Hän riisui hattunsa, käsineensä ja huntunsa. Mathieu ihan kauhistui katsellessaan häntä läheltä. Hän muisti Sérafinen muutamia vuosia sitten, viidenneljättä vuotiaana, punatukkaisena, ylpeänä kaunottarena, jolla oli korkea vartalo, hiukset kuin päivänpaiste, kaula ja rinta loistavan valkeat. Mitenkä oli mahdollista, että hän oli voinut vanheta noin nopeasti, hänhän oli pelkkä luuranko siitä kauniista naisesta, jonka Mathieu oli tuntenut. Hän oli nyt satavuotias.
"Niin, te katselette minua, te ette voi uskoa tätä. Minä itsekin pelkään itseäni, kun katson kuvaani peilistä. Sentähden olenkin minä peittänyt kaikki peilit täällä, minua pöyristyttää ajatellessanikin näkeväni oman haamuni."
Mathieu oli istunut matalalle tuolille, ja Sérafine tuli istumaan hänen viereensä sekä otti ystävällisesti Mathieun kädet laihain sormiensa väliin.
"Nythän te ette pelänne, että minä aikoisin vietellä teitä? Minä olen liiaksi vanha, ja nyt voin minä kertoa teille kaikki. Niin, tehän tunnette minun elämäkertani. Minä en ollut syntynyt äidiksi enkä vaimoksi. Minä en koskaan surrut miestäni, hän oli hullu ja vaarallinen ihminen. Tultuani leskeksi oli minulla oikeus elää, miten minua halutti, eikö niin? Minua ei voida syyttää mistään julkisen pahennuksen aikaan saamisesta, minä olen säilyttänyt arvoni, minä olen tehnyt, mitä minua on haluttanut, sulettujen ovien takana. Kaunis nainen, joka nauttii täysin siemauksin rakkautta, sellainen minä olen tahtonut olla, siihen päämäärään pyrin kaikin voimin ja siihen tähtäsivät kaikki polttavat himoni. Ja minä valehtelin teille silloin kuin sanoin olevani sairas voidakseni jollakin tavalla selittää syyn leikkaukseen, jota minä olin alistuvaisesti odottavinani. Muuten ette te antanut minun pettää itseänne, se näkyi selvästi. Niin, minä tunnustan, että minä tyydytin hullun haluni saada itse määrätä huvitukseni, rakastaa milloin ja kuinka paljon hyvänsä tahdoin ilman että tyhmä pelko lapsen synnyttämisestä olisi minua estänyt. Ja minä annoin leikata itseni tullakseni erillaiseksi kuin muut ihmiset, sellaiseksi, joka ei ole luonnon laeista riippuvainen, yläpuolella muita olevaksi, jumalattareksi, joka on lakien ulkopuolella. Ja vaikka minä olen tullut turmelluksi, tekisin saman tempun vielä huomennakin, minä en voisi vastustaa himoani saada vielä kerran esteettömästi nauttia täysin siemauksin."
Tämän yliluonnollisen huudahduksen päästettyään ojentautui hän ylpeästi tuolillaan. Hän kertoi nyt riemuhetkistään leikkauksen jälkeen, jolloin kaikki hänen intohimonsa olivat kiihtyneet, tulleet kymmenkertaisiksi. Luonto oli voitettu, hän voi vaaratta käyttää kuinka monta rakastajaa tahansa. Sitten oli rappeutuminen alkanut hitaasti, ennenaikainen vanhuus, jonka oireet tulivat näkyviin yksi kerrallaan. Hän ei enään ollut nainen, ja näytti siltä, että samalla kertaa kuin hän oli menettänyt sukupuolensa, oli hän myöskin menettänyt suloutensa naisena. Koska hän ei enään voinut olla puolisona eikä äitinä, ei hän tarvinnut puolisojen ja äitien valloittavaa kauneuttakaan. Hänen hiuksensa putoilivat pois, hänen hampaansa tulivat keltasiksi ja irtaantuivat. Hän tuli myös yhä likinäköisemmäksi ja tunsi sietämätöntä, melkein alituista suhinaa korvissaan. Mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä tuo ennen kuulumaton laihtuminen: hän kuihtui, muuttui luuksi ja nahaksi, hänen keltainen, ryppyinen ihonsa oli kova ja karkea kuin perkamentti.
"Ah, tässä, mikä näkyy, ei ole kaikki, ystäväni … katsokaa tänne!"
Ja molemmilla käsillään aukasi hän leninkinsä. Kaula ja rinta tulivat paljaiksi, siinä oli rauniot hänen turmeltuneesta kauneudestaan, joka muinoin oli ollut niin huikaiseva, niin tuoksuava ja lämmin, ja nyt kurttuinen, kuiva kuin liiaksi kypsynyt hedelmä, joka putoaa puusta ja turmeltuu. Hän oli ainaiseksi mahdoton rakkauteen. Ja hänen molemmat kätensä vapisivat häpeästä ja kiukusta, kun hän taas pani kiinni leninkiään peittääkseen ennenaikuisen vanhuutensa kuin häpeällisen mätähaavan.
"Niin, ystäväni, mitä minä nyt teen? Minä en edes voi käyttää käsiäni, enkä tiedä mitä tekisin. Minulla on vaan yksi halu, halu saada nukkua aina, ilman unennäköjä. Mutta heti kun nukun, näen mitä kauheimpia unia. Minä kulutan päiväni niinkuin yönikin muuttelemalla tuolilta tuolille, ainaisessa vihan vimmassa, joka tekee elämäni sietämättömäksi. Eikä tässä vielä ole kaikki. Vanhuuteni, ruumiini raukenemisen, sen minä kyllä voisin kestää. Jos tuo Gaude olisi ainoastaan edistänyt ryppyjen saantia, voisin minä antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa itseäni sillä, että kaikesta täytyy maksaa. Mutta se tekee minun hulluksi, että hän on tappanut himoni, ainoan, mikä antoi elämälleni jotakin arvoa. Siinä on tapahtunut rikos, ja se on hirmuisempaa kuin kaikki kidutukset."
Sérafine oli noussut ylös ja käveli Mathieun edessä puhuen yhä rohkeammin, sellaisen kärsimyksen raatelemana, että hänen hävytön rippinsä tuntui melkein villiltä suuruudelta. Kaikessa tässä piilevä julma pilkka, pilkatun luonnon kosto, ajatus että hän oli murhannut nautinnon antaessaan leikellä naista, täytti hänen silmittömällä raivolla. Hän, hillitsemätön rakkauden bacchantinna, jolla ei ollut omaatuntoa eikä siveyttä, tällainenkö olisi hänen loppunsa? Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänelle: "Ei lapsia, mutta ei myöskään aistillista nautintoa!" Ja tätä menetettyä autuutta rukoilee hän nyt ikuisiksi ajoiksi laihtuneena olentona, joka kävelee tyytymättömänä edestakaisin tässä pienessä salongissa, jossa hän ennen on tyhjentänyt pohjaan kuohuvia nautinnon maljoja.
Hän pysähtyi äkkiä Mathieun eteen.
"Minä menetän lopulta järkeni. Väitetään, että meitä on Pariisissa enemmän kuin kaksikymmentä tuhatta leikattua naista. Kaunis joukko! Minä toivoisin tuntevani heidät kaikki, niin silloin ottasin minä heidät mukaani Gauden luokse, ja siitä syntyisi hauska keskustelu!"
Sitten vaipui hän taaskin sohvaan Mathieun viereen.
"Oh, sitä Gaudea! Olenko minä kertonut teille, että Constance on pyytänyt minua tulemaan mukanaan hänen luokseen siinä toivossa, että Gaude saisi hänen synnyttämään lapsen? Constance parka, hän on varmaankin yhtä hullu kuin minäkin, sillä niin hurjasti pitää hän kiinni siitä ajatuksesta, että hänen pitää saada toinen poika Mauricen sijaan. Hän on puhunut salaisuuksiaan minulle, hän kertoo minulle ennen kuulumattomia asioita, minä en koskaan ole ollut hurjemmissa seikkailuissa Pariisissa kuin hän, en edes hulluimpana aikanani. Äidiksi tulemisen himon täytyy todellakin olla yhtä voimakas ja kuluttava kuin tuo toinenkin himo, minun himoni. Mutta joka tapauksessa minä kärsin enemmän. Lapsi! Se voidaan aina korvata, otettakoon pieni koira. Mutta ilman ruumiin tarpeitten tyydyttämistä ei voi elää. Se olen minä, joka kärsin pahimpia tuskia, minun kärsimykseni ovat ainoat, jotka todellakin ovat jotakin!"
Hän purskahti itkuun. Mathieu tarttui hänen käsiinsä ja koetti lohduttaa häntä. Mutta hän oli itse liikutettu, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut hätähuutoa, joka olisi tullut niin sydämen syvyydestä. Häntä pöyristytti katsellessaan tätä epätoivoista olentoa, joka oli tahtonut tulla hedelmättömäksi ja jonka elämä oli sen kautta turmeltunut.
He olivat vielä syventyneinä keskusteluunsa, kun saapui odottamaton vieras. Se oli Constance, joka tuli suoraan Gauden luota. Hänellä ei koskaan ollut tapana näyttäytyä Marignankadun varrella tähän aikaan päivästä. Mutta kirurgin sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä, ja kun hän tuli ulos hänen luotaan tunsi hän sellaista tarvetta sydämensä keventämiseen, että hän oli melkein mieletönnä kiirehtinyt tänne.
Jo oven suussa huudahti hän Mathieun läsnä oloa ihmettelemättä:
"Ah, rakas ystäväni, minä pelkäsin ett'en tapaa sinua. Tiedätkö, mitä hän sanoi minulle tuo sinun Gaudesi? 'Minulla ei ole varastossa lapsia.' Ja sitten se viheliäinen vielä nauroi!"
"Senhän minä sanoin sinulle jo edeltäpäin", keskeytti Sérafine. "Hän on tehnyt sinusta pilkkaa, siitä minä olen varma. Lapsia varastossa … no eipä todellakaan … hänen toimenaanhan on niitten tappaminen!"
Constance oli vaipunut sohvaan samalle paikalle, jonka hänen kälynsä oli jättänyt. Hän kertoi nyt koko käyntinsä Gauden luona, sanoi, että hän lopulta oli kuitenkin saanut Gauden tarkastamaan itseään. Ja hänen epätoivonsa oli tullut äärettömän suureksi, kun Gaude oli hyvin raa'asti sanonut, ett'ei hän koskaan voi saada lasta. Hän oli siis tuomittu. Puoskarit voivat siis ainoastaan viekotella häneltä rahaa ja ajaa hänen päänsä täyteen valheita.
"Kun minä tulin ulos hänen luotansa", jatkoi Constance, "luulin minä pyörtyväni. Mutta hän teki joka tapauksessa oikein sanomalla minulle puhtaan totuuden. Nyt minä tiedän, mitä minun pitää tekemän; kaikki on mennyttä, ainaiseksi mennyttä!"
Ja nyt oli hänen vuoronsa itkeä. Hän itki menetettyä äidiniloaan samassa paikassa, jossa Sérafine oli itkenyt menetettyä nautintoaan, ja Mathieu näki heidän lepäävän toistensa sylissä, häveliään porvarinaisen ja porton, äidin ja rakastajattaren, saman epätoivon valtaamina.
Kun Constance jätti kälynsä pyysi hän saada nojata Mathieun käsivarteen. Hän oli lähettänyt vaununsa kotiin, hänen oli vaikea hengittää, ja hän tahtoi mieluimmin kävellä. Mathieu ymmärsi heti, missä salaisessa tarkoituksessa Constance oli pyytänyt hänen seuraansa.
"Rakas Mathieuni", sanoi hän äkkiä, kun he olivat tulleet autiolle sivukadulle, "antakaa anteeksi, että minä palaan takaisin erääseen ikävään asiaan, mutta minä kärsin liian paljon, tämä viimeinen isku oli minulle kuin surmanisku. Minun mieheni lasta, sitä lasta, joka hänellä oli tuon tytön kanssa, en minä voi olla ajattelematta. Tahdotteko te tehdä minulle suuren palveluksen? Ruvetkaa tiedustelemaan häntä, hankkikaa tieto, elääkö lapsi, vai onko hän kuollut. Kun minä saan sen tietää, luulen rauhoittuvani."
Mathieu aikoi vastata, että vaikka tämä lapsi löytyisikin, ei se kuitenkaan voisi korvata sitä lasta, jota Constance ei voinut synnyttää ja joka seikka saattoi hänet epätoivoon. Mathieu ymmärsi, mitenkä Constance kärsi siitä, että Blaise oli ottanut Mauricen paikan liikkeessä, ja varsinkin nyt, kun Beauchêne taaskin oli alkanut elää siveetöntä elämäänsä ja antoi päivä päivältä yhä suuremman vallan Blaiselle. Ja tämä nuori aviopari oli vielä hedelmällinen, Charlotte oli äsken saanut toisen lapsen, pojan, ja tässä oli siis valloittavan hedelmällisyyden uusi pesäpaikka, ja se uhkasi nyt sitäkin enemmän, kun Constance itse oli hedelmätön, kun hän ei koskaan voinut saada perillistä, kruununprinssiä, joka sulkisi tien vierailta valloittajilta! Käsittämättä tarkalleen Constancen tunteita arveli Mathieu, että tämä tahtoo tutkia häntä, nähdä, oliko Mathieu poikansa Blaisen selän takana johtamassa salaliittoa. Jos niin olisi ollut laita, olisi Mathieu ehkä tullut levottomaksi ja kieltäytynyt tiedusteluista. Tämä seikka sai hänen tekemään päätöksensä.
"Minä olen teidän palveluksessanne, jos te toivotte voivanne saada hieman rauhaa näistä tiedusteluista. Ja jos poika elää, niin tuonko minä hänen teidän luoksenne?"
"Ei, ei, sitä minä en tahdo!"
Sitten lisäsi hän avuttomalla äänellä:
"Minä en itsekään tiedä, mitä tahdon … minä kärsin niin, että tahtoisin kuolla."
Constancella ei todellakaan ollut mitään määrättyä suunnitelmaa. Ajatteliko hän poikaa mahdollisesti perijäksi? Menisikö hän vihassaan vierasta valloittajaa vastaan niin pitkälle, että hän ottaisi äpärän siipiensä suojaan? Jos lapsi ei ollutkaan hänen oma poikansa, niin olihan hän hänen miehensä poika. Ajatus, että valtakunta on pelastettava, tehdas annettava oikeutetulle perilliselle, antoi hänelle ehkä voimia asettua ennakkoluulojen ja taikauskon yläpuolelle. Mutta vielä oli kaikki hänen mietteensä hajanaisia, hänessä asui sellaisen äidin halu, jolta on viety oma lapsi ja joka tahtoo anastaa sen sijaan vieraan lapsen.
"Kerronko minä Beauchênelle tiedusteluistani?" kysyi Mathieu.
"Tehkää miten tahdotte. Mutta kyllä se sittenkin olisi parasta."
Samana iltana rikkoi Constance välinsä miehensä kanssa. Hän ajoi miehensä makuuhuoneesta. Koska hän näki miehensä kykenemättömäksi johtamaan liikettä eikä enään odottanut saavansa lasta hänen kanssaan, olisi hän voinut sylkeä hänelle vasten kasvoja kaiken sen halveksumisen, kaiken sen inhon, jota hän vuosikaudet oli tuntenut hänen hyväilyistään. Ajatus päästä vapaaksi tuosta miehestä, ajatus, että tuo mies ei koskaan enään saisi koskea häneen, oli niin voimakas, että Constance soi itselleen hetken kostonhimoista nautintoa sanomalla miehelleen, mitenkä inhoittavalta tämä aina oli tuntunut hurjasteluista tuomine hajuineen. Ja Beauchêne pelästyi, hän vietti yönsä poissa kotoa, sillä niin pelottavalta tuntui hänestä Constance, tuo hento, mustaihoinen olento huutaissaan, että hän ei enään huoli miehestään, että tämä sai mielellään palata takaisin likaansa, pysyä siellä niin kauvan kuin halutti, hukuttaa itsensä tuohon likaisuuteen. Siinä oli taas välttämätön, loogillinen seuraus heidän avioliitossa käyttämistään ehkäisykeinoista: mies koettaa tyydyttää himojaan kodin ulkopuolella, hänen järkensä ja työkykynsä heikkonee vähitellen, ja hän vaipuu raakoihin nautintoihin; ainoan pojan kuoleman jälkeen katkeavat kaikki kotielämän siteet, äiti on hedelmätön, hän ajaa pois miehensä, jonka loppu on henkinen ja ruumiillinen rappeutuminen. Mutta elämä kulkee säännöllistä uraansa.
II
Kun Mathieu tahtoi alkaa salaiset tiedustelunsa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa – ennenkuin hän kysyi Beauchênenkaan mieltä – mennä heti tiedustelemaan löytölasten kodista. Jos lapsi oli kuollut, niinkuin hän luuli, niin asia päättyisi siihen. Onneksi muisti hän pienimmätkin yksityisseikat, lapsen nimen Alexandre Honoré, päivän, jolloin poika vietiin löytölastenkotiin, ja kaikki muut pikkuseikat sinä päivänä, jolloin hän oli kuletellut Couteauskaa vaunuissaan. Kun laitoksen johtaja oli ottanut hänen vastaan ja hän oli maininnut tiedustelujensa tarkoituksen, sai hän ihmeekseen heti selvän ja varman vastauksen: Alexandre Honoré, joka oli annettu hoidettavaksi vaimo Loiseaun luokse Rougemontiin, oli ollut samassa paikassa, kunnes täytti kaksitoista vuotta, ja oli kolme vuotta sitten annettu oppiin vaunujentekijä Montoirin luokse Saint-Pierressä, eräässä läheisessä kylässä. Poika siis eli, hän oli nyt viidentoista vuotias; siinä kaikki, Mathieu ei voinut saada lähempiä tietoja hänen terveydestään eikä luonteestaan.
Kun Mathieu tuli kadulle, muisti hän Couteauskan sanoneen kuulleensa eräältä hoitajattarelta, että lapsi lähetetään Rougemontiin. Mathieu oli aina ajatellut ottaneensa osaa niin monen äskensyntyneen kohtaloihin ja luuli olevansa pienten pariisilaislasten hautausmaalla. Sentähden hämmästyikin hän suuresti kuulleensa Alexandre Honorén pelastuneen murhaajain käsistä, ja sentähden tuli hän samalla levottomaksi peläten jotakin pahempaa onnettomuutta. Mutta koska lapsi eli ja hän tiesi, missä se oli, alkoi hän epäröidä ja piti tarpeellisena ilmoittaa Beauchênelle asiasta, ennenkuin menee tiedusteluissaan pitemmälle. Tämä olikin arka asia, hänen mielestään ei ollut sopivata toimia lapsen isän tietämättä.
Ennenkuin hän meni kotiinsa Chanteblediin lähti hän konetehtaasen, jossa hänellä olikin onni tavata isäntä, jonka Blaisen poissa olon takia täytyi olla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli siis huonolla tuulella, haukotteli ja ähkyi sekä oli melkein puolinukuksissa. Kello löi kolme, mutta hän väitti, ett'ei hän voi sulattaa ruokaa, koska ei päässyt aamiaisen jälkeen kävelemään. Asian laita oli oikeastaan siten, että hän välien säryttyä vaimonsa kanssa oli kaiket iltapäivät erään kahvilatytön seurassa, jolle hän oli vuokrannut asunnon.
"Niin", huokasi hän venytellen itseään, "minun vereni on sakeata. Minun täytyy liikkua, muuten minä kuolen."
Mutta kun Mathieu sanoi käyntinsä tarkoituksen, silloin hän heräsi. Ensin ei hän tosin ymmärtänyt mitään, sillä asia tuntui hänestä niin omituiselta ja tyhmältä.
"Mitä te sanotte? Onko minun vaimoni puhunut teille tuosta pojasta? Onko hän saanut sellaisen ajatuksen päähänsä, että poikaa pitäisi etsiä?"
Hänen paksut, verekkäät kasvonsa tulivat veltoiksi, hän oli niin kiukkuinen, että änkytti puhuessaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Constance oli antanut Mathieulle varman ja määrätyn tehtävän, silloin tapahtui räjähdys.
"Vaimoni on hullu! Hän on tukkihullu, sanon minä! Onko koskaan ennen kuultu puhuttavankaan tuollaisesta päähänpistosta? Joka päivä minua kiusataan uudella hulluudella!"
Mathieu lopetti hyvin tyynesti puheensa.
"Minä tulen nyt löytölastenkodista, jossa sain tietää, että poika elää. Minulla on hänen osoitteensa. Mitä minä nyt teen?"
Mutta nyt oli mitta täysi. Beauchêne oli aivan vimmoissaan, hän teki liikkeitä nyrkeillään.
"No, tämäpä on hauskaa! Mikä tuhannen vietävä on hänen tarkoituksensa, kun hän tuolla lapsella kiusaa minua? Poikahan ei ole hänen, niin eikö hän voi antaa minun ja pojan olla rauhassa? Minun lasteni kanssa ei muilla kuin minulla ole mitään tekemistä. Ja sitten minä kysyn, onko se sopivaista, että vaimoni antaa teidän juosta minun lapsieni perässä? Ettehän te vaan aijo viedä poikaa vaimoni luokse, toivon minä? Mitä me tekisimme tuolla talonpoikaispojalla, jossa on ehkä kaikki paheet? Voitteko te kuvitella mielessännekään häntä meidän kodissamme? Vaimoni on hullu, sanon minä, rutihullu!"
Ja hän alkoi vimmoissaan kävellä edestakaisin. Sitten seisahtui hän äkkiä.
"Rakas ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että sanotte vaimolleni pojan kuolleen."
Mutta nyt hän kalpeni ja astui askeleen taaksepäin. Constance seisoi oven luona ja oli kuullut kaikki. Jonkun aikaa oli Constance jo tuolla tavalla kävellyt hiljalleen konttoorihuoneustoissa, ilmaantui äkkiä milloin missäkin, aivankuin olisi pitänyt salaista tarkastusta. Hän seisoi hetken äänetönnä, sitten kysyi hän edes katsomattakaan mieheensä:
"Hän elää, eikö niin?"
Mathieu ei voinut sanoa muuta kuin totuuden. Hän vastasi pään nyökähdyksellä. Beauchêne teki epätoivoissaan viimeisen ponnistuksensa.
"Kas niin, rakas ystävä, ole nyt järkevä. Minä sanoin juuri äsken, ett'emme edes tiedä, millainen tuo poika onkaan. Ethän sinä tahtone ainoastaan huvin vuoksi turmella koko elämäämme."
Mutta Constance oli järkähtämättömän kylmä ja katseli miestään ankarin silmäyksin. Sitten käänsi hän selkänsä miehelleen ja pyysi saada tietää pojan sekä vaunujentekijän ja kylän nimen.
"Siis Alexandre Honoré, vaunujentekijä Montoirin luona Saint-Pierressä lähellä Rougemontia. No hyvä, ystäväni, tehkää minulle se palvelus, että jatkatte tiedustelujanne, hankkikaa minulle luotettavat tiedot pojan tavoista ja luonteesta. Olkaa varovainen, älkää mainitko nimiä. Minä kiitän jo etukäteen teitä siitä, mitä teette hyväkseni!"
Ja hän meni pitemmittä selityksittä matkaansa, mainitsematta edes miehelleen suunnitelmistaan; ehkä ei hän vielä itsekään ollut niistä selvillä. Beauchêne oli tyyntynyt vaimonsa musertavan halveksumisen edessä. Minkätähden häiritsisi hän itsekästä nautintoelämäänsä koettelemalla vastustaa hullumaista vaimoaan? Hänenhän tarvitsi vaan ottaa hattunsa ja lähteä tavallisiin huvituksiinsa. Hän kohotti olkapäitään.
"No niin, etsiköön hän vaan pojan, sellaista tyhmyyttä en minä ainakaan olisi tehnyt. Totelkaa häntä, rakas ystäväni, jatkakaa tiedustelujanne, tehkää hänelle mieliksi. Ehkä minä saan sitten olla rauhassa. Minä olen todellakin saanut tarpeekseni … hyvästi! Minä menen matkaani."
Mathieun ensi ajatus oli nyt kääntyä Couteauskan puoleen, jos hän vaan voisi löytää tuon vaimon. Vaikeneminen kuului Couteauskan ammattiin, kun hänelle maksoi, vaikeni hän. Jo seuraavana päivänä aikoi hän mennä kuulustelemaan rouva Bourdieun luokse; mutta sitten tuli hän ajatelleeksi toista tietä, joka hänestä tuntui varmemmalta. Siitä asti kuin hän oli ostanut Chantebledin kokonaisuudessaan, ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin Séguinejä, mutta nyt oli hän erityisistä syistä taas solminut siteet heidän kanssaan, ja ihmeekseen oli hän Valentinen luona nähnyt ennen eroitetun kamarineidin Célesten, joka muutamia kuukausia sitten oli päässyt armoihin. Hän päätti nyt Célesten kautta kääntyä suoraan Couteauskan puoleen.
Onnellinen kohtalo oli taas solminut välit Séguinien ja Fromentein välillä. Ambroise, joka oli syntynyt kaksosten jälkeen ja oli pian yhdenkolmatta vuotias, oli kouluopintojensa jälkeen kahdeksantoista vuotiaana saanut paikan Séguinin sedän Thomas du Hordelin luona, joka oli Pariisin rikkaimpia tukkukauppiaita. Tämä vanha mies, joka vielä nuoruuden innolla hoiti liikettään, oli alkanut suuresti pitää erinomaisen lahjakkaasta Ambroisesta, jolla oli oikea liikemiehen äly. Ukolla oli ollut ainoastaan kaksi tytärtä, joista toinen oli kuollut aikaiseen, ja toinen oli joutunut naimisiin erään hullumaisen miehen kanssa, joka ampui luodin otsaansa ja jätti jälkeensä lesken, myöskin mielenvikaisena. Tämä selittää sen hellän, isällisen huolen, jota Du Hordel piti Ambroisesta, tuosta ihmelapsesta, kauniimmasta Fromentin lapsista, nuorukaisesta, jolla oli valkea iho, suuret, mustat silmät, tummat, luonnostaan kiharat hiukset ja täydellisesti komea vartalo. Mutta ennen kaikkea viehätti häntä tuon nuoren miehen yritteliäisyys, se, että hän kuin leikillä vaan puhui neljää eri kieltä, näköjään aivan suunnaton kyky, jolla hän joskus oli johtava kauppahuonetta, joka olisi tekemisissä kaikkein viiden maanosan kanssa. Aivan nuorena oli Ambroise jo sisarustensa joukossa ollut rohkein, vastustamattomin valloittaja. Toiset olivat ehkä parempia kuin hän, mutta hän oli kaikkivaltias. Hänen sydämellinen rakkautensa ja neronsa oli muutamain kuukausien kuluessa valloittanut vanhan Du Hordelinkin, aivan kuin hän vastaisuudessa tulisi valloittamaan kaikki, jotka hän luulisi tarvitsevan edistystään varten. Hänen voimansa oli toiminnassa, keveässä suloudessa ja lujassa työkyvyssään.
Samaan aikaan lähentelivät Séguin ja hänen setänsä toisiaan. Setä ei ollut kertaakaan tullut veljenpoikansa kotiin Antinkadun varrella siitä asti kuin elämä siellä oli käynyt niin eripuraiseksi. Muuten oli tämä näennäinen ystävyys seurauksena eräästä häpeällisestä asiasta, joka kuitenkin saatiin salatuksi. Velkaisena ja Noran hylkäämänä, joka vainusi vararikkoa, oli Séguin joutunut vielä ahnaampien porttojen käsiin, ja hän oli vihdoin kilpa-ajoissa tehnyt sen epähienon teon, jota kunnialliset ihmiset kutsuvat varkaudeksi. Du Hordel, jolle asiasta ilmoitettiin, sekaantui heti siihen ja maksoi hirmuista häväistystä välttääkseen, ja häneen vaikutti siihen määrään veljenpoikansa muinoin niin varakkaassa talossa vallitseva sekasorto, että hänelle tuli ankarat omantunnon vaivat; hän tunsi itsensä hieman vastuunalaiseksi siitä, mitä siellä oli tapahtunut, siitä syystä, että itsekkäisyydessään ja jott'ei hänen rauhansa tulisi häirityksi, oli päättänyt pysyä sieltä poissa. Mutta erittäinkin oli Andrée, hurmaava, lähes kahdeksantoista vuotias tyttö valloittanut väkirynnäköllä hänen sydämensä; yksistään Andrée olisi voinut pitää hänet siellä, sillä siihen määrin tuli hän murheelliseksi nähdessään miten tätä tyttöä lyötiin laimiin. Isä eli enimmäkseen kodin ulkopuolella. Äiti, Valentine, oli äskettäin saanut kärsiä paljon, sillä lopullinen välien rikkoutuminen Santerren kanssa, joka oli kyllästynyt avioliiton ikävyyksiin saamatta nauttia sen etuja ja joka nyt oli mennyt naimisiin vanhan, hyvin rikkaan naisen kanssa. Tämä oli luonnollinen seuraus tuon viekkaan naisten valloittajan ja pessimistin tavoista, hänen, joka teki kultaa ihmisten tyhmyydestä. Valentine, joka oli neljänkymmenen kolmen vuotias ja pelkäsi, ett'ei häntä enään kukaan rakastaisi, oli tullut vieläkin uskonnollisemmaksi ja hän näytti melkein heti löytäneen lohdutuksen hiljaisten, uskonnollisten miesten seurassa. Nyt oli hänkin koko päivät poissa, hänen sanottiin olevan vanhan kreivi de Navarèden uskollinen auttaja, ja kreivi oli katolilaisuutta levittävän yhdistyksen puheenjohtajana. Gaston, joka kolme kuukautta sitten oli päässyt Saint-Cyristä, oli nyt korkeammassa sotilaskoulussa Fointainebleaussa, ja hän oli siihen määrään innostunut sotilasuraan, että hän jo puheli jäämisestään poikamieheksi, koska upseerilla ei muka saa olla muunlaista rakkautta eikä muunlaista puolisoa kuin miekkansa. Lucie oli vihdoinkin yhdeksäntoista vuotiaana muuttanut erääseen ursuliittein luostariin, jossa hän ottaisi nunnan hunnun ihastuneena siitä, että saa uhrata Jumalalle ruumiinsa ja elää hedelmättömänä sekä sukupuolettomana. Ja tässä suuressa, tyhjässä talossa, jonka isä, äiti, veli ja sisar olivat jättäneet ei ollut jälellä muita kuin lempeä ja rakastettava Andrée, ja hän oli niin yksinään ja niin onneton perheolojen tähden, että setä Du Hordel oli säälivässä hellyydessään saanut päähänsä ajatuksen naittaa hänen ja Ambroisen.
Célesten paluu kiirehti vaan asiaa. Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä kuin Valentinen oli täytynyt eroittaa tämän kolmannen kerran raskaana olevan kamarineitinsä, jonka nyt ei onnistunut salata ruumiinsa muotoa. Näinä kahdeksana vuotena oli Céleste koetellut kaikenlaisia epäiltäviä ammatteja, joista hän ei puhellut. Muun muassa oli hän kerran ollut erään bordellin johtajattarena, jota hän piti yhdessä Couteauskan kanssa, joka imettäjäinsä keralla toi sinne nuoria, kauniita ja alistuvia talonpoikaistyttöjä Normandiasta. Mutta kun tämä liike oli vetänyt puoleensa poliisin huomion, oli Célesten täytynyt hypätä ulos ikkunasta ja paeta. Sitten oli hänen elämässään puolentoista vuoden aukko, jonka hän näytti viettäneen täydellisessä salaisuudessa. Vihdoin löydettiin hän Rougemontista sairaana ja köyhänä; hän meni vaivaishuoneesen voidakseen elää, mutta parani vähitellen ja pääsi taaskin arvoon kirkkoherran avulla; kirkkoherran oli Céleste valloittanut erinomaisella jumalaapelkääväisyydellään. Siellä hän luultavasti laati suunnitelmansa päästä takaisin Séguinin palvelukseen; ehkä oli hän saanut tietää, mitä Séguinin perheessä tapahtui, Couteauskan kautta, joka yhä seurusteli rouva Menouxin kanssa, puotirouvan, joka asui läheisyydessä. Seuraavana päivänä kuin Valentinen ja Santerren välit olivat rikkoontuneet, oli Valentine vihansa vimmassa ajanut pois kaikki palvelijansa, ja silloin tuli hänen luokseen Céleste, joka nyt näytti niin katuvaiselta ja vakavalta, että se vaikutti suuresti Valentineen. Kun Valentine muistutti hänelle harha-askeleestaan, vakuutti hän itkien, että hän ei koskaan enään siten tee, sillä hän kävi nykyään ripillä ja herranehtoollisella, ja Rougemontin kirkkoherra oli antanut hänelle todistuksen suuresta hurskaudesta ja siveellisistä tavoista. Tämä todistus vaikutti Valentineen, joka ymmärsi, kuinka suureksi avuksi tämä tyttö voisi olla, sillä hän oli itse suuttunut kaikkiin taloushommiin. Céleste olikin suunnitellut saavansa tätä tietä vallan käsiinsä. Kahden kuukauden kuluttua oli hän saanut Lucien tekemään päätöksen luostariin menemisestään kiihoittamalla tytön muutenkin liiallisia hartaudenharjoituksia. Gaston näyttäytyi ainoastaan niinä päivinä, jolloin hänellä oli vapautta, Andrée oli siis yksin kotona, ja hänen läsnä olonsa esti vielä sitä suurta ryöstöä, josta Céleste oli uneksinut. Kamarineidistä tuli siis se, joka innokkaimmin puuhasi neidin avioliiton hyväksi.
Ambroise oli muuten jo valloittanut Andréen, hän, joka valloitti kaikki. Andrée oli jo vuoden ajan tavannut Ambroisea setä Du Hordelin luona, ennenkuin setä sai päähänsä naittaa heidät. Tyttö oli hyvin hiljainen, pieni karitsa, joksi äitinsä häntä sanoi. Tämä kaunis, nuori mies, joka oli niin hellä häntä kohtaan, oli aina hänen ajatuksissaan, hän oli tytön ainoana toivona, kun hylätty asemansa häntä liian paljon rasitti. Hän tiesi, että perhesiteet olivat katkenneet, hän tunsi elävänsä häpeällisissä ja epäilyttävissä olosuhteissa, jotka vahingoittivat häntä. Kun hänen setänsä oli varovaisesti kysellyt hänen mielipiteitään Ambroisesta, oli hän heittäytynyt sedän syliin ja itkenyt kyyneleitä, jotka paljastivat hänen tunteensa. Valentine ihmetteli alussa tuollaista ehdotusta: Fromentin poikako? Fromentit olivat vieneet heiltä Chantebledin, tahtoivatko he nyt vielä viedä heiltä tyttärenkin? Mutta hän ei voinut keksiä syytä kieltoonkaan, sillä järkkyihän talon taloudellinen perustus. Hän ei muuten ollut koskaan pitänyt Andréestä, ja syytteli hänen imettäjäänsä Catichea, joka muka oli talonpoikaismaidollaan tehnyt tytön omakseen. Tuo pieni, hiljainen karitsa ei voinut olla Séguinejä. Céleste oli puolustavinaan tyttöä, mutta ärsytti sillä sitä enemmän äitiä tytärtään vastaan ja herätti äidissä halun päästä irti tyttärestään avioliiton avulla, niin että hän itse voisi sitten häiritsemättä omistaa elämänsä toisiin tarkoituksiin. Du Hordel puhui asiasta Mathieulle, joka suostui tuumaan, ja sitten oli jälellä enään Séguinin suostumuksen hankkiminen, ennenkuin Fromentit virallisesti pyysivät Andréen kättä pojalleen. Mutta helppoa ei ollut tavata Séguinia sopivassa mielentilassa. Kului viikkoja, täytyi rauhoitella Ambroisea, joka oli hyvin rakastunut ja aavisti luultavasti sitä kuningaskuntaa, jonka tuo hellä, vaatimaton morsian oli tuopa hiljaisuudessa mukanaan hameensa poimuissa.
Eräänä päivänä kun Mathieu kulki Antinkadun ohitse, sai hän päähänsä mennä sisään tiedustelemaan, oliko Séguin palannut Italiasta, jonne hän aivan odottamatta oli matkustanut. Hän kohtasi Célesten yksinään ja päätti nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen tiedustellakseen Couteauskaa. Ensin puheli hän hetken muista asioista, mutta kysyi sitten Célesten ystävätärtä; hän väitti erään tuttavansa tarvitsevan hyvää imettäjää.
"Sopii mainiosti", vastasi kamarineiti kohteliaasti, "Sophie Couteau tuo juuri tänään kotiin rouva Menouxin lapsen. Kello on pian neljä, ja siihen aikaan pitäisi hänen tulla. Tunnettehan te rouva Menouxin, kolmas myymälä ensimäisellä kadulla, vasemmalla."
Hän pyysi anteeksi, ett'ei voi tulla saattamaan Mathieutä sinne.
"Minä olen yksin talossa. Herraa ei ole vielä kuulunut. Keskiviikkosin on rouvalla johtokunnan kokous hoitolassaan, ja neiti Andrée on äsken mennyt ulos setänsä kanssa."
Mathieu lähti kiireesti rouva Menouxin luokse. Jo kaukaa näki hän tuon rouvan puotinsa ovella. Hän oli vuosien kuluessa yhä enemmän kutistunut, neljänkymmenen vuotiaana näytti hän pieneltä tytöltä, niin oli hän hento ja laihtunut. Hiljainen työinto oli aivankuin kärventänyt hänet, kaksikymmentä vuotta oli hän uskollisesti myynyt kahdella soulla lankaa ja kolmella soulla neuloja voimatta kuitenkaan säästää mitään, mutta ihastuneena siitä, että voi joka kuukausi lisätä pienet ansionsa miehensä palkkaan saadakseen hankituksi miehelleen hyvää ruokaa. Miehen luuvalo pakoittaa luultavasti hänen erkanemaan museosta; mitenkä he silloin voisivat elää miehen pienellä eläkkeellä, ell'ei hän jatka kauppaansa? Ja sitten oli heillä vielä ollut onnettomuutta; heidän ensimäinen lapsensa oli kuollut, ja toisen täytyi heidän nyt ottaa kotiin kasvatusäidin luota. Ja nyt seisoi rouva Menoux myymälänsä ovella tuskallisesti odotellen ja katsellen kadun kulmaan päin.