Buch lesen: «Haaveilija»

 
The shades of night were falling fast
As through an Alpine village passed
A youth, who bore, 'mid snow and ice,
A banner with the strange device
Excelsior!
 
 
His brow was sad; his eye beneath,
Flashed like a faulchion from its sheath,
And like a silver clarion rung
The accents of that unknown tongue
Excelsior!
 

Henry W. Longfellow.

PROLOGI:
IHANNE

Här i detta bröst,

Där talar evighetens gud.

Viktor Rydberg.

1.

Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.

Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan. Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten, ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.

Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli, välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen lapsenmieli vapautta.

"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!

"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja itkisi kadonnutta kauneutta.

"Miksen?

"Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen alkaman pitää!

"Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin kieleni kestää!

"Sano, mistä sen alkaman pitää?"

Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".

2.

Hänen nimensä oli Eero.

Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan, ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle. He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.

Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut sääliä.

Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi, jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa". Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa, hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret, souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.

Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut

Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja

Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.

Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron, joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron, joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta se tuli enemmän näkyviin.

Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan". Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana, ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui, oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset harvenemistaan harvenivatkin.

Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen", jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain kääntyisi akkamaiseksi".

Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.

Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan: "mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"

Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa. Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.

Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan pääaineekseen aluksi – vallan sattumalta, koska jotakin piti lukea maisteriksi tullakseen – ja juoksenteli luennoilla niinkuin toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä, vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä. Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.

Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä, kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään. Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli latinaksi alauda, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, – mutta mikä tämä hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi, työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.

Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno, jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.

Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus, keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä… semmoinen kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta uusista haaveista.

Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä: seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa saisimme asua kaikki neljä yhdessä."

Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää, minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne: Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.

Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.

Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.

3.

Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.

Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.

Ja Eero sanoi:

– Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean, sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen pyrkiä.

– Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä päivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on sama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle ja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen pyrkimykseeni kuuluu.

– Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni osaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto, jonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme. Tahdotteko?

– Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.

– Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.

– Tämä on liitto neljän kesken… ja sinä, Roland olet viidentenä… Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä ihmisiksi.

Ja kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:

– Olkoon liittomme nimi Resurget. Ihanne oli kadonnut silmistäni, mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee: se on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: resurget sol fugiens, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää suovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän, ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme tunnuslausetta:

Resurget sol fugiens.

ENSIMÄINEN KIRJA:
KOTI

Ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä.

Matt. ev. X, 36.

Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä ansiota teillä siitä on?

Matt. ev. V, 46.

I

Eero tahtoi jotakin tehdä ja oli ruvennut kirjottamaan. Hän koki panna epäilyksensä ja mietteensä paperille. Se oli alussa vaikeata, ei tahtonut ajatus löytää sopivata lähtökohtaa. Vihdoin hänelle johtui mieleen kertoa asiat sinään, totuus semmoisena kuin se oli hänelle esiintynyt, ja silloin syntyi seuraava alustus:

Epäilyksiä.

Olen tyytymätön, onneton, rauha on sielustani poissa. Jo ylioppilaaksi lukiessani tunteilin näitä tuskallisia mielialoja. "Kirjotuksissa" oli mielestäni henkeä ja pontta, niistä riippui, tuliko tähti otsaan vai jäikö tulematta – mutta tenttiluvut! Tuo parhaasta päästä arvottomain koulutietojen sieluton, kammottava kertaaminen saattoi sairaaksi sekä ruumiini että henkeni, syöksi minut epätoivon kuiluihin. Samat opettajat, jotka olivat meille vakuuttaneet, että koulutietojen tarkotus oli kehittää ymmärrystämme, samat opettajat vaivasivat nyt ikäänkuin ulkonaisen pakon painamina entisiä oppilaitaan yhä uudistuvilla laiskaläksyillä tenttiajan kestäessä. Noista salakareista päästyä seurasi sitten naurettava ylioppilastutkinto, jolloin rumaan ja hankalaan hännystakkiin puettuina kävimme yliopistossa tutkinnoilla, jotka olivat vielä tyhjempiä ja muodollisempia kuin äsken läpäistyt. Monta kertaa huudahdin sydämeni syvyydestä: näinkö turhamaiset temput portinavaajaisiksi, kun tiedon ja totuuden pyhättöön pyritään!

Mutta unohtuivatpa kaikki nuo vähäpätöiset seikat, kun kerran valkoinen lakki oli päässä ja kultatähti otsassa! Ja kesällä vahinkoni korvautui. Ah, kuinka silloin elämästä nautin, kun huolista vapaana samoilin maita ja metsiä, mitä tuulentupia tulevaisuudelleni rakentelin! Oi ihania päiviä, joita kankailla ja koivistoissa vietin, kun korviani hyväili rastaan sointuisa laulu männiköstä tai silmäni ihaili valon ja varjon vaihtelua tuoksuavassa lehdikossa. Illalla auringon laskiessa kaukaisten metsien taakse istuin kunnaalla järven rannalla ja vaivuin hiljaisiin surunvoittoisiin unelmoitiin. Lännessä taivaanranta vaaleni ja kellertyi, idän luolikoista hiipi yötär, huntuunsa verhoten metsät, rannat ja vedet. Silloinpa joskus satakieli pistäysi puutarhaan ja päästeli lumoavia liverryksiään yön hiljaiseen hämärään… Te onneni illat, te pyhäiset päivät, miksi päätyitte liiaksi pian?

Nyt en ole onnellinen enää, en tosiaankaan. Kyllästynyt olen itseeni, kyllästynyt maailmaan. Mikä muinoin minua huvitti, ilettää nyt. Latina oli koulussa mieliaineitani, nyt sitä inhoan. Kun pitikään valitakseni sitä laudaturiaineeksi! En jaksa sulattaa Nipperdey'n Corneliusta enkä halua tietää, mistä portista milloinkin roomalaiset pujahtivat, kun tappelemaan läksivät, ja miten rintamansa heidän oli järjestetty… Ei vanhat eikä uudet kielet, ei sielu- eikä viisaustieteet herätä intoa minussa. Mikä opinnoissa viehättää, siitä vähät välitetään – muu on turhantarkkaa, lapsellista, häilyvää. En löydä mitään todellista, nerokasta, tyydyttävää, kaikki on tyhjää ja sisällötöntä kuin ilmassa hosuminen. Ja minä olin kuitenkin uskonut, että tietoon ja viisauteen pyrkiminen olisi arvokasta, järkevää, ylevää. Olin uskonut ennen vapautumistani, että uudet, tulevat opettajani olisivat ihmisiä, jotka ovat elämänsä ihanteelle ja totuudelle pyhittäneet ja joiden jalo esimerkki innostaisi minua ponnistamaan voimani väsymättä; olin uskonut, että uudet toverini olisivat nuorukaisia täynnä uskoa aatteisiin ja alttiiksi-antaumusta ja nöyrää kieltäymystä ja halua edetä totuuden tiellä…

Mutta nyt! Oh, en jaksa ihailla hermostuneita professoreita, en jaksa nauraa toverieni pilapuheille, en jaksa opettajain ja oppilasten juominkeihin osaa ottaa. Yksin olen maailmassa.

Mitä tästä tuleekaan?

Ajattelin kerran konsertissa piennä ollessani, että kun isoksi kasvan, soitan viulua suuressa valaistussa salissa, missä on paljon ihmisiä koolla, jotka kuuntelevat soittoani ja taputtavat käsiään, mutta kouluun päästyäni ja ruvettuani lukemaan kirjallisuutta, muuttui vähitellen ihanteekseni ihminen, joka vapaana kaikesta pakosta olisi elämässään onnellinen tehdessään muille hyvää. Ja nyt —

Kuvittelenpa olevani seppelöity maisteri. Olen kirjottanut "pro gradu", olen suorittanut kaikki tutkinnot, taas katson silmästä silmään tuota kultaista vapautta, jota jo kerran olin voittavinani lyyryn ohessa. Armollisena jumalattarena se käskee minua kädenviittauksella lähestymään, mutta sitä tavotellessani se väistyy luotani ja haihtuu näkyvistä niinkuin muinoin korskea Juno Aeneaan sylistä. Haira harhako vain oletkin, sinä ylistetty ja ihailtu vapaus? Katso, laakeriseppele otsaani kaunistaa, etkö vielä anna minun kuulla suloista ääntäsi, etkö opeta minulle elämän viisautta, etkö sano minulle, mitä minun tekemän pitää, sillä – apparet nos ad agendum esse natos?.. Äänettömänä katselet valituksiani, et rukouksiini vastaa, et mieltäni rohkaise. Mitä minua hyödyttänee, onko minulla arvonimeä vai ei, olenko parnassolle pyrkinyt vai jäänyt oppimattomain joukkoon? Iäti elämä minulta kysyy: kuinka aiot vapauttasi käyttää?

Olenhan ihminen ennen kaikkea, minunkin henkeni kaipaa valoa ja viisautta. Koko sielustani haluan olla hyödyksi, todelliseksi, välittömäksi hyödyksi itselleni ja muille. Rinnassani aaltoilee meri, joka tahtoisi murtaa sulkunsa ja vallata mailman ja virvottaa vedellään väsyneitä ja herättää nukkuneita uuteen eloon. Mutta missä on sen lähde ja missä sen sulkujen suu?..

Siis pyrkisin professoriksi. Toisille opettaisin, mitä eivät tiedä, loisin ajatuksia uusia, itsenäisiä. Ryhtyisin runoilijaksi, loihtisin näkyville lumoavia kuvia, kertoisin niitä kuulijalle soinnukkaissa säkeissä. Tulisin taiteilijaksi, sukisin soittoniekaksi, toisin ilmi ennen tuntemattomia kauneuden arvoja, astuisin uusille urille taiteen valtakunnassa… Kuuluisaksi kohoisin, kunnioitetuksi ja rikkaaksi. Naisin tytön kaunihimman, eläisin onnellisena ja kasvattaisin lapsistani kelpo ihmisiä… Mitä tuulentupia!

En tee niin.

Heikko ääni sisässäni kuiskaa: tuon kaiken ohessa – mitä olisit sinä tehnyt? Oletko palvellut totuutta vai oletko itseäsi palvellut? Tahtooko elämän totuus, että ymmärrystä opilla täytämme? Vietteleekö viisaus meitä mielikuvituksen taikatarhoihin? Jumalastako kotoisin on janomme loistoon ja ylellisyyteen? Pyhistä pyhinkö on pyrkimyksemme rikkauteen ja kunniaan? Ikionneako on ikävöidä rakkautta ja jälkeläisiä?..

Kuinka kaikki on turhaa auringon alla!

Miksikä poloinen olen syntynyt? Mistä on minulla tämä rauhaton mieleni, tämä hapuroiva, epäilevä, riutuva sieluni?..

Eivätkö ole toiset ihmiset minun kaltaisiani? Häpeän melkein nähdessäni toverieni iloisia kasvoja. Väkisinkin pakotan suuni hymyyn ja ääneni rohkeaksi ja mieleni huolettomaksi, kun opinnoitani tiedustelevat ja minun tulee keksiä vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kuitenkin pakenen heidän pitojaan ja vältän heidän iloisia illatsujaan. Sillä tunnen itseni pieneksi, vähäpätöiseksi ja lapsellisen ujoksi heidän seurassaan.

Mutta olisivatko yhtäkaikki minun kaltaisiani?

Mitä te puuhaatte, mitä aiotte?

Naurahtavatpa useimmat toverini: "luemme kandidaateiksi". Entä sitten? "Kuka tuota niin pitkälle miettisi? Kyllä sitten on aika keinoja keksiä".

Yksi aikoo runoilijaksi. Hän valmistelee paraikaa esikoistaan. Hänen silmänsä loistavat luottamusta, kun hän tavalliseen kuolevaiseen katsahtaa. Kunnian kukkuloille hänen kaihonsa kantaa.

Toisesta on tuleva pappi. Mikä suvaitsevainen hymy suupielissä, kun hän maallikkoa puhuttelee, ja kuinka syvämietteisesti hän paperossia polttaa, taivaan valtakuntaa ajatellessaan. Mutta minä tiedän, että hän uneksuupi suuresta seurakunnasta ja pienestä pastorinrouvasta.

Kas tässä tulee hän, joka lääkäriksi lukee. Tervehtiessään hän katsoo minuun vakavasti ja puristaa kättäni kovasti. Lääketiede on hänen ihanteensa ja hygieninen elämä ja taitava tohtoroiminen. Mutta hän rakastaa mahtia ja valtaa ja hyvien neuvojen antamista ja rahojen runsautta ja – kauniita naisia.

Vaan missä on salaperäinen sanomalehtimiehemme? Hän on jo saanut paikan isommassa lehdessä, paljonko lieneekään kuussa palkkaa. Aina hänellä on kauhea kiire ja palkastaan huolimatta raha-ahdinko. Hän aikoo myös maisteriksi, sillä "eihän tittelitön sanomalehtimies ole minkään arvoinen". Mitä hän tulevaisuudestaan toivoo? Toimittajan paikkaako ja valtiollista vaikutusvaltaa?

Kuinka kummallista, että saatetaan pitää tätä elämää noin vain valmiina, ymmärrettävänä, yksinkertaisen selvänä seikkana, kun se minusta tuntuu niin oudolta ja arveluttavalta! Olen kuin maailman mylläkkään eksynyt koditon orpo.

Ja mitä vanhat ihmiset tietävät kertoa elämästä, ne, jotka sen koulussa jo ovat karaistuneet?

Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä (kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän karttuessa".

Vaan minä en soisi niiden haihtuvan…

Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka – rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa, omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa; jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.

Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta on uhrautuminen?

Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät. Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa eteenpäin – ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee —

Mutta sittenkin – eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?

Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon, ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään; hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina, että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.

Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille, että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"

Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi hän noin rukoilikaan.

Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi samassa määrin kuin se ajallistui.

– No mikä sinua, mies, vaivaa? huudahti kerran eräs toveri, joka tuli kadulla vastaan. – Ei sinua juuri enää näy luennoillakaan. Olet kalpea ja laiha kuin mikäkin Weltschmerzikandidaatti. Onko sinulla tuberkulosia?

Tuon piti oleman vitsikästä, mutta Eero ei nauranut eikä vastannut.

Tervehti vain ikäänkuin häpeissään ja pyrki sivu…

Mutta vielä ei ollut Eeron mieltä kuohuttanut se kysymys, joka sittemmin anasti suurimman osan hänen ajatuksistaan, nimittäin niin kutsuttu yhteiskunnallinen kysymys. Tämä tapahtui vasta seuraavan sattuman kautta.

Hän oli eräänä iltana Harryn luona yksin. Harry asui vanhempineen laitakaupungilla, ja oli jotakuinkin myöhäinen ja muuten pimeä ja kylmä syystalven ilta, kun Eero palasi kotia.

Hän ei ollut monta askelta poistunut Harryn portilta, kun kuuli pimeässä surkean lapsen äänen:

– Antakaa, hyvä herra, viisi penniä, että saisin ostaa pullaa. On niin nälkä.

Hän säpsähti, sillä oli tapansa mukaan kulkenut ajatuksissaan, ja katsoi ylös. Parin askelen päässä seisoi pieni, yhdeksän- tai kymmenenvuotias tyttö, painautuneena selin rakennuksen kivijalkaan. Paljaat sääret pilkottivat lyhyen hameen alta, jaloissa oli isot, rikkinäiset kenkäruojut, ja käsi oli rukoilevasti ojennettuna Eeroa kohti.

Miksikä juuri tällä kerralla tuo näky vaikutti Eeroon niin valtavasti? Hän katseli tyttöä hetkisen ikäänkuin unesta heräten ja sanoi:

– Mutta eikö jalkojasi palella?

– Paleltaa, vastasi tyttö vähän kummastuneena, – mutta talvella, kun on pakkanen, paleltaa enemmän.

– Eikö sinulla talvellakaan ole sukkia?

– Oli minulla pienempänä, mutta sitten isä ne vei Jannen ja minun sukat, eikä äidillä ole toisia antaa.

– Minne isäsi ne vei?

– Sinne niin, en minä tiedä… sinne niin, mistä saa rahaa.

– Ja mitä hän rahalla?

– Hän ostaa viinaa ja sitten hän lyö äitiä. Isä on niin paha.

Eeron tuli sisällisesti niin kylmä, että häntä puistutti.

– Etkö ole saanut syödäksesikään, koska tahdoit leipää?

– En ole syönyt. On niin nälkä. Eero otti kukkaron taskustaan.

– Mikä nimesi on?

– Elma Sofia Rantanen, vastasi tyttö vilkkaasti, ja hänen silmänsä välkkyivät, kun näki Eeron hankkeen.

– Tässä on nyt kymmenen penniä sinulle. Osta sillä leipää. Vie sitten tämä markan raha äidillesi ja sano, että hän kutoo sukat sinulle ja Jannelle.

– Kiitoksia paljon! sanoi tyttö iloisesti, niiaten, syvään, ja lähti juoksemaan tiehensä.

Silloin iski Eeron mieleen ajatus; "mikset mennyt tytön mukana? mikset mennyt hänen kotiinsa? ehkä hän valehteli?" Mutta hän häpesi sitä ajatusta siinä tuokiossa ja lähti alla päin, kauhun ja pelon ahdistamana, kotiin. Hän tiesi, että hän oli päässyt totuuden perille.

Siitä illasta oli rauha poissa hänen mielestään, eikä hyvyyden ihanteen ajatteleminen eikä seurustelu ystävien kanssa voinut häntä lohduttaa. Yhä hän sanoi itselleen: "kurjuutta täynnä on maailma, elämä on murhetta alusta loppuun", ja kun näki ympärillään iloisia, onnellisia ja hyvin voipia ihmisiä, ei hän niitä käsittänyt. "Mitä minun pitää tekemän, mitä minun pitää tekemän?" hän yhtämittaa kysyi itseltään, ja hänen oma elämänsä rupesi tuntumaan taakalta, kun ei valoa mistään pilkistänyt. Hän rupesi lukemaan sosialistista kirjallisuutta, mutta se vain enensi hänen tuskiaan, antoi uusia aineksia synkälle mielikuvitukselle eikä suonut tunnolle tyydytystä. Häntä vaivasi se, että hän itse eli kuin prinssi, sillä aikaa kuin toisia oli, jotka palelivat, valvoivat, näkivät nälkää.

Mutta eno, valtion virkamies, hovineuvos, hyvänsuopa vaikka pinnaltaan ankara ihminen ja muuten tavallinen, "käytännöllinen" maailmanmies, alkoi käydä levottomaksi. Hän ei ymmärtänyt Eeron murheita ja suruja, hän vain ihmetteli, ettei poika viitsinyt jatkaa opinnoitaan, ja lopulta häntä rupesi suututtamaankin. Hän keskusteli ja väitteli parhaan taitonsa mukaan Eeron kanssa, koetti vastata hänen kysymyksiinsä ja kumota hänen väitteitään, mutta sai aina itselleen tunnustaa, ettei ollut mitään voittanut.