä kuin malja viiniä. Jonkunmoinen hellä tunne valtasi heidät. Mutta ne, jotka eivät Hamilkaria tunteneet, olivat hulluja ilosta saatuaan hänet vihdoinkin käsiinsä.
Mutta jos kaikki tekisivät yht'aikaa hyökkäyksen, niin he liian ahtaalla alueella vain häiritsisivät ja estäisivät toisiaan. Numidialaiset kyllä voisivat hyökätä heidän keskeensä; mutta panssarien suojaamat klinabarit tuhoisivat heidät; miten he sitäpaitsi pääsisivät paalutuksen yli? Norsujakaan ei vielä oltu kylliksi opetettu.
– "Te olette kaikki pelkureja!" ärjäisi Matho.
Ja rohkeimpien miestensä kera hän syöksyi varustusta vastaan. Kivisade ajoi hänet takaisin; sillä suffeetti oli ottanut heidän sillalle jättämänsä katapultit mukaansa.
Tämä epäonnistuminen aiheutti äkkinäisen käänteen barbarien häilyvässä mielialassa. Heidän uhmaileva rohkeutensa hälveni; he tahtoivat voittaa, mutta ilman suurempaa vaaraa. Spendius neuvoi huolellisesti ylläpitämään saavutettua asemaa ja näännyttämään punilaisten armeija nälkään. Mutta karthagolaiset alkoivat kaivaa kaivoja, ja kun kunnaan ympärillä oli kaikkialla vuoria, niin he löysivät vettä.
Vallinsa harjalta he viskoivat nuolia, maata, lantaa, kiviä, joita he kiskoivat maasta ja nuo kuusi heittokonetta kulkivat taukoamatta pitkin vallia.
Mutta kaivojenkin täytyi kerran kuivua; ruokavarat loppuvat ja katapultit kuluvat; lopulta kymmenen kertaa lukuisammat palkkasoturit pääsevät sittenkin voitolle. Aikaa voittaakseen ajatteli suffeetti neuvotteluja, ja eräänä aamuna barbarit löysivät rintamastaan kirjoituksilla täytetyn lampaan vuodan. Hamilkar puolusti voittoaan: Vanhimmat olivat pakottaneet hänet sotaan, ja todistaakseen pitävänsä sanansa hän tarjosi heille Utican tai Hippo-Zarytuksen ryöstettäväksi vapaan valinnan mukaan; lopuksi Hamilkar selitti, ettei hän lainkaan pelännyt palkkasotureja, sillä hän oli saanut pettureja puolelleen ja niiden avulla hän helposti saa voiton toisista.
Barbarit joutuivat ymmälle: tuo suoranainen kaupungin tarjoaminen saaliiksi sai heidät miettimään; he epäilivät petosta, ajattelemattakaan, että suffeetin kerskailuun voisi kätkeytyä ansa, ja he alkoivat epäluuloisina katsella toisiaan. He tarkastivat toistensa sanoja ja käytöstä; yöllä he heräsivät pelosta. Useat jättivät entiset toverinsa; mielen mukaan he valitsivat asekunnan, ja gallialaiset yhdessä Autharitoksen kanssa liittyivät cisalpinilaisiin, joiden puhetta he ymmärsivät.
Nuo neljä päällikköä kokoontuivat joka ilta Mathon telttaan, ja kyyryllään kilven ympärillä he siirtelivät tarkkaavina edes ja takaisin noita pieniä puunukkeja, jotka Pyrrhus oli keksinyt taistelutemppujen kuvaamiseksi. Spendius viittasi Hamilkarin apulähteisiin; hän rukoili, ettei onnellista asemaa pilattaisi, ja vannoi kaikkien jumalien kautta. Matho kulki kiihoittuneena ja liikkeitä tehden edes ja takaisin. Sota Karthagoa vastaan oli hänen mieskohtainen asiansa; hän suuttui siitä, että toiset sekaantuivat siihen eivätkä totelleet häntä. Autharitos luki hänen kasvoistaan hänen ajatuksensa ja kannatti häntä. Narr' Havas kohotti leukansa halveksimisen merkiksi; jokaista toimenpidettä hän piti turmiollisena; eikä hän enää hymyillyt. Hän huokaili aivan kuin olisi surrut sielussaan sitä, että unelma oli mahdoton, yritys epätoivoinen.
Sillä välin kun barbarit epävarmoina neuvottelivat, suffeetti vahvisti asemaansa; hän käski vallitusten sisäpuolelle kaivaa uuden haudan, tehdä toisen vallituksen, rakentaa sen kulmiin puisia torneja; ja orjat hiipivät aivan keskelle etuvartijoita kaivaakseen jalka-ansoja maahan. Mutta norsut, joiden ruoka-annoksia oli pienennetty, tempoivat ketjujaan. Säästääkseen heiniä hän käski klinabareja tappamaan heikommat hevoset. Muutamat kieltäytyivät; hän mestautti heidät. Hevoset syötiin. Tämän tuoreen lihan muisto herätti seuraavana päivänä suuren alakuloisuuden.
Amfiteatterimaisen syvennyksen pohjalla ollessaan he näkivät ympärillään kukkuloilla barbarien neljä vilkasliikkeistä leiriä. Naiset kulkivat kantaen vesileilejä päänsä päällä, määkyvät vuohet kävivät laitumella maahan pistettyjen peitsikimppujen välissä; vaihdettiin vartijoita, syötiin kolmijalkojen ympärillä. Heimot hankkivat nimittäin palkkasotureille runsaasti muonavaroja, eivätkä he itse voineet aavistaakaan, kuinka suuressa määrässä heidän toimettomuutensa kauhistutti punilaista armeijaa.
Jo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten leirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä muista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet vangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja viskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan suojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän kasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn tukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita ja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan makaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi; toiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan yksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä valkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset tunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan sortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen, niin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu sorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli Autharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.
Hamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin tahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat karthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta barbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän täytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli jäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen luokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa; hän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, – ja, suu haavassa kiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän joi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin päälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen paremmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut, ja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen sävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten taas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän kutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; – sitten hän antoi käsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä hirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.
Tämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään; – eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä kamalimman kidutuksen uhriksi.
Mutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat pelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää kymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista betzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään suolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet kaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein vallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin koiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota; kivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla paalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus kuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista syntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa tikareilla tapellessaan rotasta.
Kaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia majojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui verkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän kuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon liittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; – ja paremmin nauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä; haavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua, hälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat paalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki; uusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle. Kaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan. Karthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.