Mouret avasi oven, ja Lhomme astui sisälle kantajien seuraamana.
Hengästyneenä hän lepäsi hetken ja sanoi sitten kajahtavalla äänellä:
– Miljoonakaksisataaneljäkymmentäseitsemän frangia yhdeksänkymmentäviisi centimea.
Vihdoinkin oli siis päästy miljoonaan, yhdessä päivässä kerättyyn miljoonaan, josta Mouret oli kauan uneksinut. Mutta nyt hän ei tuntenut välittävänsä siitä. Hän teki vihaisen liikkeen ja sanoi odotuksissaan pettyneen miehen kärsimättömyydellä:
– Vai miljoona. Hyvä on, pankaa se tuohon.
Lhomme tiesi, että Mouret tahtoi mielellään tarkastaa tuottavimpien päivien rahatulokset, ennenkuin ne vietiin keskuskassaan. Hän laski kuormansa pöydälle. Säkit ja pussit täyttivät sen kokonaan rutistaen alleen paperit ja ollen vähällä kaataa mustepullon. Pakkauksista vierivät kullat, hopeat ja kuparit muodostivat suuren kasan, joka vasta ostajakunnan käsistä lähteneenä oli vielä eloa ja lämpöä täynnä.
Kassanhoitaja kääntyi loukkaantuneena isännän tylyydestä lähteäkseen, kun samassa Bourdoncle saapui iloisesti huutaen:
– Kas niin, tällä kertaa päästiin perille; miljoona on käsissämme!
Mutta huomatessaan Mouret'n kuumeisen levottomuuden hän ymmärsi mitä oli tekeillä ja vaikeni. Hänen silmissään välähti ilo, ja hetken aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:
– Olette siis päättänyt, eikö niin? Oikeassa olette. Olen samaa mieltä kuin tekin.
Mouret astui hänen eteensä ja ärjyi jyrisevällä myrskyisten päiviensä äänellä:
– Kuulkaahan, kunnon ystävä, olette liian hyvillänne… Luulette kai, että olen nyt mennyttä kalua, ja hiotte hampaitanne. Mutta älkää siihen luottako. Minua ei ole niinkään helppoa syödä.
Mouret oli siis arvannut. Hämmästyneenä tästä jyrkästä hyökkäyksestä
Bourdoncle änkytti:
– Mitä tarkoitatte? Laskette kai leikkiä. Ainahan minä olen ollut teidän innokas ihailijanne.
– Älkää valehdelko! Mouret huusi vielä kiivaammin. – Typeryyttä se oli, kun taikauskossamme pelkäsimme, että naimisiinmeno oli onnettaren karkoittamista. Onneksemme se on meille päinvastoin, terveydeksi ja tasapainoksi!.. Niin kyllä, ystäväni, aion naida hänet, ja jos joku uskaltaa hiiskahtaakaan, heitän hänet ulos. Tekin, Bourdoncle, saatte kyllä käydä kassalla niinkuin muutkin.
Hän osoitti ovea, ja Bourdoncle lähti. Denise tuli häntä vastaan ovella. Bourdoncle tervehti syvään kumartaen ja katosi.
– Vihdoinkin tulitte! Mouret sanoi hiljaa.
Denise oli kalpea liikutuksesta. Hänen mielenahdistuksensa oli käynyt vieläkin tuskaisemmaksi Delochea kohdanneen onnettomuuden johdosta. Kuullessaan Delochen omasta suusta ikävän erottamisuutisen hän oli tarjoutunut puhumaan hänen puolestaan, mutta Deloche oli kieltänyt sanoen tahtovansa kadota onnellisten tieltä oltuaan heille vain kiusaksi. Silloin Denise oli itkusilmin sanonut hänelle hellästi säälivät jäähyväisensä niinkuin sisar veljelleen. Unhoon hän itsekin tahtoi joutua. Hänen täälläolonsa oli lopussa ja hänen voimansa alkoivat pettää. Sen verran häneltä vielä vaadittiin tahdonlujuutta, että jaksoi kestää eron. Jos hänellä oli rohkeutta tarpeeksi murskata sydämensä, niin tuokion kuluttua hän olisi vapaa menemään, pakenemaan kauas itkemään.
– Johtaja, te sanoitte tahtovanne tavata minut, hän sanoi tyynenä niinkuin aina. – Olisin sitä paitsi itsestänikin tullut kiittämään teitä kaikesta hyvyydestänne.
Huoneeseen astuessaan hän oli nähnyt kirjoituspöydälle lasketun rahojen paljouden, ja se loukkasi häntä. Rouva Hédouinin kuva tuntui katsovan heitä ikuista hymyään hymyillen.
– Yhäkö te siis pysytte lähtöpäätöksessänne? kysyi Mouret vapisevalla äänellä.
– Pysyn, herra. Pakosta.
Silloin Mouret tarttui hänen käteensä ja hänen hellyytensä puhkesi sanoiksi murtaen pitkäaikaisen tekokylmyyden sulut.
– Jos pyytäisin teitä vaimokseni, Denise, lähtisittekö silloin?
Mutta Denise oli vetänyt kätensä pois ja huudahti epätoivoisesti, ikäänkuin suuren tuskan vallassa:
– Oi, herra Mouret, pyydän teitä, älkää sanoko niin! Älkää lisätkö tuskiani! Jumala tietää, että juuri sentähden lähden, ettei sellainen onnettomuus tapahtuisi!
Hän jatkoi puolustuspuhettaan sopertaen hajanaisia sanoja. Hän oli kärsinyt tarpeeksi talon juoruissa. Vieläkö hänen piti omissa silmissään ja muiden silmissä näyttää kunniattomalta naiselta! Sekö vielä puuttui! Ei ikinä. Sellainen hulluus oli estettävä, ja hän pystyi estämään sen. Mouret kuunteli häntä tuskissaan toistamiseen toistaen:
– Tahdon sitä … tahdon sitä…
– Se on mahdotonta… Entä veljeni! Olen vannonut eläväni naimatonna.
En toki voi tuoda teille kahta lasta, vai mitä?
– Minäkin otan heidät veljikseni… Suostukaa, Denise!
– En, en, antakaa minun olla! Tuotatte minulle tuskaa.
Mouret tunsi voimiensa pettävän. Tämä viimeinen este teki hänet hulluksi. Eikö Denise siis näilläkään ehdoilla luopunut kiellostaan? Alhaalla tuhannet apulaiset häärivät kuninkaallisten rikkauksien keskellä, työn touhusta kohoava jyske särki hänen korviaan. Ja tuo rahojen paljous tuossa! Hän olisi tahtonut heittää sen kadulle.
– Menkää sitten, sanoi hän itkuun purskahtaen… – Menkää rakastettunne luo… Siinä on syy, eikö niin? Johan te olette sanonut sen minulle. Minun olisi pitänyt uskoa ja jättää teidät rauhaan.
Denise ei jaksanut kestää tällaista epätoivonpuuskausta. Hänen sydämensä suli, ja rajusti kuin lapsi hän heittäytyi Mouret'n kaulaan nyyhkyttäen hänkin ja kuiskaten:
– Oi, herra Mouret, teitähän minä rakastan!
Naisten Aarreaitan mahtava jyske oli kuin kaukaisten väkijoukkojen tervehdys. Rouva Hédouin hymyili heille. Mouret oli painunut kirjoituspöydälle istumaan keskelle rahakasoja, joita hän ei enää nähnyt. Hän ei päästänyt Deniseä sylistään, vaan painoi hänet hurjasti sydäntään vasten sanoen, että nyt tämä sai lähteä kuukaudeksi Valognes'iin, jottei henkilökunnalla olisi syytä panetteluun. Sitten hän lupasi tulla itse hakemaan morsiantaan taluttaakseen hänet kädestä valtakuntansa porteista sisään.