Raha

Caroline keskeytti hänet.

"Pyydän, elkää vaatiko liikoja minulta. Minä en ymmärrä omaa itseäni. Eikö ole kylliksi siinä että minä tulin? Ja minulla on teille sangen surullinen asia…"

Ja liikutetulla äänellä kertoi hän ilman keskeytyksiä, kuinka Victor'in pelottavat vaistot olivat heränneet, kertoi hänen tekosensa, hänen selittämättömän pakonsa ja etsintöjen tuloksettomuuden. Saccard kuunteli liikutettuna tekemättä ainoatakaan kysymystä tai liikettä, ja kun Caroline oli lopettanut, vieri kaksi suurta kyyneltä hänen poskiaan pitkin ja hän sammalsi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka!"

Koskaan ennen ei Caroline ollut nähnyt hänen itkevän. Häntä liikutti syvästi Saccard'in suru, hänen kyyneleensä olivat niin harvinaisia, raskaita ja harmaita, niinkuin ne olisivat tulleet kaukaa, sydämestä, jota monen vuoden rikokset ovat painaneet ja lianneet.

Mutta nyt päästi hän epätoivonsa valloilleen:

"Tämä on kauheaa! Minä en ole edes nähnyt poikaa! Minulla ei ole ollut aikaa, kuten tiedätte. Niinhän se aina käy, minkä lykkää, se ei tule koskaan tehdyksi. Oletteko varma, etten saa nähdä häntä? Eikö hän voi tulla luokseni?"

Caroline pudisti päätään.

"Ken tietää, missä hän nyt on, tässä suuressa kauheassa kaupungissa?"

Saccard kulki edestakaisin ja puhui kiivain, katkonaisin lausein.

"Lapsi löydetty, ja jälleen kadotettu … minä en saa koskaan nähdä häntä. Minua seuraa onnettomuus, aina onnettomuus! Aivan kuin Yleispankinkin suhteen!"

Hän heittäytyi taas pikku pöydän ääreen; Caroline otti tuolin ja asettui vastapäätä. Keräillen papereita, jotka olivat levällään hänen edessään, alkoi hän puhua jutustaan aivan kuin olisi tuntenut tarvetta puhdistaa itsensä Carolinen edessä. Syytekohdat olivat seuraavat: pääoman lakkaamaton lisääminen kurssin nostamiseksi ja yleisön pettäminen sillä, että yhtymän koko perusrahasto oli koskematon; nimellinen osakkeitten merkintä, Sabatanin ja muitten nimellisomistajain kontot, tavaton osakemäärä, jonka he olivat maksaneet paljaalla nimikirjotuksellaan; tekaistujen osinkojen jakaminen vanhojen osakkeitten lunastuksen muodossa; ja lopuksi yhtiön omien paperien osto, rajaton keinottelu, joka oli aiheuttanut keinotekoisen nousun ja sen kautta Yleispankin kukistumisen. Hän antoi nyt laajoja ja innokkaita selityksiä: hän oli menetellyt aivan samoin kuin muitten suurten pankkiliikkeitten päälliköt, ainoastaan suuremmassa mittakaavassa. Jos meneteltäisi vähänkään johdonmukaisesti, saisi jokaisen suuremman parisilaisen pankkihuoneen tirehtööri jakaa hänen kanssaan kopin. Hän oli joutunut kaikkien tapahtuneitten väärinkäytösten syntipukiksi. Ja miten erinomaisella tavalla oli edesvastuu jaettu! Miksi saivat toiset johtokunnan jäsenet kulkea vapaina syytteestä? Miksi pääsivät Daigremont, Huret ja Bohain livahtamaan, vaikka he 50,000 frangin palkkiorahaa lukuunottamatta olivat saaneet 10 pros. voitosta ja olleet osallisina kaikissa keinotteluissa! Ja tilintarkastajat – Lavignière esim. – joitten oli vain tarvinnut sanoa, etteivät he ymmärtäneet asiaa ja että olivat toimineet hyvässä uskossa? Oli selvääkin selvempää, että koko tämä juttu oli huutava vääryys.

"Oh, ne lurjukset, olisivatpa he vain sallineet minun pitää vapauteni, niin olisin minä näyttänyt!"

Hän nousi ja kulki pienessä huoneessaan kuin leijona häkissään.

"Ne lurjukset, ne tiesivät kyllä mitä tekivät sulkiessaan minut tänne. Minulla oli voitto käsissäni, olin juuri musertamaisillani heidät kaikki!"

Mutta Caroline vastusti häntä.

"Teillä ei ollut puolellanne oikeutta eikä selvää järkeä, ja siksi ette voinut voittaa."

Saccard pysähtyi hänen eteensä ja huudahti kiivaasti:

"Voittaa? Mitä te lörpöttelette! Rahaa minulta puuttui, eikä mitään muuta. Jos Napoleonilla Waterloo'n päivänä olisi ollut 100,000 miestä viedä tuleen, olisi hän voittanut, ja mailma olisi nyt toisennäköinen. Ja jos minulla olisi ollut tarvittavat miljonat, olisin minä nyt mailman herra."

Nyt purkautui hänen vihansa voittajaa vastaan.

"Oh, tuo Gundermann, tuo saastainen juutalainen, joka voittaa senvuoksi, ettei hänellä ole mitään haluja eikä himoja. Juutalaisille on niin luonteenomaista tuo kylmä jäykkäniskaisuus, jonka avulla he pyrkivät mailman herroiksi ja ostavat kullallaan toisen kansan toisensa perästä. Hänen rotunsa ottaa meiltä vallan kaikesta pilkasta ja vainoamisista huolimatta. Hänellä on jo miljardi, hän hankkii kaksi, kymmenen, sata miljardia, hänestä tulee mailman vallitsija. Minä olen vuosikausia julistanut sitä, mutta kukaan ei kuule, he luulevat, että se on vain ammattikateutta, vaikka se on veren ääni, joka puhuu. Niin, minä vihaan juutalaisia, se on minussa synnynnäistä, se on yksi minun olemukseni juuria!"

"Kummallista", sanoi Caroline-rouva tyynesti, "minusta juutalaiset ovat ihmisiä, kuten muutkin. Jos he ovat joutuneet erikoisasemaan, niin on se muun ihmiskunnan vika."

Saccard, joka ei ollut edes kuullut hänen puhettaan, jatkoi yhä yltyvällä kiivaudella:

"Ja enimmän minua kiukuttaa, kun näen hallituksen ryömivän noitten kelmien edessä! Keisarikunta on myynyt itsensä Gundermann'ille. Ikäänkuin olisi mahdotonta hallita ilman Gundermann'in rahoja! Rougon, kaikkivaltias veljeni, on käyttäytynyt häpeällisesti minua kohtaan, sillä – en ole ennen maininnut teille tästä – olin kylliksi raukka koettaakseni sovittaa välejäni hänen kanssaan ennen romahdusta, ja minun täällä oloni on kokonaan hänen syynsä. Ajatelkaapa vain, Yleispankki täytyy musertaa, ettei se voisi kilpailla Gundermann'in kanssa; jokainen katolinen pankki, joka paisuu liian mahtavaksi, täytyy raivata tieltä kuin yhteiskunnallinen vaara, että juutalaiset pääsisivät paisumaan kaikkivaltiaiksi ja syömään rauhassa kaikki muut. Mutta pitäköön Rougon varansa! Hänetkin voidaan nielaista, syrjäyttää pois siltä jakkaralta, josta hän pitää niin lujasti kiinni ja jonka vuoksi hän uhraa kaikki mielipiteensä. Ja jos kaikki kerran romahtaa, niin saakoon minun puolestani Gundermann toiveensa toteutetuksi, hänhän on ennustanut, että Ranska tulee lyödyksi, jos sota syttyy Saksan kanssa. Me olemme valmiit milloin hyvänsä, Preussi saa tulla ja ottaa meiltä maakuntamme vaikka tänä päivänä!"

Kauhistuneena, rukoilevin liikkein pyysi Caroline häntä vaikenemaan.

"Ei, ei, elkää sanoko niin, siihen teillä ei ole oikeutta. Muuten ei veljellänne ole mitään tekemistä vangitsemisenne kanssa; minä tiedon varmoista lähteistä, että tämä kaikki on tapahtunut oikeusministeri Delcambre'n käskystä."

Saccard'in viha katosi heti, hän hymähti.

"Aivan niin, hän kostaa."

Caroline katsoi häntä kysyvin ilmein ja Saccard lisäsi:

"Niin, se on vanha juttu; minä tiedän edeltäkäsin, että minut tuomitaan."

Caroline aavisti luultavasti, mitä juttua Saccard tarkotti, sillä hän ei puhunut pitemmälti siitä asiasta. Syntyi lyhyt hiljaisuus; Saccard alkoi taas selailla papereita pöydällä.

"Oli oikein kiltisti tehty teiltä, että tulitte, ja nyt teidän täytyy luvata tulla pian takasin, sillä te annatte hyviä neuvoja, ja minä haluan puhua kanssanne muutamista suunnitelmista. Oh, jospa minulla vain olisi rahoja!"

Caroline keskeytti hänet nopeasti. Hän käytti tilaisuutta saadakseen selon eräästä kysymyksestä, joka kauan oli vaivannut häntä. Missä olivat ne miljonat, jotka Saccard oli saanut osakseen? Oliko hän lähettänyt ne ulkomaille tai kaivanut johonkin piilopaikkaan, jonka ainoastaan hän tunsi?

"Onhan teillä rahaa! Kaksi miljonaa Sadova-jutusta ja yhdeksän 3,000 osakkeestanne, jotka möitte kurssin ollessa 3,000!"

"Minullako, rakas ystävä … rahoja?" huudahti Saccard. "Minulla ei ole sou'takaan!"

Ja nämä sanat lausuttiin niin luonnollisella ja epätoivoisella äänellä, ja hän katsoi Caroline'a niin kummastuneena, että tämä oli vakuutettu asian olevan sillä tavoin.

"Minä en koskaan ansainnut penniäkään huonosti päättyvillä liikeasioilla. Minä olen yhtä hävinnyt kuin muutkin. Tosin minä myin, mutta minä ostin samalla kertaa, ja minun olisi sangen vaikea selittää teille, minne minun 11 miljonaani ovat menneet. Luulenpa olevani 30-40,000 frangia velkaa Mazaud-raukan konkurssipesälle. Minulla ei ole ropoakaan, sanon sen teille, seison aivan puilla paljailla, kuten tavallisesti!"

Kun Caroline kuuli tämän, tuli hän niin iloiseksi, että alkoi leikillisellä äänellä puhua omasta ja veljensä häviöstä, ja kertoi kuinka oli tädiltään perimänsä 300,000 frangiakin pannut menemään. Eihän se kyllä ollut aivan oikeudenmukaista, mutta mitäpä väliä on rahoista, joita ei itse ollut ansainnut.

"Ja näettehän, että olen iloinen, nauran!"

Saccard keskeytti hänet kiivaalla liikkeellä, hän oli ottanut paperipinkan pöydältä ja heilutti sitä kädessään.

"Älkää sanoko niin! Me tulemme rikkaiksi jälleen!"

"Millä tavoin?"

"Luuletteko, että minä luovun suunnitelmistani? Istuessani täällä puoli vuotta olen minä tehnyt työtä, valvonut öitä rakentaakseni kaiken uudelleen. Minä olen tehnyt laskelmia, tässä ovat numerot … saatte itse nähdä! Karmel ja turkkilainen pankki – ne ovat vain pikku seikkoja. Ei, ei, meidän täytyy rakentaa suuri rautatieverkko koko Vähän Aasian yli; sen maan, jota Napoleon ei kyennyt vallottamaan miekallaan, vallotamme me kullallamme ja kuokillamme. Kuinka te voitte luulla, että minä olisin luopunut taistelusta? Tulihan Napoleonkin takaisin Elbasta. Ja minun tarvitsee vain näyttäytyä ja kaikki Parisin rahat virtaavat minun luokseni, eikä tällä kertaa tule Waterloo'ta, siihen voitte luottaa, sillä minun suunnitelmani on rakennettu matemaattisella tarkkuudella… Siinä ei ole centime'nkään erehdystä. Ja vihdoinkin me kukistamme tuon hiton Gundermann'in. Minä tarvitsen vain 4-500 miljonaa ja mailma on minun!"

Caroline oli tarttunut hänen käteensä ja veti häntä puoleensa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Te aivan pelotatte minua."

Mutta vasten tahtoaankin, pelostaan huolimatta, ei hän voinut olla ihailematta Saccard'ia, joka tässä ympäristössäkään ei menettänyt toivoaan ja itseluottamustaan. Ja Carolinen valtasi äidillinen hellyys, joka tyydytti hänen luontonsa syvintä tarvetta.

"Ei, ei, kaikki on ohitse", kertasi hän edelleen pitäen Saccard'in kättä omassaan, "ettekö voisi asettua lepoon?"

Ja kun Saccard nousi painaakseen suutelon hänen hopeahiuksilleen, jotka ikäänkuin käärmeet kaarsivat hänen otsansa ja ohimonsa, työnsi hän tämän säyseästi syrjään ja sanoi varmalla äänellä pannen painoa joka sanalleen:

"Ei, ei, kaikki on ohitse, ainiaaksi. Olen iloinen saatuani tavata teidät viimeisen kerran, niin ettei enää ole mitään katkeraa meidän kahden välillä. Hyvästi!"

Mennessään näki hän Saccard'in seisovan todella liikutettuna eron johdosta pöytänsä ääressä, mutta koneellisesti järjesti hän jo papereitaan, ja ruusukimppu oli murskautunut paperien väliin; hän pudisteli papereitaan ja karisti ruusunlehdet lattialle.

Vasta kolmen kuukauden perästä, joulukuun puolivälissä, tuli Yleispankin asia esille. Tuomioistuimen käsittely kesti viisi päivää ja herätti suurta huomiota. Sanomalehdistö oli laajasti selostanut asiaa, ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä ja kaikki kummastelivat alustavan tutkimuksen hitautta. Äärimäisen yksityiskohtainen syytekirjelmä oli ankaran johdonmukaisuuden mestarinäyte ja sen kaikki kohdat olivat perustellut erinomaisen selvästi. Muuten uskoivat kaikki, että tuomio oli langetettu jo edeltäkäsin.

Ja aivan oikein, huolimatta Hamelin'in päivänselvästä viattomuudesta, huolimatta Saccard'in sankarillisesta esiintymisestä oikeudessa, huolimatta heidän asianajajainsa ponnistuksista, tuomittiin syytetyt kuitenkin viideksi vuodeksi vankeuteen ja 3,000 frangin sakkoon. Mutta koska heidät kuukausi ennen oikeudellisen käsittelyn alkua oli laskettu vapaalle jalalle takuuta vastaan, oli heillä lain mukaan oikeus vedota korkeampaan oikeusasteeseen ja jättää maa kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa. Rougon oli vaatinut tätä ratkaisua, hän ei halunnut, että hänellä oli veli kuritushuonevanki. Polisi itse valvoi ja avusti Saccard'in pakoa; hän matkusti yöjunalla Belgiaan. Samana päivänä oli Hamelin matkustanut Romaan.

Ja taas kului kolme kuukautta, oltiin huhtikuun alussa, ja Caroline-rouva oli vielä Parisissa, missä hänellä oli asioita järjestettävänä. Hän oli vihdoinkin saanut viimeiset vaikeudet poistetuksi ja oli valmis matkustamaan, tosin ilman rahoja, mutta myös jättämättä velkoja jälkeensä. Hänen aikomuksensa oli seuraavana päivänä jättää Parisi ja matkustaa Romaan, missä veli oli saanut vaatimattoman insinöörinpaikan. Hamelin oli kirjottanut hänelle, että häntä odotti siellä monta oppilasta. He alkaisivat nyt alusta ja koettaisivat luoda tulevaisuuden.

Viimeisen päivän aamuna johtui hänen mieleensä, että hänen ennen lähtöään pitäisi käydä kuulemassa uutisia Victor'ista. Kaikki etsiskelyt olivat osottautuneet turhiksi. Mutta hän muisti rouva Méchain'in lupauksen ja ajatteli, että ehkä hän tietäisi jotain, ja häntä oli helppo tavata, hänhän oli neljän ajoissa Busch'in luona. Aluksi hylkäsi hän tämän ajatuksen; mitäpä se hyödytti, mennythän oli kuollut? Mutta hän ei voinut saada poikaa mielestään; tuntui kuin hän olisi kadottanut lapsensa ja hänen täytyisi laskea seppele hänen haudalleen ennen matkustamistaan. Kello neljän aikaan lähti hän siis Feydeau-kadulle.

Molemmat ovet porraskäytävään olivat avoinna; pimeässä keittiössä kiehui vesikattila ja pienessä konttorihuoneessa istui rouva Méchain Busch'in ainoalla tuolilla ja hän näytti olevan aivan hukkumaisillaan paperivirtaan, jonka kiskoi ulos laukustaan.

"Ahaa, tekö, rouvaseni. Tulette kovin surullisella hetkellä. Herra Sigismond makaa kuoleman kielissä. Ja herra Busch raukka on aivan suunniltaan, sillä hän pitää niin kovin veljestään. Hän juoksee kuin hullu, nyt on hän taas mennyt tohtoria hakemaan. Kuten näette, täytyy minun hoitaa hänen liikeasioitaan, sillä kahdeksaan päivään ei hän ole ostanut ainoatakaan osaketta, eikä vilkaissut yhteenkään velkakirjaan. Onneksi olen minä juuri tehnyt oivallisen kaappauksen, joka hiukan lohduttaa häntä, miesraukkaa, kun hän palaa kotiin."

Caroline-rouva unohti hetkeksi, että hän oli tullut puhumaan Victor'ista, sillä hän huomasi Yleispankin osakkeita niiden paperien joukossa, joita Méchain tukuttain kiskoi laukustaan. Vanha laukku oli vähällä haleta ja hän veti esiin yhä uusia, samalla kun suu kävi yhtämittaa:

"Katsokaapa vain, nämä kaikki sain minä 250 frangista, ja niitä on vähintään 5,000, se tekee yhden sou'n kappaleelta. Ajatelkaa, yksi sou osakkeelta, jotka ovat maksaneet 3,000 frangia. Mutta ne ovat kaikessa tapauksessa enemmän arvoiset, me saamme niistä vähintään 50 centimeä, konkurssintehneet kysyvät niitä kovin. Ymmärrättehän, ne ovat olleet niin hienoja papereita, että niillä on vieläkin vaikutusta. Ne ovat vallan mukavia konkurssipesässä, onhan ajanmukaista että on jouduttu romahduksen uhriksi. Minulla oli onni mukanani, muuan yksinkertainen houkkio antoi minulle koko höskän pilahinnasta. Ja te voitte ymmärtää, että minä kahmasin koko hoidon heti huostaani!"

Ja hän nauroi vahingoniloisesti kahmien paksuilla sormillaan tuota arvottomien paperien kasaa, joista useimmat olivat kellastuneet ja haisivat ummehtuneelta.

Silloin kuului tukahtunut, innokas ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi oli auki.

"Katsos vaan, nyt alkaa herra Sigismond taas lörpöttää. Hän ei ole muuta tehnytkään aamusta alkaen. Herranen aika, ja vesi kiehuu, olen kokonaan unohtanut sen! Kuulkaapa, pikku rouva, kun kerran olette täällä, voitte käydä kuulemassa, haluaako hän jotain."

Méchain lähti keittiöön ja Caroline-rouva, jota aina liikutti inhimillinen kärsimys, astui viereiseen huoneeseen. Kirkas huhtikuun aurinko paistoi maalaamattomalle puupöydälle, jolla oli hajallaan täyteen kirjotettuja paperikasoja, kymmenen vuoden työn tulos. Kapeassa rautasängyssä istui Sigismond kolmen tyynyn nojassa puettuna lyhyeen punaiseen villapuseroon ja puhui, puhui lakkaamatta; hänellä oli sellainen aivojen kiihtymistila, jollainen usein on havaittavissa rintatautisilla kuoleman edellä. Hän houraili, mutta puhui välistä sangen viisaasti, syvälle vajonneet silmät tuijottivat jonnekin kauas etäisyyteen.

Heti kun Caroline oli astunut huoneeseen, näytti sairas tunteneen hänet, vaikkeivät he koskaan ennen olleet tunteneet toisiaan.

"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä.

Tulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain…"

Hiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn viereen.

"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy papereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan. Veljeni … oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah, noita inhottavia rahoja … voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun minä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Hän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.

"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä sidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte kaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin kovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee tyhjiin!"

Ja kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän kädet ristissä.

"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin kuolen … veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä työskentelen itseni hengiltä … ah, minä pyydän!"

Silloin Caroline suostui.

"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne sanoo, että se on teille turmioksi."

"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman yön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden yhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin, oikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt julaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä ovat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan ottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä ainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman."

Pitkillä, laihoilla käsillään oli hän tarttunut papereihin ja selaili niitä hyväillen, ja hänen suuret, jo sammuvat silmänsä alkoivat loistaa. Hän puhui hyvin nopeasti, soinnuttomalla ja yksitoikkoisella äänellä.

"Oi, minä näen selvästi edessäni tuon oikeuden ja onnen valtion! Kaikki tekevät työtä ja heidän työnsä on henkilökohtaista, samalla kertaa pakollista ja vapaata. Kansakunta on suuri yhdessä toimiva yhtiö, työkalut ovat kaikkien yhteistä omaisuutta, työn tulokset viedään suureen yhteiseen varastoon. Ken on tehnyt niin ja niin paljon hyödyllistä työtä, hänellä on oikeus niin ja niin moneen kulutuslippuun. Työtunti on yhteisenä mittana, kukin esine arvioidaan sen vaatiman työajan mukaan, ainoastaan vaihtokauppa tulee kysymykseen, ei ole olemassa tullia, eikä veroja lukuunottamatta sitä, joka maksetaan vanhojen ylläpitämiseen, lasten kasvattamiseen ja työkalujen hankkimiseen. Raha katoaa ja sen mukana keinottelu, varkaudet ja petokset, rikoksia ei tehdä rahanhimosta, vaimoa ei oteta myötäjäisten vuoksi, kukaan ei murhaa vanhoja vanhempiaan päästäkseen käsiksi perintöön, matkustajia ei surmata ja ryöstetä. Ei ole olemassa taistelua eri yhteiskuntaluokkien välillä, ei erotusta työntekijän ja työnantajan, porvarin ja köyhälistöläisen välillä, ei rikoslakeja eikä tuomioistuimia, ei asestettua mahtia, joka varjelee rikkaitten vääryydellä ansaittuja aarteita nälkäisten raivoa vastaan. Ei minkäänlaista laiskuutta, ei mahdollisuutta elää toisten kustannuksella, ei ylellisyyttä eikä kurjuutta missään. Ah, eikö tämä ole oikeuden ihanne, korkein viisaus; ei etuoikeutettuja luokkia, eikä köyhyyttä; jokainen luo itse onnensa, todellisen ja arvokkaan onnen."

Hän joutui haltioihinsa ja hänen äänensä kaikui säyseältä ja tukahtuneelta, kuin olisi se tullut jostain kaukaa ja kadonnut siihen aurinkoiseen tulevaisuuteen, jota hänen profetankatseensa ennusti.

"Ja jos menisin yksityiskohtiin … katsokaas, tämä arkki, jonka reunassa on muistiinpanoja, käsittelee perheen järjestystä, vapaata sopimusta, lasten kasvatusta ja ylläpitoa yleisillä varoilla … eikä se kuitenkaan ole anarkiaa. Ja tässä on jotain muuta: minä haluan hallinnon jokaista eri tuotannonhaaraa varten, viranomaisen, joka ottaa selvän todellisesta tarpeesta ja pitää huolen, että tuotanto ja kysyntä ovat oikeassa suhteessa keskenään. Kaupungeissa ja maaseuduilla tulevat käsityöläiset ja maanviljelystyöväki työskentelemään päällikköjen johdolla, jotka he itse ovat valinneet, ja sääntöjen mukaan, jotka he itse ovat laatineet äänestyksen kautta. Ja tässä olen tehnyt summittaisen laskelman työajan alennuksesta, joka olisi saatettava voimaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Suuren uusien työläisten määrän ja etupäässä koneiden ansiosta ei tarvitse tehdä työtä sen enempää kuin neljä tai kolme tuntia päivässä, ja niin paljon aikaa jää elämän nautintoihin! Sillä eihän siitä tule mikään kasarmi, vaan vapaa ja iloinen yhteiskunta, jossa jokainen voi halunsa ja kykynsä mukaan tyydyttää elämänilon vaatimuksiaan, nauttia rakkauden, kauneuden ja älyn lahjoja, juoda luonnon ikuisesti pulppuavasta lähteestä."

Ja hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi ottanut koko mailman haltuunsa. Tämän köyhyyden keskeltä, jossa hän oli elänyt ja jossa hän nyt kuoli, jakoi hän veljen kädellä elämäniloja kanssaihmisilleen. Hän oli jouduttanut kuolemaansa tämän suuren lahjan kautta kärsivälle ihmiskunnalle. Mutta nyt vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä, joita jo ympäröi kuolon kehä, näyttivät katselevan tätä loputonta täydellisyyttä haudan tuolta puolen.

"Ah, niin paljon uutta toimintaa, koko ihmiskunta työssä, kaikkien elävien kädet parantamassa mailmaa! Ei ole olemassa korpia, ei rämeitä, ei viljelemätöntä maata. Meren lahdet täytetään, sulkevat vuoret häviävät, erämaat muuttuvat viljaviksi laaksoiksi ja lähteitä pulppuilee kaikkialla. Mikään ihmeteko ei ole mahdoton, entiset suurtyöt herättävät sääliväistä hymyilyä, niin pieniä ja lapsellisia ne ovat. Maa tulee vihdoinkin asutetuksi. Ja ihminen kokonaisuudessaan kehittyy, kasvaa, nauttii vapaudesta, tulee mailman todelliseksi herraksi. Koulut ja työpajat ovat avoinna kaikille, lapsi valitsee vapaasti elämänuransa, jolle luonto on hänet määrännyt. Ei ole kylliksi, että jokainen voi maksaa tietonsa, täytyy myöskin tehdä niillä hyötyä, ja jokaista käytetään lahjojensa mukaan, yleiset virat jaetaan oikeuden ja luonnon oman osotuksen mukaan. Jokainen työskentelee kaikkien hyväksi voimiensa mukaan! Ah, sinä onnellinen yhteiskunta, sinä voiton kaupunki, jota ihmiset vuosituhansia ovat ikävöineet, ja jonka valkeat muurit loistavat kaukana … onnen maassa … häikäisevässä auringonloisteessa."

Hänen silmänsä sammuivat, hänen viimeiset sanansa tunkeutuivat epäselvinä kuin henkäys huulten yli, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin, ihastunut hymy väreili vielä suupielissä. Hän oli kuollut.

Syvää osanottoa tuntien seisoi Caroline katsellen nuorta miestä, kun Busch äkkiä syöksyi huoneeseen ilman tohtoria, läähättäen ja hengästyneenä. Mutta hän oli jo huomannut veljensä, pikku lapsensa, kuten hän kutsui tätä, makaavan liikkumattomana avoimin suin ja tuijottavin silmin, ja hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja päästi ulvonnan kuin villieläin. Hän heittäytyi kuolleen ruumiin yli, nosti sen käsivarsilleen ikäänkuin olisi tahtonut puhaltaa siihen elävän hengen. Tuo pelottava saituri, joka olisi voinut tappaa ihmisen saadakseen haltuunsa 10 sou'ta, oli nyt sanomattoman surun ja tuskan vallassa. Hänen pikku poikansa! Ja mielettömän epätoivon vallassa hyökkäsi sängyssä levällään olevien paperien kimppuun hävittääkseen ainaiseksi tuon hullun, inhottavan työn, joka oli vienyt hänen veljensä hengen.

Rouva Caroline tunsi sydämen sulavan rinnassaan. Hän tunsi nyt ainoastaan syvää osanottoa tuota miestä kohtaan. Mutta missä hän oli ennen kuullut tuon tuskanhuudon? Ei vavahtanut hän ensi kertaa tuon huudon kuullessaan. Nyt muisti hän… Mazaud'in luona, äidin ja lapsen valitushuuto isän ruumiin ääressä. Ollessaan juuri lähtemäisillään muisti hän kysyä rouva Méchain'ilta Victor'ia. Victor, jaa, kiitoksia paljon, hän oli jo kaukana, jos oli juossut yhtämittaa. Kolme kuukautta oli Méchain haeskellut ympäri Parisin löytämättä jälkeäkään. Mutta nyt ei hän enää kysellyt, saisihan sen roiston nähdä kyllä hänen noustessaan mestauslavalle. Rouva Caroline kuunteli hänen sanojaan äänettömänä. Villipeto oli päässyt irti, se maleksi ympäri mailmaa levittäen kaikkialle perinnöllistä myrkkyään.

Kun Caroline saapui rue Vivienne'lle, leyhähti häntä vastaan siellä lauha ilma. Kello oli viisi, aurinko oli laskeutumassa ja loi kirkkaalle taivaalle hienon, pehmeän värivivahtelun. Tämä hyväilevä kevätilma oli kuin uusi nuoruus, se tunkeutui elähyttäen ja lämmittäen hänen sydämeensä saakka. Hän hengitti syvään, tunsi kevennystä, iloa ja toivoa hiipi taas hänen sydämeensä. Hän ihmetteli tätä outoa iloa, joka oli herännyt ja täyttänyt hänen kokonaan, mutta hän ei taistellut sitä vastaan. Hän antautui nuortumisen vastustamattoman voiman edessä. Hän oli joskus nauraen sanonut, ettei hän voinut olla surullinen. Nyt oli hän saanut siitä uuden todistuksen: hän luuli tyhjentäneensä epätoivon pikarin pohjaa myöten, mutta nyt puhkesi toivo taas nupulle, tosin murtuneena ja vertavuotavana, mutta elinvoimaisena kumminkin, ja se kasvoi jok'ainoa hetki. Eihän hänellä ollut enää ainoatakaan mielikuvaa jälellä, elämä oli raaka ja oikeudeton kuin luonnonvoimat. Kuinka voi hän sitten rakastaa sitä, ikävöidä kuin lapsi tuntematonta päämäärää, johon se johtaa? Mutta hän ei halunnut puhua itselleen järkeä, hän oli vain olento, joka tunsi itsensä onnelliseksi kirkkaan taivaan alla leudossa kevätilmassa ja nautti terveyden ja puhtauden onnea. Ah niin, elämänilo, löytyykö vielä jotain muuta maan päällä? Elämä, itse elämä täydessä voimassaan, niin inhottava kuin se onkin … elämä ja ikuinen toivo!

Ehdittyään asuntoonsa pakkasi Caroline-rouva matkalaukkunsa valmiiksi ja katsellen ympärilleen jo melkein tyhjässä huoneessa, sattuivat hänen silmänsä seinillä riippuviin suunnitelmapiirustuksiin ja vesivärimaalauksiin, jotka hän oli aikonut kääriä yhteen ja ottaa mukaansa. Mutta hän vaipui ajatuksiinsa jokaista lehteä irrottaessaan. Hän eli muistoissaan ajan kaukana Itämailla, tuossa rakastetussa maassa, jonka auringonloisto tuntui unohtuneen hänen sydämeensä; hän eli uudestaan neljä Parisissa viettämäänsä vuotta, tuon jokapäiväisen kilvottelun, tuon ankaran toimeliaisuuden, tuon ryöppyävän miljonamyrskyn, joka oli vyörynyt hänen elämänsä yli ja levittänyt ympärilleen niin paljon hävitystä, ja noissa vielä savuavissa raunioissa hän näki jo kokonaisen kukkaissadon puhkeavan esiin. Turkkilainen kansallispankki oli tosin joutunut häviöön, mutta Yhdyshöyrylaivayhtiö kukoisti vielä entisellään. Luonnollisesti viipyisi monta vuotta, ennenkuin vanha maakamara oli muokattu uuteen kuntoon, mutta sen täytyi kuitenkin tapahtua. Vanha mailma oli heräämässä uuteen elämään, uuteen edistykseen, uuteen onneen!

Caroline sitoi piirustukset vahvasti, olihan veli, joka oleskeli Romassa, missä heidän piti tavata alkaakseen uutta elämää, pyytänyt menettelemään varovasti niitten kanssa, ja tätä tehdessään johtui hänen mieleensä Saccard. Caroline tiesi, että tämä oli Hollannissa puuhaamassa taas suuremmoista yritystä, suunnatonta soitten kuivausta; hän halusi anastaa mereltä kokonaisen pienen kuningaskunnan sangen hyvin järjestetyn kanavajärjestelmän avulla. Saccard oli oikeassa: raha oli tähän saakka ollut se maaperä, josta huomispäivän ihmiskunta yleni; raha, tuo myrkyllinen, hävittävä mahti oli kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden elinehto. Mutta jossain kaukana häämötti toinen päämäärä, joka antoi sydämelle toivoa ja elinvoimaa!

Ja Caroline oli iloinen. Muistaessaan suhdettaan Saccard'iin ajatteli hän, miten rakkauteen aina takeltuu lokaa. Miksi täytyy rakkauden kantaa syyllisyys kaikkiin alhaisiin tekoihin ja rikoksiin, joitten aiheena se on? Onko rakkaus puhtaampi, rakkaus, joka luo elämää?