– Kas, tekö siinä? sanoi rouva Bourdelais. – En ollut tunteakaan.
Hän oli huomannut sanomalehden takana lasten vieressä istuvan rouva Guibalin. Tämä ei näyttänyt olevan tapaamisesta mielissään ja teki kärsimättömän liikkeen. Mutta hilliten itsensä hän kertoi tulleensa lepäämään väentungoksesta. Kun rouva Bourdelais kysyi häneltä aikoiko hän ostaa, hän vastasi pitkäveteisellä äänellään kätkien luomiensa alle itsekkään katseensa terävyyden.
– En, päinvastoin olen tullut tuomaan takaisin ostoksia, joihin en ole tyytyväinen, oviverhoja. Mutta täällä on niin paljon väkeä, ettei pääse lähellekään. Täytyy odottaa.
Rouva Guibal jatkoi puhettaan pitäen palauttamisjärjestelmää sangen mukavana. Ennen hän ei koskaan ostanut, mutta nyt hänkin joskus uskalsi. Viidestä ostamastaan esineestä hän palautti neljä, ja hän oli jo melkein kaikilla osastoilla tunnettu omituisista kaupoistaan ja iänikuisesta tyytymättömyydestään, joka sai hänet tuomaan tavarat takaisin yksitellen pidätettyään niitä luonaan monta päivää. Mutta puhuessaan hän ei kääntänyt katsettaan salin ovesta ja hän näytti tuntevan huojennusta, kun rouva Bourdelais kääntyi lapsiensa puoleen selittääkseen kuvia. Melkein samassa herra de Boves ja Paul de Vallagnosc astuivat sisään. Kreivi, joka oli tullut muka ainoastaan opastaakseen Vallagnoscia uudessa tavaratalossa, vaihtoi rouva Guibalin kanssa nopean katseen; sitten tämä taas vajosi lukemiseensa ikäänkuin ei olisi tiennyt toisen tulosta mitään.
– Terve, Paul! kuului takaa ääni.
Se oli Mouret, joka oli tarkastamassa eri toimistojen työtä. He kättelivät, ja Mouret kysyi heti, eikö rouva de Boveskin aikonut kunnioittaa tavaratalon avajaisjuhlaa läsnäolollaan.
– Ei, suureksi ikäväkseen hän ei voi, vastasi herra de Boves. – Hän on sairas, ei kuitenkaan mitään vaarallista.
Samassa hän erosi heistä lähestyäkseen hattu kädessä rouva Guibalia, jonka hän nyt vasta oli huomaavinaan. Toiset jäivät paikoilleen tervehtien häntä sieltä. Rouva Guibalkin teeskenteli hämmästystä. Mutta Paul hymyili, sillä nyt hän ymmärsi. Hiljaa hän kertoi Mouret'lle, miten hän oli tavannut kreivin Richelieunkadulla ja miten tämä koetettuaan ensin turhaan päästä hänestä eroon oli vihdoin pakottamalla pakottanut hänet tulemaan mukaansa Naisten Aarreaittaan, joka muka välttämättä oli nähtävä. Jo kokonaisen vuoden tämä kunnon rouva oli imenyt herra de Boves'ilta hänen rahansa ja huvitellut mielensä mukaan hänen kustannuksellaan tavaten hänet milloin missäkin julkisessa paikassa, kirkoissa, museoissa, myymälöissä, sopiakseen hänen kanssaan suullisesti tapaamisista, kun ei uskaltanut kirjoittaa.
– Luulen, etteivät he koskaan tapaa kahta kertaa samassa hotellissa, kuiskasi nuori mies. – Viime kuussa esimerkiksi herra de Boves oli muka tarkastusmatkalla ja kirjoitti vaimolleen joka toinen päivä milloin Blois'sta, milloin Libournesta tai Tarbes'ista, ja kuitenkin voisin vannoa nähneeni hänet Batignolles'in matkustajakodin ovella… Mutta katsohan kuinka hän kumartaa. Mikä nuhteeton virkamiesryhti! Kuin itse vanha Ranska!
– Ja miten avioliittosi edistyy? kysyi Mouret.
Paul vastasi kääntämättä silmiään kreivistä, että odotettiin tädin kuolemaa. Sitten hän suuresti huvittuneena jatkoi:
– No johan nyt! Nyt hän antaa hänelle osoitteen, näetkö? Ja toinen ottaa vastaan sen mitä viattomimman näköisenä. Pelättävä nainen tuo hienohipiäinen punakutri, joka näyttää kaikkeen kyllästyneeltä… Täytyypä todella myöntää, että outoja täällä sinun luonasi tapahtuu.
– Oh, vastasi Mouret hymyillen, – naiset eivät täällä ole minun luonani vieraissa, kotonaanhan he ovat.
Sitten hän rupesi laskemaan leikkiä. Niinkuin pääskyset tuottavat kodille onnea, niin lempikin. Eivät he olleet hänelle tuntemattomia, tytöt, jotka kiersivät osastoja, yhtä vähän kuin rouvatkaan, jotka sattumalta tapasivat ystäviään. Ja jos he eivät ostaneetkaan, niin olivathan ainakin lisänä tungoksessa, huoneita lämmittämässä. Jutellessaan Mouret johti vanhan toverinsa lukusalin ovelle katsomaan keskusgalleriaa, joka komeine halleineen levisi heidän jalkainsa alla. Heidän takanaan sali uinui levollisuutta, huolimatta kynien rapinasta tai kahisevista sanomalehdistä. Muuan vanha herra oli nukahtanut Moniteur lehden ääreen. Herra de Boves katseli tauluja eksyttääkseen tungokseen tulevan vävynsä. Ja yksin häiriten yleistä rauhaa rouva Bourdelais liverteli ääneen lapsiensa huviksi ikäänkuin olisi ollut kotonaan.
– Näethän, kotonaan he ovat, Mouret toisti osoittaen kädellään alhaalla myllertäviä naisjoukkoja.
Samassa tuli rouva Desforges sisään päästyään töin tuskin vapaaksi oven tungoksesta, johon häneltä oli jäädä päällysvaippakin. Hän käveli ensimmäisen hallin poikki ja saavuttuaan suureen galleriaan hän kohotti katseensa. Kaikkialla hän näki kaiteita ja käsipuita niinkuin asemasalissa, ilmassa notkuvia portaita ja riippusiltoja. Kierreportaat kohosivat rohkeasti kaarrellen, rautasillat risteilivät korkealla katon alla. Ja kaikki nämä kevyet, rautaiset rakennelmat kuvastuivat päivän kirkastamaa lasikattoa vastaan eräänlaisena sokkelopitsinä, jonka silmukoista päivä kiilsi. Toteutunut unelma, uudenaikainen Baabel, joka pinosi päällekkäin monet kerroksensa, avasi laajat salinsa ja tarjosi loppumattomia näköaloja. Rauta oli joka paikassa vallitsevana. Nuori arkkitehti oli uskaltanut käyttää sitä sellaisenaan peittämättä sitä kiveä tai puuta matkivan töherryksen alle. Alhaalta rakennus oli sekä värinsä että muotonsa puolesta tehty yksinkertaiseksi, jottei se loistollaan himmentäisi näytteille pantuja tavaroita; siellä oli suuria sileitä seinäpintoja ja himmeitä värejä. Mutta mikäli pylväät kohosivat korkeammalle, niiden kukka-, lehti- ja tähtikoristeet kävivät yhä komeammiksi ja monimutkaisemmiksi, kunnes ne vihdoin kattoon kohottuaan peittyivät leimuavien värien, punaisen, vihreän ja hohtavan kullan peittoon, kullan varsinkin, lainehtivan, kuohuvan kullan, joka räiskytti ikkunalasitkin kiiltäviä kultapisaroita täyteen. Siellä gallerioidenkin holvikaaret hohtivat iloisenvärisinä. Kirjavat mosaiikki- ja fajanssireunukset lievensivät yleisvaikutuksen ankaruutta, kun sitä vastoin pitkin portaiden punaisella sametilla verhottuja kaidepuita juoksi kiilloitettuja rautakiskoja, teräkseltä loistavia.
Vaikka rouva Desforges oli jo käynyt katsomassa tavaratalon uutta osaa, vaikutti se esiintyessään nyt hehkuvan elämän pyörteissä häneen niin valtavasti, että hänen täytyi pysähtyä. Hänen ympärillään kuohuivat sisään ja ulos tunkevan ihmisvirran hyökyaallot. Joukko oli vielä sangen kirjavaa, vaikkakin säätyläisnaisten luku iltapäivän kuluessa vähitellen lisääntyi. Surupukuisiakin naisia oli, pitkät suruhunnut hatuissa. Siellä täällä väentungokseen eksynyt imettäjä koetti kyynärpäät ojona suojella lastaan. Koko tämä aaltoileva ihmismeri, nämä kirjavat hatut ja hatuttomat, vaalea- tai mustatukkaiset päät vierivät gallerioiden päästä päähän sekavina ja himmeävärisinä keskellä heleästi loistavia kankaita. Kaikkialla, eloisissa musliineissa, hohtavissa silkkikankaissa ja tummissa villakudoksissa näkyi suuria hintalappuja, joiden räikeä valkeus pisti silmään. Nauhakasojen silmukat kohosivat oudonmuotoisina korvina ihmisten päiden takaa, flanellipino pisti jykevän niemekkeensä lainehtivaan ihmismereen, lukuisat peilit kuvastivat pintaansa näyttelyjen osia ja yleisön murtokappaleita, olkapäitä, käsivarsia ja kenossa keikkuvia kasvoja. Oikealla ja vasemmalla, poikkipäin kulkevissa gallerioissa vilahteli milloin valkotavaroiden lumikinoksia, milloin trikootavaroiden tummantäplikkäitä kasoja, milloin etäisyyteen hukkuvia ryhmiä, joihin lasiruuduista lähtevä valo sattui ja joissa ei asiakkaista enää ollut muuta jäljellä kuin sekavasti häilyvää ihmistomua. Ja kun rouva Desforges kohotti katseensa, hän näki pitkin riippusiltoja, kierreportaita ja eri kerrosten kaiteita kattoa kohti pyrkivää hyörivää väkeä, kokonaisen ilmassa liikkuvan kansakunnan, joka kapusi suunnattoman metalliverkon silmukoissa ja kuvastui mustana hiotun kattolaen kirkkautta vastaan. Suuria kultaisia kattokruunuja riippui laessa. Lippuina liehui kaidepuissa mattoja, silkkiliinoja, kultakirjokankaita. Pitsiparvia lenteli, musliinipilviä, liiteli silkkisiä siipiä, ja niiden keskellä kurottuivat puoleksi puetut mallinuket voitollisesti taivasta kohti. Ja tämän sekasorron yläpuolella, kaikkein korkeimmalla, missä ostajain luku väheni, vuodevaateosaston pienet, patjojen peittämät rautasängyt pilkistivät valkeiden päiväpeitteiden alta, niinkuin sisäoppilaitoksen makuuhuoneessa pikkutyttöjen vuoteet, huolimatta alhaalta kohoavasta hälinästä.
– Haluaako rouva huokeita sukkanauhoja? sanoi eräs myyjä rouva
Desforges'ille, nähdessään hänen seisovan liikkumattomana. —
Täyssilkkiä, frangi yhdeksänkymmentäviisi.
Rouva Desforges ei viitsinyt edes vastata. Hänen ympärillään kuului yhtämittaisena surinana yhä uusia tarjouksia, toinen toistaan kiihkeämpiä. Rouva Desforges seisoi yhä samassa paikassa miettien minnepäin kääntyä. Vasemmalla hän huomasi Albert Lhommen kassakomerossa. Tämä, joka tunsi hänet ulkonäöltä, uskalsi hymyillen katsella häntä huolimatta laskuista, joita joka taholta satoi hänen pöydälleen, yhtä vähän kuin Josephistakaan, joka hikipäissään sitoi ja pakkasi tietämättä kuinka selvitä käärelankakeristään. Rouva Desforges pääsi suunnastaan selville. Hän huomasi olevansa silkkiosaston edessä. Mutta sittenkin häneltä meni kymmenen minuuttia ennenkuin hän pääsi perille. Punaisia, näkymättömien rihmojen päässä liehuvia ilmapalloja ilmestyi yhä enemmän; ne kokoontuivat purppurapilveksi, joka hiljakseen liiteli ovea kohti hajotakseen Pariisin kaduille. Hänen täytyi joskus kumartua kun pallo lensi alhaalla, jonkun lapsen pikku sormiin sidottuna.
– Kuinka, rouva, tekin olette uskaltanut! Bouthemont huudahti iloisesti huomatessaan rouva Desforges'in.
Nykyään tämä osastonhoitaja, jota Mouret oli suositellut rouva Desforges'ille, kävi joskus tämän kodissa teetä juomassa. Henrietten mielestä Bouthemont ei tosin ollut erikoisen hieno, mutta hän oli muuten miellyttävä mies, jonka vilkas ja hilpeä luonne huvitti ja hämmästytti. Sitä paitsi Bouthemont oli joitakin päiviä sitten ujostelematta kertonut hänelle Mouret'n ja Claran hyvistä väleistä jutellen huvikseen, mitään tarkoittamatta, niinkuin tämän leikkisän miehen oli tapana, ja nyt rouva Desforges mustasukkaisuuden pistos rinnassa, mutta välinpitämättömän näköisenä, tuli katsomaan kuka tyttö oli, vaikka Bouthemont oli nimeä mainitsematta vain sanonut hänet erääksi valmiiden vaatteiden myyjättäreksi.
– Tarvitsetteko jotakin? Bouthemont jatkoi.
– Tietysti, en kai muuten olisi tullut… Onko teillä fulardia aamupuvuiksi?
Mutta rouva Desforges'in käynnillä oli toinenkin tarkoitus. Hän oli tullut kysymään Bouthemont'ilta Mouret'n myyjättären nimeä, sillä hän tahtoi välttämättä nähdä tämän. Bouthemont kutsui Favier'n näyttämään kankaita, mutta odottaessaan tämän tuloa hän jatkoi keskustelua rouva Desforges'in kanssa. Favier viipyi, sillä hän palveli parhaillaan tuota vaaleata "kaunotarta", josta osastolla usein puhuttiin, vaikka ei tiedetty hänen oloistaan eikä hänen nimestään. Tällä kertaa "kaunotar" oli surupuvussa. Ketä hän mahtoi surra, isäänsäkö vai miestään. Ei varmaankaan isää, sillä hän olisi kai siinä tapauksessa näyttänyt alakuloisemmalta. Mutta jos hän suri miestään, niin silloinhan hän oli todellakin ollut naimisissa eikä huhuissa ollutkaan perää. Mutta jos häneltä oli äiti kuollut. Kaikkia näitä mahdollisuuksia pohdittiin hiljaa osastolla tulisesta kiireestä huolimatta.
– Joutukaahan toki! Hutin huusi Favier'lle, joka palasi saatettuaan "kaunottaren" kassalle. – Kun tuo nainen on täällä, niin ette joudu milloinkaan valmiiksi… Hänkö nyt teistä huolisi.
– Yhtä paljon ainakin kuin minä hänestä, vastasi myyjä vihoissaan.
Mutta Hutin uhkasi ilmoittaa johtokunnalle, jos myyjät eivät käyttäytyneet kunnioittavasti asiakkaita kohtaan. Hutinista oli tullut hirviö kun hän toverinsa avulla oli saanut Robineaun kukistetuksi ja päässyt hänen paikalleen, ja hän osoitti lupauksistaan huolimatta niin armotonta ankaruutta alaisiaan kohtaan, että nämä kannattivat nyt salaa Favier'ta.
– Kas niin, älkää vastatko, jatkoi Hutin ankarasti. – Herra
Bouthemont kysyy teiltä fulardia, vaaleampia sävyjä.
Keskellä hallia tarjosi kesäsilkkien näyttely silmälle aamuhetken hienoimpia valonvivahduksia, läpikuultavan vaaleita, punaisia, keltaisia, sinisiä heijastuksia, taivaankaarelta lainattuja. Siinä oli kankaita, kirkkaampia kuin kesäisen taivaan hattarat, keveämpiä kuin linnun pesästä lentävät untuvat, hienompia kosketukselle kuin kiinalaisen neitsyen iho. Siinä oli japanilaisia ja intialaisia kankaita, ruudukkaisia, kukikkaita, jotka johtivat mieleen hienohelmaisten naisten kävelyn toukokuun aamuna suurten puiden varjossa.
– Otan tämän, rouva Desforges sanoi osoittaen Ludvig XIV: n tyylistä kangasta, jonka vaalealle pohjalle oli siroteltu ruusukimppuja.
Favier'n mitatessa kangasta hän vielä kerran pyysi Bouthemont'ia sanomaan kenestä oli kysymys.
– Aion mennä valmiiden vaatteiden osastolle, sanoi hän, – katsomaan matkaviittoja… Kuulkaa, onko hän vaalea, tuo neiti, josta oli puhe?
Osastonjohtaja, joka alkoi käydä levottomaksi itsepintaisista kysymyksistä, hymyili vastaamatta. Samassa Denise sattui kulkemaan ohi opastaessaan Liénard'in luo merinoita ostamaan rouva Boutarelin, tuon maaseudulta kotoisin olevan naisen, joka kävi Pariisissa kahdesti vuodessa tuhlatakseen Naisten Aarreaitassa vaivoin säästämänsä rahat. Kun Favier valmistautui saattamaan rouva Desforges'ia, Hutin pysähdytti hänet tehdäkseen hänelle kiusaa.
– Teidän ei tarvitse mennä. Pyydetään neitiä saattamaan rouva.
Denise suostui heti ottamaan sekä ostoksen että laskun. Mutta hän oli hämillään niinkuin aina, kun kohtasi tuon miehen, jota hän ei voinut häpeämättä nähdä, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut häntä vakavasta hairahduksesta. Niin suuresti unelman muisto painoi hänen omaatuntoansa.
– Kuulkaahan, kuiskasi rouva Desforges Bouthemont'ille, – tuo tyttö se kai on… Vai on hänet otettu takaisin palvelukseen?.. Aivan varmaan, hän se on, josta kerroitte.
– Mahdollisesti, vastasi osastonhoitaja yhä vielä hymyillen ja vältellen suoraa vastausta, sillä hän oli päättänyt lujasti pitää nimen salassa.
Seuraten Deniseä rouva Desforges nousi hitaasti portaita. Hänen täytyi vähän väliä pysähtyä pitääkseen puoliaan yläkerroksista laskeutuvia joukkoja vastaan. Portaita kannattavat pylväät tärisivät huomattavasti koko talon täyttävän elämän vaikutuksesta. Jokaisella portaalla seisoi kummallakin puolella kaiteeseen lujasti sidottu mallinukke, jonkin erityisen vaatekappaleen näyttämistä varten, milloin kävelypuvun, milloin päällysvaatteen, milloin aamupuvun. Niitä olisi voinut luulla voittokulun kunniaksi järjestetyksi kaksinkertaiseksi sotilasriviksi, niin suorina ja vakavina ne seisoivat kohottaen ilmaan pään asemesta kaulaan pistetyn hintalappupuikon, joka upposi flanelliin kuin tikari veriseen haavaan.
Vihdoin rouva Desforges pääsi toiseen kerrokseen, mutta törmäsi sellaiseen väenpaljouteen, että hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän näki nyt allaan alakerran osastot mahtavine ostajakuntineen, jonka läpi hän oli äsken raivannut tiensä. Näin ylhäältäpäin katsottuna se näytti aivan erilaiselta. Ihmisten päät, toinen toisensa vieressä, alta ei ruumista näkynyt, nousivat ja laskivat kuin valtameren aallot, kihisivät ja kuhisivat kuin muurahaispesässä. Valkeiden hintalappujen numerot näyttivät täältä vain hienoilta viivoilta, nauhakasat olivat litistyneet, flanelliniemeke halkaisi galleriaa kapeana muurina, kaidepuilla riippuvat matot ja kirjokutoiset silkit riippuivat hänen jalkojensa alla kuin kirkon laulajalehteriin ripustetut juhlastandaarit. Kauempana hän huomasi poikkipäin kulkevien gallerioiden polvekkeita, niinkuin kellotornin hirsiristikolta näkee lähikatujen kulmia, missä ohikulkijat liikkuvat mustina täplinä. Varsinkin häntä hämmästytti se, että hän sulkiessaan kirjavien värien sekasorrosta väsyneet silmänsä tunsi vieläkin valtavammin ihmisjoukkojen läheisyyden oudosta, veden nousua muistuttavasta kohinasta ja ihmisruumiiden ilmaan haihduttamasta lämmöstä. Lattiasta kohosi hieno pöly täynnä naisesta lähteviä tuoksuja, alusvaatteista ja niskasta, hameista ja hiuslaitteista, kirpeä, läpitunkeva tuoksu, joka suitsutuksena häilyi tässä naisruumiin palvelukseen pystytetyssä temppelissä.
Mouret, joka vielä seisoi Vallagnoscin seurassa lukusalin ovella veti mielihyvällä keuhkoihinsa tätä tuoksua ja päihtyen siitä toisti vieläkin:
– Kotonaanhan he ovat. Tiedän naisia, jotka päiväkaudet oleskelevat täällä, syövät leivoksia ja kirjoittavat kirjeensä. Yösija vain puuttuu.
Tämä leikinlasku huvitti Paulia, joka pessimismin ikävystyneisyydessä väitti mielettömäksi ihmisjoukkojen innostusta kauniisiin vaatteisiin. Usein kun hän kävi entistä koulutoveriaan tervehtimässä, hän tunsi lähtiessään melkein kiukkua nähtyään tämän niin ilosta uhkuvana keimailevan asiakkaittensa keskellä. Eikö yksikään noista tyhjistä ja sydämettömistä olennoista kyennyt opettamaan hänelle olemisen turhuutta? Mutta tänään Octave tuntui menettäneen tavallisen tasapainonsa. Hän, joka tavallisesti suhtautui asiakkaittensa innostuttamiseen leikkausta toimittavan lääkärin tasaisella tyyneydellä, näkyi nyt myös joutuneen tavaratalon polttavan intohimon valtaan. Hän oli huomannut Denisen ja rouva Desforges'in nousevan yhdessä portaita, ja hänen puheensa oli käynyt äänekkäämmäksi, hänen liikkeensä rajuimmiksi, ja vaikka hän ei tahtonut kääntää päätään sinnepäin, hän kiihtyi yhä enemmän sitä myöten kun tunsi heidän lähestyvän. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään paloi kipinä sitä samaa tulta, joka pitkin päivää oli hehkunut hänen asiakkaittensa katseissa.
– Kyllä taitavat varastaa teiltä, kuiskasi Vallagnosc, joka huomasi joukossa epäilyttäviä kasvoja.
Mouret levitti kätensä.
– Varastavat kyllä, hän vastasi, – varastavat niin, että on vallan uskomatonta.
Hermostuneesti, hyvillään siitä, että sai tästä keskustelunaiheen, hän luetteli loppumattomiin esimerkkejä, kertoi tapahtumia ja luokitteli varkaat. Ensiksi hän mainitsi ammattivarkaat, jotka tekivät vähimmän vahinkoa, sillä poliisi tunsi heidät melkein kaikki. Sitten tulivat kleptomaanit, uudenaikaista mielisairautta potevat, joka mielisairaus arveltiin suurmyymälöiden tuottamien kiusauksien tulokseksi. Ja lopuksi olivat raskaana olevat naiset, joiden kiihko kohdistui johonkin erityiseen tavaralajiin. Niinpä poliisi oli esimerkiksi eräältä tällaiselta naiselta löytänyt kaksisataaneljäkymmentäkahdeksan paria ruusunpunaisia käsineitä, jotka oli varastettu Pariisin eri käsinekaupoista.
– Sentähdenkö naisten silmissä heidän täällä käydessään on niin outo katse? sanoi Vallagnosc. – Häpeätä ja ahneutta niinkuin raivostuneen eläimen katseessa. Sitä ihmettelinkin!.. Kunniallisuutta täällä todellakin opetetaan ihmisille!
– Minkä minä sille taidan? vastasi Mouret. – Joskin koetammekin kotiuttaa heidät tänne, niin emme kuitenkaan voi sallia heidän vievän tavaroita maksamatta… Ja sangen hienojakin naisia saadaan kiinni sellaisesta. Viime viikolla esimerkiksi meidän täytyi haastaa oikeuteen eräs apteekkarin sisar ja erään hovioikeudenneuvoksen rouva. Teemme mitä voimme epäkohdan poistamiseksi.
Hän keskeytti osoittaakseen toverilleen isä Jouvea, joka nauhaosastolla parhaillaan piti silmällä erästä raskaana olevaa naista, joka liikkui varovasti tungoksessa ystävättären seurassa.
– Kyllä hän saa naisen kiinni, jatkoi Mouret, – hän tietää kyllä kaikki heidän kepposensa.
Mutta hänen äänensä vavahti eikä hänen naurussaan ollut enää luonnollista kaikua. Denise ja Henriette, joihin hän koko ajan oli salaa vilkuillut, olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja kulkivat hänen takanaan päästyään suurella vaivalla väentungoksen läpi. Hän kääntyi ja tervehti asiakastaan hienotunteisen ystävän tavoin, joka ei tahdo saattaa naista panettelun alaiseksi pysähdyttämällä hänet keskellä tungosta. Mutta rouva Desforges, jonka epäluulo oli hereillä, oli huomannut minkä katseen hän oli luonut Deniseen. Tämä oli varmaan se tyttö, joka hänen kanssaan kilpaili Mouret'n rakkaudesta ja jonka nähdäkseen hän oli tullut tänne.
Valmiiden vaatteiden osastolla neidit olivat pyörällä päästään. Kaksi myyjätärtä oli sairastunut, ja rouva Frédéric, alijohtajatar, oli muitta mutkitta ottanut eron juuri avajaisjuhlan aattona ja hakenut palkkansa kassasta. Hän pakeni kiireisimpänä hetkenä välittämättä Aarreaitasta sen enempää, kuin mitä tämä palvelijoistaan välitti. Tästä keskusteltiin osastolla kiireestä huolimatta. Clara, joka sai kiittää Mouret'n oikkua siitä, että hänet vielä pidettiin osastolla, hyväksyi rouva Frédéricin käytöksen sanoen sitä nokkelaksi. Marguerite kertoi, kuinka Bourdoncle lähdöstä kuullessaan oli suuttunut silmittömästi, ja Aurélie rouva julisti, että hänen mielestään rouva Frédéric ei ollut koskaan uskonut kenellekään salaisuuttaan, joku luuli tietävänsä, että hän oli eronnut tavaratalosta mennäkseen naimisiin erään miehen kanssa, joka omisti kylpylän lähellä kauppahallia.
– Matkapuvunko rouva haluaa? Denise kysyi rouva Desforges'ilta tarjottuaan hänelle tuolin.
– Niin, vastasi rouva Desforges, joka halusi olla epäkohtelias.
Osaston uusi sisustus oli arvokas ja upea, korkeita, leikkauksin koristettuja tammikaappeja ja suuria seinäpintojen levyisiä peilejä. Paksu lattiamatto tukahdutti askelten äänen. Denisen hakiessa matkapukuja rouva Desforges, joka katseli uutta huonetta, sattui näkemään kuvansa peilissä ja unohtui tutkimaan sitä. Oliko hän siis tulossa vanhaksi, koska häntä petettiin tuollaisen tyttörievun takia? Peiliin kuvastui osasto kokonaisuudessaan kaikkine komeuksineen, mutta Henriette ei nähnyt muuta kuin kalpeat kasvonsa eikä kuullut kuinka Clara hänen takanaan supatteli kertoen Margueritelle rouva Frédéricin viekkaudesta, kun tämä joka ilta ja aamu kulki Choiseulin kauppakujan kautta uskotellakseen muille, että asui Seinen vasemmalla rannalla.
– Tässä viimeiset mallimme, sanoi Denise. – Meillä on niitä useita värejä.
Hän levitteli rouva Desforges'in nähtäväksi neljä tai viisi asua. Tämä katseli niitä halveksivasti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi, sitä mukaa kun hän niitä tarkasteli. Toisessa oli liiaksi poimuja, ja vaate näytti ahtaalta. Toinen oli olkapäistä jäykkä, kulmikas niinkuin kirveellä veistetty. Jos olikin matkalle lähdettävä, niin ei kuitenkaan tarvinnut pukeutua vahtikojuksi.
– Näyttäkää muita, neiti!
Denise levitteli uusi vaippoja ja käänsi entiset kokoon vähääkään tuskastumatta. Tämä leppeä kärsivällisyys vasta oikein suututti rouva Desforges'ia. Alinomaa hänen katseensa palasi peiliin, missä hän näki oman kuvansa Denisen kuvan vieressä, ja hän alkoi verrata niitä toisiinsa. Oliko mahdollista, että tuollaiselle vähäpätöiselle olennolle annettiin arvoa hänen rinnallaan. Nyt hän muisti: sehän se oli, tuo taitamaton vasta-alkaja, joka oli näyttänyt tyhmältä ja kömpelöltä kuin hanhipaimen. Hän osasi tietenkin nyt esiintyä sievemmin, ja aika näppärältä hän näytti säntillisessä silkkipuvussaan. Mutta mikä vaatimattomuus, mikä jokapäiväisyys!
– Koetan löytää rouvalle lisää malleja, Denise sanoi tyynesti.
Hänen palattuaan sama meno alkoi uudestaan. Milloin kangas oli liian raskasta, milloin se ei ollut minkään arvoista. Rouva Desforges kääntyi, korotti ääntään ja koetti vetää puoleensa Aurélie rouvan huomion aiheuttaakseen Deniselle nuhteita. Mutta palattuaan palvelukseen Denise oli vähitellen päässyt koko osaston suosioon ja oli kuin kotonaan. Aurélie rouvakin tunnusti hänet harvinaisen hyväksi myyjättäreksi hänen yhtämittaisen lempeytensä ja hilpeän mielenlaatunsa takia, ja sentähden hän nytkin vain kohautti olkapäitään asiaan enempää sekaantumatta.
– Voisiko rouva kenties sanoa minkä mallisen haluatte? toisti Denise väsymättömän kohteliaasti.
– Hyvä sanoa, kun ei ole mitään saatavana! huudahti rouva Desforges.
Mutta samassa hän hämmästyneenä vaikeni tuntien olkapäätään kosketettavan ja huomasi vieressään rouva Martyn. Ostokiihkonsa ajamana tämä oli matkallaan tavaratalossa päässyt näin pitkälle kuljettaen mukanaan kokonaista tavarakuormaa, missä oli solmioita, käsineitä, päivänvarjo, hameita, pyyheliinoja, verhoja, lamppu, kolme olkimattoa ynnä muuta, niin että myyjä säästääkseen käsivarttansa, joka oli vähällä katketa taakan painosta, oli asettanut koko kasan tuolille ja laahasi sitä jäljessään.
– Vai matkapuvun te ostatte? rouva Marty sanoi.
– Hyvä Jumala, en toki. Niistä ei ole mihinkään.
Mutta rouva Marty oli jo sattunut näkemään raitaisen päällysvaatteen, joka miellytti häntä. Hänen tyttärensä oli jo sitä tutkimassa. Silloin Denise kutsui luokseen Margueriten, joka totellen toverin viittausta ei ujostellut tyrkyttäessään ostajalle viimevuotista tavaraa edullisena kauppana. Margueriten vannottua, että tavaran hinta oli jo kaksi kertaa alennettu, ensin sadastaviidestäkymmenestä sataankolmeenkymmeneen ja sitten sataankymmeneen, rouva Marty ei jaksanut enää vastustaa. Hän osti, ja hänen seurassaan oleva myyjä luovutti tuolin tavaroineen ja laskuineen.
Mutta rouvien takana osasto myynnin touhusta huolimatta jatkoi juoruamista rouva Frédéricistä.
– Vai oli hänelläkin omansa? kyseli muuan pikku myyjätär, uusi tulokas osastolla.
– Oli, tuo kylpylän isäntä, vastasi Clara. – Ei ole tuollaisiin tasaisiin leskirouviin luottamista.
Margueriten kirjoittaessa pukua laskuun rouva Marty kääntyi rouva
Desforges'in puoleen iskien merkitsevästi hänelle silmää ja osoittaen
Claraa.
– Tiedättehän, kuiskasi hän, – tuossa on Mouret'n viimeinen oikku.
Rouva Desforges katsoi hämmästyneenä ensin Claraan, sitten Deniseen ja vastasi:
– Ei toki tuo pitkä, tuo pieni kai se on.
Kun rouva Marty ei uskaltanut pysyä väitteessään, rouva Desforges lisäsi kovemmalla äänellä, jossa oli hienon naisen ylenkatsetta palvelijatarta kohtaan:
– Tai kenties kumpikin, kuka sen tietää.
Denise kuuli sen. Hän loi kirkkaan ja suoran katseen tuohon tuntemattomaan rouvaan. Äkkiä hänelle tuli mieleen, että siinä oli isännän ystävätär, josta hänelle oli kerrottu ja jonka luona hänen sanottiin käyvän. Hänen katseestaan kuvastui silloin niin paljon surumielistä arvokkuutta ja viatonta suoruutta, että Henrietten täytyi hävetä.
– Koska teillä ei ole mitään kunnollista näytettävää, rouva Desforges sanoi jyrkästi, – viekää minut kävelypukuosastolle.
– Odottakaahan, huudahti rouva Marty, – minäkin tulen mukaan… Minun piti katsoa Valentinelle pukua.
Marguerite tarttui tuoliin ja laahasi sitä jäljessään, kuluipa se taikka ei kyydissä, Denisellä sitävastoin ei ollut muuta kantamista kuin rouva Desforges'in ostama kangas. Nyt kun kävelypukuosasto oli sijoitettu toiseen kerrokseen, talon toiseen päähän, täytyi kulkea kokonainen matka. Marguerite kulki ensimmäisenä, tuolinsa eteen valjastettuna, raivaten hitaasti toisille tietä. Jo valkotavaraosastolla rouva Desforges alkoi valittaa. Naurettavia kerrassaan tavaratalot, missä täytyi kulkea peninkulma ostaakseen jonkun tavaran. Rouva Martykin sanoi kuolevansa uupumukseen, ja sittenkin väsymys, raukea voimattomuus tavaraläjien keskellä tuotti hänelle suurta nautintoa. Mouret'n nerokas keksintö ei ainakaan hänen kohdallaan mennyt hukkaan. Matkalla hän pysähtyi jokaiselle osastolle. Valkotavaraosastolla hän osti paitoja Paulinelta, jonka täytyi nyt astua valjaisiin ja päästää Marguerite vapaaksi. Rouva Desforges olisi voinut jatkaa matkaansa päästääkseen nopeammin Denisen luotaan, mutta hän tuntui olevan mielissään, kun tiesi tämän nöyränä ja vaatimattomana odottavan, missä hän vain suvaitsi viivytellä neuvoakseen tuttavaansa. Kapalovaateosastolle rouvat jäivät ihmettelemään ostamatta kumminkaan mitään, mutta sitten rouva Marty taas alkoi tuhlata rahojaan milloin mustaan silkkikureliiviin, milloin nahkaisiin hihanreunuksiin, joita vuodenajan tähden myytiin halvalla, milloin venäläisiin pitseihin, joilla koristettiin pöytäliinoja. Hänen perässään seuraava tavarakuorma kohosi yhä korkeammaksi ja kävi niin raskaaksi, että tuoli rusahteli sen painosta. Myyjä toisensa perästä otti haltuunsa ostokset, mikä kävi sitä vaivalloisemmaksi mitä mahtavammaksi kuorma paisui.
– Tätä kautta, rouva, Denise sanoi jokaisen pysäyksen jälkeen, aina yhtä kohteliaasti.
– Mutta tämä on mieletöntä! huudahti rouva Desforges. – Emmehän koskaan pääse perille. Miksi ei kävelypukuosasto ole valmiiden vaatteiden osaston vieressä?.. Harmillista…
Rouva Marty, silmät suurina, päihtyen ohitse vilahtavien kallisarvoisten tavaroiden kirjavuudesta, kuiskasi toistamiseen:
– Hyvä Jumala, mitähän mieheni sanoo! Oikeassa olette, ei tässä talossa ole mitään järjestystä. Aivan täällä eksyy ja joutuu kaikenlaisiin kiusauksiin.
Keskusportaiden lavalla oli ehkä ahtainta. Mouret, jonka mielestä siellä oli ollut liiaksi käyttämätöntä alaa ja joka tahtoi tungosta joka paikkaan, oli järjestänyt sinne korutavaroiden näyttelyn, missä tarjottiin kaupaksi kullatuita sinkkimaljakoita, matkalaukkuja, likööripullokoteloita ja muuta sellaista. Sitä paitsi eräs myyjistä oli saanut luvan asettaa sinne pienen pöydän, missä oli näytteillä japanilaisia ja kiinalaisia tavaroita, joita naiset kilvan ostivat niiden halvan hinnan tähden. Niiden menekki oli niin odottamattoman suuri, että Mouret päätti kehittää tätä kaupanhaaraa. Rouva Martykin odottaessaan tuoliaan jota kaksi poikaa kantoi toiseen kerrokseen, osti kuusi norsunluunappia, silkkisiä hiiriä ja emalilla päällystetyn tulitikkukotelon.
Toisessa kerroksessa jatkettiin matkaa. Denise, joka aamusta alkaen oli kiertänyt taloa saattamassa asiakkaita, oli menehtymäisillään uupumuksesta, mutta hän ei menettänyt malttiaan, vaan esiintyi edelleen yhtä hymyilevän kohteliaana. Verhoiluosastolla tuli uusi pysähdys, sillä siellä rouva Marty mieltyi erääseen herttaiseen kretonkikankaaseen, ja huonekaluosastolla eräs ompelupöytä pidätti tätä ostohaluista rouvaa. Hänen kätensä vapisivat, ja nauraen hän pyysi rouva Desforges'ia estämään häntä ostamasta enempää, kun rouva Guibalin tulo käänsi huomion puoleensa. Rouvat seurasivat häntä matto-osastolle, jossa hän ilmoitti haluavansa palauttaa viisi päivää sitten ostamansa itämaiset verhot. Myyjä, rotevakasvuinen, suunnattomien kuormien nostamiseen tottunut mies, jota hän seisoaltaan puhutteli, oli harmissaan palauttamisesta, joka uhkasi riistää häneltä hänen myyntipalkkionsa. Hän koetti saattaa ostajan hämilleen vainuten jotakin tapahtuneen, ehkä olisi ollut tanssiaiset, joissa nämä Aarreaitasta ostetut ja nyt palautettavat verhot olivat olleet koristeina; hän oli kuullut säästäväisien porvarirouvien toisinaan tekevän niin välttääkseen vuokramenoja verhoilijalle. Oli kai rouvalla jokin syy palauttamiseen; jos eivät värit tai malli miellyttäneet, niin hän näyttäisi mielellään jotakin muuta, heillä oli sangen runsas valikoima. Jokaiseen hänen huomautukseensa rouva Guibal, hallitsijattaren varmuus koko olennossaan, vastasi tyynesti, etteivät verhot miellyttäneet häntä enää, ryhtymättä sen tarkempiin selityksiin. Hän ei suostunut katsomaan muita verhoja, ja myyjän täytyi alistua kumartaen, sillä myyjien oli käsky ottaa takaisin palautetut tavarat silloinkin, kun selvästi näkyi, että niitä oli käytetty.