Hedelmällisyys

"Niin, se on totta, minä unohdan sinun", sanoi Marianne iloisesti. "Sinä saat osasi. Aukase suusi, rakkaani."

Hän aukasi tyyneesti nappinsa ja otti esiin valkean, silkinhienon rintansa, joka oli tulvillaan maitoa. Hän teki tämän auringon valossa, joka kylvetti häntä kullallaan, noitten laveain kenttäin edessä, jotka katselivat häntä kainostelematta, ajattelemattakaan alastomuuttaan, sillä maakin oli alaston, kasvit ja puut olivat alastomia ja mahlaa tulvillaan. Marianne istui korkeaan ruohoon ja hän melkein peittyi sen runsauteen, mutta lapsi imi pitkin siemauksin, aivankuin lukemattomat kasvitkin imivät elämää maasta.

"Miten nälkä hänen on!" huudahti Marianne. "Etkö ole tekemättä pahaa minulle, sinä pieni, ahnas sudenpenikka!"

Mutta Mathieu seisoi vielä siinä huumaantuneena lapsen ensi hymystä, sen ahnaasta nälästä ja maidosta, joka virtasi läpi koko luomakunnan suonien. Ja luomisen halu valtasi hänet taas, eikä hän enään voinut olla ilmaisematta sitä tulevaisuuden ajatusta, jota hän niin kauvan oli hautonut.

"Jo on aika, että minä ryhdyn työhön, minun täytyy perustaa kuningaskunta, josta lapset saisivat tarpeeksi ruokaa kasvaakseen. Heitäkin täytyy ajatella, jotka tulevaisuudessa syntyvät ja jotka pakoittavat suurentamaan pöytää vuosi vuodelta. Tahdotko tietää, mitä minä ajattelen?"

Marianne nosti silmänsä, odotti ja hymyili.

"Niin, sano vaan minulle salaisuutesi, jos aika on tullut. Minä aavistin, että sinulla oli jotakin toiveita. Mutta minä en tahtonut kysyä, minä odotin."

Mathieu ei vastannut heti, äkkinäinen muisto sai hänet kiivastumaan.

"Tuo Lepailleur on laiskuri ja tyhmeliini, vaikka hän tuntuu niin teräväpäiseltä. Voiko ajatellakaan inhoittavampaa tyhmyyttä kuin sellainen kuvittelu, että maa on menettänyt hedelmällisyytensä, että se on vararikon partaalla, tuo ikuinen äiti tuo ikuinen elämä! Hän ei ole äitipuoli muille kuin huonoille pojilleen, pahoille, itsepäisille, typerille, jotka eivät osaa viljellä eikä rakastaa häntä. Mutta jos tulee viisas poika, joka uskonnollisella tavalla häntä kunnioittaa, antautuu tykkänään hänelle, ymmärtää käsitellä häntä kaikilla tieteen uusimmilla keinoilla, kokemukseen nojautuen … silloin saadaan nähdä hänen värähtelevän elämästä, synnyttävän lakkaamatta, peittyvän lukemattomilla sadoilla. Tällä seudulla väitetään, ett'ei Chantebled tuota eikä voi tuottaa koskaan muita kuin orjantappuroita. No hyvä, vielä tulee mies, joka muuttaa sen, luo siitä uuden maan, joka on rikas ilosta ja runsaudesta!"

Hän kääntyili, osoitti niitä eri paikkoja, joista hän puhui.

"Tuolla takana on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria näreikköä, joka ulottuu aina Mareuihin ja Lillebonnen talonpoikaistaloihin asti. Niitten välissä on hedelmällisiä, avoimia kenttiä, joista helposti voi tehdä mitä parhaimpia laidunmaita, sillä siellä on paljon lähteitä. Mutta varsinkin on täällä oikealla sellainen rikkaus lähteitä, että ne ovat muuttaneet tuon suuren ylämaan melkein järvimäiseksi, jonka purojen reunalla kasvaa kaislaa ja saraheinää. Jos tarmokas viljelijä kesyttää tämän maan, vapauttaa sen liikanaisesta vedestä muutamilla helposti kaivetuilla kanavilla, valloittaa hän äärettömän alan viljelykselle, ja vilja kasvaisi siinä ennen kuulumattomalla voimalla. Eikä siinä kaikki; edessämme on enemmän kuin kaksisataa hehtaaria, tuo hiljaan aleneva alue Janvillen ja Vieux-Bourgin välillä, joka on veden puutteen, laihan ja kivisen maanlaatunsa tähden melkein viljelemätön. Kaikki on hyvin yksinkertaista; on vaan johdettava alas nuo vangitut ja suletut lähteet tuolta ylhäältä, antaa niitten valua noille hedelmättömille alueille, jotka sitten vähitellen muuttuvat hämmästyttävän hedelmällisiksi. Minä olen nähnyt kaiken ja punninnut mielessäni kaikki. Tässä on alhaisemman laskun mukaan viisisataa hehtaaria maata, josta rohkea valloittaja voisi luoda kaikkein hedelmällisimmän maatilan. Se on kokonainen valtakunta, kokonainen uusi maailma syntyy siten työnteolla virvoittavan veden ja isämme auringon, koko elämän lähteen avulla."

Marianne katseli häntä ihmetellen, ja Mathieu vavahteli itse sisäisestä innostaan. Mutta Mariannea peloitti miehensä laajat suunnitelmat, eikä hän voinut olla päästämättä levottomuuden huudahtusta:

"Ei, ei, se on liian paljon, sinä pyydät mahdottomia. Mitenkä sinä voit ajatellakaan, että me koskaan saisimme kaikkea tätä, että meidän rikkautemme leviäisi yli koko tämän seudun? Ja mistähän me saisimme pääomaa ja työvoimia tuollaiseen valloitukseen?"

Mathieu seisoi hetken hiljaa ja palasi todellisuuteen. Sitten hymyili hän.

"Olet oikeassa, minä haaveilen, minä puhun hulluuksia. Vielä ei minun kunnianhimoni ulotu niin pitkälle, että minä tahtoisin tulla Chantebledin kuninkaaksi. Mutta se, mitä sinulle puhuin, se on joka tapauksessa totta, ja mitä pahaa siinä on vaikka rakentelisikin pilvenkorkuisia suunnitelmia saadakseen rohkeutta ja luottamusta? Minä olen joka tapauksessa päättänyt koetella maanviljelystä – niin, hyvin vaatimattomalla tavalla, muutamilla hehtaareilla, jotka Séguin varmaankin luovuttaa meille halpaan hintaan tämän pienen talon kanssa, jossa me nyt asumme. Minä tiedän, että hän on läpeensä suuttunut tähän maatilaan, jossa ainoastaan metsästys antaa hänelle hieman tuloja. Sittepä saamme nähdä, onko maa antelias ja vastaako se minun rakkauteeni. – Kas niin, rakkaani, anna nyt elämää tuolle pienelle ahmatille, ja te, pienet pilttini, syökää ja juokaa ja tulkaa voimakkaiksi, maa kuuluu niille, jotka ovat terveitä ja joita on paljon!"

Blaise ja Denis vastasivat tähän kehoitukseen ottamalla uuden voileivän, ja Rose tyhjensi vedellä sekoitetun viinipikarin, jonka Ambroise oli antanut hänelle. Mutta Marianne erittäinkin oli ruumiilliseksi tullut hedelmällisyys alastomine rintoineen, joita Gervais imi kaikin voimin. Hän imi niin voimakkaasti, että se kuului, ja se tuntui lähteen heikolta lorinalta, kun se pursuaa maasta ilmoille. Ympärillään tunsi Marianne maitovirran tulvivan ja leviävän. Hän ei ollut ainoa, joka imetti, huhtikuun mahla kuohui maassa, puissa, korkeassa ruohossa, jonka peitossa hän istui. Allaan, ikuisesti synnyttävässä maassa, tunsi hän tämän virran, joka nousi häneen, täytti hänen, antoi hänelle uutta maitoa aina sen mukaan kuin se virtasi pois hänen rinnastaan. Se oli se maitovirta, joka leviää maailmaan, ikuinen elämänvirta olentojen ikuista satoa varten. Ja päivänpaisteinen, laulava, tuoksuava luonto kylpi siinä ja katseli riemusta hymyillen tuota kaunista kuvaelmaa: äitiä, joka alastomin rinnoin auringon valossa imetti lastaan.

II

Seuraavana päivänä oli Mathieu jo aamupäivällä ennättänyt suorittaa välttämättömät työnsä ja sai sentähden päähänsä pistäytyä rouva Bourdieun luona kuulemassa, miten Norine jaksaa. Hän tiesi, että Norine oli synnyttänyt lapsensa neljätoista päivää sitten, ja hän tahtoi nyt omin silmin nähdä, miten äiti ja lapsi jaksoivat, täyttääkseen sen toimen, jonka Beauchêne oli hänelle antanut. Beauchêne ei kuitenkaan ollut lausunut sen enempää sanaakaan koko asiasta, ja Mathieu ilmoitti hänelle sentähden ainoastaan, että hän aikoi mennä pois iltapäivällä, sanomatta kuitenkaan hänelle, minne hän aikoi. Mutta hän tiesi kyllä, kuinka suuren helpoituksen isäntä tuntisi, kun hän lopultakin saisi tietää, että näytelmä on näytelty, lapsi kadonnut ja äiti toisen rakastajan sylissä.

Kätilön luona Miromesnil-kadun varrella täytyi hänen mennä Norinen huoneesen, sillä Norine makasi vielä, vaikka hän jo oli jotenkin terve ja aikoi jättää tämän paikan ensi torstaina. Kummakseen näki Mathieu sängyn luona olevassa kehdossa makaavan lapsen, jonka hän luuli Norinen jo hylänneen.

"No, vihdoinkin te tulette!" huudahti Norine iloisesti. "Minä aijoin juuri kirjoittaa teille ennenkuin lähden täältä. Pieni sisareni olisi tuonut kirjeen teille."

Cécile oli nimittäin siellä, ja hänen mukanaan oli nuorin sisar Irma. Heidän äitinsä, joka ei päässyt kotiaskareistaan, oli lähettänyt heidät kysymään, miten sisar jaksaa, ja lähettänyt samalla kolme suurta appelsiinia, jotka olivat nyt pöydällä. Molemmat pikku tytöt olivat tulleet käyden ja olivat ihastuneet pitkään kävelymatkaansa ja kaikkiin puotien ikkunoihin, jotka he olivat nähneet. Se hieno talo, jossa iso sisar makasi vuoteessaan, huvitti heitä paljon, ja pieni elävä nukke, joka makasi tuossa musliiniverhojen peittämässä kehdossa, herätti heissä suurta uteliaisuutta.

"Vai niin, se on siis tehty, oletteko nyt hyvissä voimissa?" kysyi Mathieu.

"Niin on, minä olen ollut vähän ylhäällä viitenä viime päivänä, ja pian pitää minun lähteä täältä, sillä minulla on ollut täällä niin hyvä olla, mutta nyt ovat makianleivän päivät lopussa. Eikö totta, Victoire, näin pehmeää vuodetta ja näin hyvää ruokaa emme saa kadulta?"

Mathieu tunsi Victoiren, tuon pienen palvelustytön, joka istui vuoteensa vieressä liinavaatteita ompelemassa. Hän oli saanut lapsensa kahdeksan päivää aikaisemmin kuin Norine, oli jo ylhäällä ja aikoi lähteä pois huomenna. Nyt teki hän vähän työtä Rosinelle, sille rikkaalle, nuorelle neidille, joka oli ollut sukurutsauksessa isänsä kanssa ja oli eilen synnyttänyt lapsensa viereisessä huoneessa, joka oli kokonaan hänen hallussaan. Kun Amy oli palannut takaisin kotimaahansa, ei Norine ja Victoire olleet saaneet kolmatta toveria huoneesensa.

Tuo pieni palvelija katsahti ylös ja herkesi työstään.

"Ei, emme saa maata ja venytellä, emmekä saa lämmintä maitoamme vuoteen ääreen aamusin. Mutta eihän tämäkään ole hauskaa katsella tuota korkeata harmaata seinää tuossa vastapäätä. Eikä sitä voi koko ikäänsäkään elää mitään tekemättä."

Norine nauroi ja pudisti päätään; hän oli selvästi toista mielipidettä. Nuo molemmat pikkusiskot häiritsivät häntä, ja hän tahtoi päästä heistä erilleen.

"Vai niin, pikku tyttöni, te sanotte, että isä on yhä vielä niin suuttunut minuun, ett'en minä voi tulla kotiin?"

"Ei suinkaan," sanoi Cécile, "ei hän juuri niin suuttunut ole, mutta hän sanoo, että se olisi hänelle alentavaa, ja koko kortteli osoittelisi häntä sormellaan. Ja sitten ärsyttelee Euphrasie häntä varsinkin nyt, kun hän on joutunut kihloihin."

"Onko Euphrasie kihloissa?"

Norine näytti hyvin suuttuneelta varsinkin sitte, kun molemmat sisaret olivat yhteen suuhun kertoneet, että sulhanen oli August Bénard, se nuori, ilomielinen muurari, joka asui samassa talossa kuin hekin. Hän oli ihastunut Euphrasieen, vaikka tämä ei näyttänyt juuri millenkään; hän arveli ehkä myös, että Euphrasie oli reipas ja työteliäs tyttö.

"Minä toivotan onnea heille molemmille. Puolen vuoden perästä antaa Euphrasie hänelle selkään. Tervehtäkää mammaa ja sanokaa, että minä annan palttua teille kaikille, ett'en minä tarvitse teistä ketään. En minä vielä ole paljaan taivaan alla, minä voin kyllä hankkia itselleni työtä, ja onhan aina joku, joka tahtoo minua auttaa. Älkää tulko kukaan enää tänne, kuuletteko, minä tahdon mieluummin päästä teistä erilleni."

Kahdeksan vuotias Irma, joka oli helläsydäminen, alkoi itkeä.

"Minkätähden sinä sellaisia tyhmyyksiä puhut? Me emme ole tulleet tänne tekemään sinulle kiusaa. Minä ajattelin juuri kysyä sinulta, onko tuo pieni lapsi todellakin sinun ja saammeko me antaa sille suutelon, ennenkuin menemme."

Norine katui heti kiivauttaan. Hän kutsui heitä vielä kerran pikkutytöikseen, suuteli heitä hellästi ja sanoi, että heidän täytyy nyt lähteä, mutta saavat tulla takaisin tervehtimään häntä, jos se heitä huvitti.

"Tervehtikää ja sanokaa mammalle kiitokset appelsiineistä. Ja pojan te saatte hyvin mielellänne nähdä, mutta älkää millään muotoa koskeko häneen, sillä jos hän herää, nousee siitä sellainen huuto, että on vähällä tulla kuuroksi."

Kun molemmat pikkutytöt katselivat uteliaasti poikaa, käytti Mathieukin tilaisuutta hyväkseen ja katsoi häntä. Hän oli pieni, vanttera ja kukkea lapsi, leveäkasvoinen ja suuripiirteinen. Mathieun mielestä oli hän ihmeellisesti Beauchênen näköinen.

Nyt tuli sisään rouva Bourdieu erään naisen seurassa, jonka Mathieu tunsi Sofie Couteauksi ja jonka hän oli tavannut Séguinillä, kun tämä oli ollut siellä tarjoomassa imettäjää. Mutta rouva Couteau oli näkevinään Mathieun ensi kerran; sopiva käytös kuului hänen ammattiinsa, ja hän oli muuten luopunut koko uteliaisuudestaan tultuaan sekoitetuksi niin moneen juttuun. Molemmat pikkutytöt jättivät nyt hyvästi ja menivät.

"No, pieni ystäväni", sanoi rouva Bourdieu, "oletteko jo ajatellut, mitä teette tuolla pikku raukalla, joka nukkuu tuossa niin makeasti? Tässä on nainen, josta minä olen puhunut! Hän tulee tänne Normandiestä joka neljästoista päivä, hän tuo mukanaan imettäjiä Pariisiin ja vie mukanaan äskensyntyneitä lapsia täysihoitoon siellä. Koska te ette tahdo imettää itse, voitte kuitenkin olla hylkäämättä häntä ja antaa poika hänelle, kunnes saatte varoja ottaaksenne hänet takaisin. Tai jos te olette päättänyt tykkänään hylätä lapsenne, tahtoo hän tehdä meille sen palveluksen, että vie lapsenne heti löytölastenkotiin."

Norine oli tullut hyvin liikutetuksi, hänen päänsä laskeutui takaisin tyynylle aaltoilevain vaaleain hiusten sekaan, ja hän näytti hyvin tuskaantuneelta.

"Herra Jumala, alatteko te kiusata minua taas?"

Hän pani molemmat kätensä silmäin eteen, ikäänkuin päästäkseen näkemästä.

"Se on minun velvollisuuteni", sanoi kätilö matalalla äänellä Mathieulle. "Meille on sanottu, että tekisimme kaikkemme saadaksemme lapsenvuodenaisten – varsinkin niitten, jotka ovat siinä asemassa kuin tämä tyttö – imettämään itse lapsiaan. Sen kautta tulee usein ei ainoastaan lapsi vaan äiti itsekin pelastetuksi siitä synkästä tulevaisuudesta, joka heitä muuten uhkaa. Vaikka äiti kuinkakin tahtoisi päästä lapsestaan, annamme sen kuitenkin olla hänen luonaan niin kauvan kuin mahdollista, me ruokimme sitä tutilla odotellessamme äidinrakkauden heräävän. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on äiti tullut voitetuksi niin pian kuin hän on antanut rintaa pienokaiselleen ja pitää hänen sitten aina luonaan. Se on sentähden kuin te tapaatte vielä lapsen täällä."

Mathieu meni Norinen luokse, joka yhä vielä makasi siinä kädet kasvoilla.

"Kas niin, tehän ette ole paha, te olette hyvä tyttö. Miksi ette anna rintaa pienelle pojallenne, miksi ette itse tahdo pitää häntä?"

Hän paljasti nyt kyynelettömät, polttavat kasvonsa.

"Onko isä edes tullut tänne tiedustelemaan minun vointiani? Ei, minä en voi rakastaa sellaisen miehen lasta, joka on menetellyt niin häpeällisesti kanssani. Minä suutun ajatellessanikin, että se makaa tuossa kehdossa."

"Mutta eihän se poika parka sille mitään voi! Ja se on juuri hänet, kun te tuomitsette, te rankaisette itseänne, sillä nyt, kun te olette yksinänne, olisi poika ehkä suureksi lohdutukseksi teille."

"Ei, ei, sanon minä! Minä en tahdo, minä en voi, niin nuori kuin olen, pitää huolta lapsesta saamatta pienintäkään apua isältä. Jokainen tietää, mihin itse kykenee, eikö totta? No hyvä, minä en ole niin urhea enkä myöskään niin tyhmä … en, en!"

Mathieu vaikeni, sillä hän näki, ett'ei mikään voinut vaikuttaa siihen vapaudenhaluun, joka Norinessa oli. Hän ilmaisi liikkeellä alakuloisuutensa, mutta hän ei tuntenut vastenmielisyyttä eikä vihaa. Norine oli nyt kerran sellainen, kaunis tyttö ja pää täynnä köyhien ihmisten haluja.

"No niin, sitten me pakoitamme teidän imettämään häntä", sanoi rouva Bourdieu, joka tahtoi tehdä viimeisen ponnistuksensa. "Mutta pojan hylkääminen ei ole kaunista. Miksi te ette usko häntä rouva Couteaulle? Hän veisi pojan täysihoitoon, ja te voisitte ottaa hänen takaisin, kun olette saanut työtä. Eihän se tulisi kalliiksi, isä sen kyllä maksaa."

Nyt suuttui Norine oikein toden tiestä.

"Hänkö maksaisi! Vai niin, kiitoksia paljon! Te ette tunne häntä. Ei siltä, että se hänen rahoissaan olisi mitään, sillä hän on miljonääri. Mutta hän ei mitään toivo niin paljon kuin että lapsi häviäisi, että se vietäisiin johonkin loukkoon, ja jos hän olisi tohtinut, olisi hän kehoittanut minua murhaamaan sen. Kysykää tuolta herralta, valehtelenko minä! Näettehän, ett'ei hän sano mitään. Ja minunko pitäisi sitten maksaa, minun, jolla ei ole soutakaan, ja olen jo ehkä huomenna paljaalla kadulla ilman leipää! Ei, ei, minä en tahdo!"

Hän purskahti itkuun.

"Minä pyydän, antakaa minun olla rauhassa! Neljätoista päivää olette te kiusannut minua tällä lapsella ja antanut sen olla tässä vieressäni siinä luulossa, että minä vihdoinkin rupeisin sitä imettämään. Te tuotte sen minun luokseni, panette sen syliini, että minä katselisin ja suutelisin sitä. Ehtimiseen saatatte te sen itkemään, että minun sydämeni heltyisi ja antaisin sille rintaa. Ettekö te ymmärrä, kun minä käännän pois pääni, kun minä en tahdo suudella enkä edes nähdä häntä, niin on se sentähden, että minä pelkään tulevani voitetuksi, että rupean kuin hullu rakastamaan häntä, joka olisi suuri onnettomuus sekä hänelle että minulle. Hänen on paljoa parempi olla yksinään. Minä pyydän, viekää hän heti pois älkääkä kiusatko minua kauvemmin!"

Hän vaipui takaisin tyynyille hiukset epäjärjestyksessä ja hartiat paljaina, peitti kasvonsa ja nyyhki ääneensä.

Couteauska seisoi hiljaa ja liikkumatta vuoteen ääressä ja odotti. Hän näytti mustassa villaleningissään ja mustassa myssyssään, jota koristi keltainen nauha, pyhäpukuun puetulta talonpoikaisnaiselta, ja hänen kapeat, vilkkaat kasvonsa yrittivät näytellä hyväntahtoista osanottoa. Vaikka tämä affääri näytti menneen myttyyn, rupesi hän kuitenkin lukemaan vanhaa läksyään.

"Teidän pikku poikanne saisi aivankuin oman kodin Rougemontissa. Siellä on paras ilmanala koko departementissä, sinne tulee kansaa Bayeuxistakin parannuksille. Ja nuo pienet lapset, jos tietäisitte, miten niitä siellä lellitellään ja oikein pilataan hellyydellä! Kaikki asukkaat ajattelevat vaan, mitenkä he saisivat luokseen pieniä pariisilaislapsia, ja he rakastavat niitä ja antavat heidän olla kuin prinssit. Eikä se tulisi kalliiksikaan, minulla on eräs ystävätär, jolla on jo kolme kasvattilasta, ja koska hän luonnollisesti ruokkii heitä tutilla, niin voisi hän ottaa neljäkin; hän ottaisi teidän lapsenne melkein kuin kaupanpäälle. Eikö se miellytä teitä?"

Mutta kun hän näki, että Norine vastasi ainoastaan kyynelillä, teki hän jyrkän liikkeen aivan kuin nainen, joka ei tahdo tuhlata aikaansa. Tavallisilla Pariisin matkoillaan kaksi kertaa kuukaudessa vei hän ensin imettäjänsä välitystoimistoihin ja teki sitten kiertokulun kätilöitten luokse kootakseen rintalapset, niin että hän voi matkustaa kotiin samana iltana kahden kolmen naapurivaimon kanssa, jotka auttoivat häntä viedessään kotiin "nuoria penikoita", joiksi hän heitä kutsui. Tänään oli hänellä tavallista kiireempi, sillä rouva Bourdieu, joka käytti häntä yhteen ja toiseen toimeen, oli käskenyt hänen viemään Norinen lapsi heti löytölastenkotiin, ellei Norine anna viedä sitä Rougemontiin.

"Siis", sanoi hän, kääntyen kätilön puoleen, "minä otan tuon toisen naisen lapsen. Parasta on, että menen heti hänen luokseen, että saan sopia asiasta. Sitten tulen minä noutamaan tätä, jonka vien pois juoksujalassa, sillä minun junani lähtee kello kuusi!"

Kun he olivat menneet Rosinen huoneesen, joka oli eilen synnyttänyt lapsensa, ei kuulunut huoneen syvässä hiljaisuudessa muuta kuin Norinen ankarat nyyhkytykset. Mathieu oli istunut kehdon viereen ja katseli sanomattomalla säälillä tuota pientä olentoparkaa, joka yhä nukkui tyytyväisesti. Victoire, tuo nuori palvelustyttö, joka oli koko ajan istunut äänetönnä ommellen, alkoi nyt puhua sävyisällä tavallaan vilkaisematta edes neulastaan:

"Te teette aivan oikein siinä, ett'ette anna lastanne tuolle lurjukselle. Vaikka häntä miten kohdeltaisiin löytölastenkodissa, on hänellä kuitenkin aina parempi olo siellä kuin hänen luonaan. Siellä hänellä on ainakin mahdollisuus elää. Juuri sentähden tahdoin minä, että minun lapseni oli heti vietävä sinne. Minä olen kotoisin niiltä seuduilta, Bervillestä, kuten tiedätte, puolen penikulman päästä Rougemontista, ja minä tunnen tuon Couteauskan, meillä puhutaan kyllä tarpeeksi hänestä. Niin, niin, kyllä siinä on kaunis nainen! Ensin hän laittoi niin, että sai lapsen, päästäkseen siten imettäjäksi; mutta kun hän huomasi, ett'ei hän omaa maitoaan myymällä voi tarpeeksi nylkeä ihmisiä, alkoi hän myydä muitten maitoa. Se on kaunis ammatti, jonka harjoittajalla ei saa olla sydäntä. Sitten oli hänellä onni päästä naimisiin erään suurikasvuisen miehen kanssa, joka saa nyt tanssia hänen pillinsä mukaan ja joka auttaa häntä. Hän hankkii myös imettäjiä ja vie pois pikkulapsia, kun on kiire. Niillä kahdella on useampia murhia omallatunnollaan kuin sellaisilla murhaajilla, jotka mestataan. Bervillen pormestari sanoi, että Rougemont on koko departementin häpeäpilkku. Rougemontin ja Bervillen välillä on aina ollut vihamielisyyttä, se on tietty. Mutta se on varma ja tosiasia, että Rougemontin asukkaat pitelevät aivan liian huolimattomasti pariisilaislapsia. Kaikilla asukkailla siellä on sormensa mukana tässä pelissä, koko kylällä ei ole muuta elinkeinoa, ja kaikki käy vaan siihen suuntaan, että voitaisiin haudata niin monta kuin suinkin. Lapset eivät todellakaan elä vanhoiksi siellä. Mitä enemmän niitä kuolee, sitä parempi on ansio. Eipä siitä syystä ole ihmettelemistä, että Couteauska koettaa viedä sinne lapsia niin paljon kuin suinkin."

Hän kertoi kaiken tämän mitä uskottavimmalla äänellä, sillä hän oli teeskentelemätön tyttö, eikä Pariisi ollut häntä opettanut vielä valehtelemaan.

"Ennen muinoin kuului sieltä vielä pahempaa. Minä olen kuullut isäni kertovan, että hänen aikanaan veivät lastenkulettajat sinne neljä viisi lasta kukin, oikeita taakkoja, jolloin lapset olivat nuorilla sidotut kimpuiksi ja kannettiin kainalossa. Rautatien asemalla latoivat he nämät kimput odotussalien penkeille. Eräänä päivänä unohti eräs Rougemontin vaimo yhden lapsen asemalle, ja siitä nousi hirveä juttu, sillä lapsi löydettiin sitten kuolleena. Ja junissa nähtiin joukottain noita lapsiparkoja, jotka itkivät nälästä. Varsinkin talvella oli tuo ihan inhoittavaa; lapset olivat vilunsinisiä ja vapisivat kylmästä, ja repaleiset kapalovyöt tuskin voivat verhota heitä. Usein kuoli muutamia heistä, ja pieni ruumis jätettiin sitten lähimmälle asemalle ja haudattiin lähimpään kirkkomaahan. Voinette ajatella, missä tilassa ne tulivat perille, jotka eivät matkalla kuolleet. Meillä hoidetaan sikoja paljoa paremmin, sillä niitten ei anneta sillä tavalla matkustaa. Minun isäni sanoi, että se voisi saada kivetkin itkemään. Mutta nyt on tarkempi järjestys, lapsenkulettajat eivät saa viedä kuin yhden lapsen kerrallaan. He kiertävät asetuksia, tietysti, ja ottavat mukaansa kaksi, ja sitten heillä on muita naisia apuna, he käyttävät niitten apua, jotka matkustavat kotiinsa. Couteauskalla esimerkiksi on paljon metkuja, joilla hän vetää viranomaisia nenästä. Ja koko Rougemont katsoo sormiensa läpitse, sillä on liian suuri etu siitä, että liike käy hyvin, ja yhtä asiaa he vaan pelkäävät, sitä, että poliisi sekaantuu liikkeenhoitoon. Se ei paljon auta, että hallitus lähettää joka kuukausi tarkastajia, vaatii todistuksia ja suosituksia pormestarilta. Se ei ollenkaan estä eukkoja lähettämästä niin monta pienokaista kuin suinkin toiseen maailmaan. Eräs meidän Rougemontissa oleva sukulaisemme sanoi kerran: 'Malivoireskalla oli onni, hän pääsi neljästä viime kuussa.'"

Victoire vaikeni hetkiseksi pannessaan lankaa neulansilmään. Norine itki yhä vaan. Mathieu kuunteli mykkänä kauhusta ja silmät luotuina nukkuvaan lapseen.

"Nyt ei tosin ole niin paljon juttuja liikkeellä Rougemontista kuin ennen muinoin", jatkoi palvelustyttö, "mutta ainakin niin paljon, että se pelättää hankkimasta lapsia maailmaan. Me tunnemme kolme tai neljä kasvatusäitiä, jotka eivät ole suurenkaan arvoiset. Sarvesta saavat lapset syödä aina, ja voitteko ajatella millaisia sarvia, ei niitä koskaan puhdisteta, talvella ovat ne täynnä jäätynyttä maitoa ja kesällä hapanta. Vimeuxskan mielestä tulee sarvi liian kalliiksi, ja hän elättää kaikkia penikoitaan sopalla; sillä tavalla pääsee hän pikemmin niistä eroon, niitten vatsat tulevat suuriksi, paisuvat, niin että näyttää kuin ne olisivat repeämäisillään. Rouva Loiseaun luona on niin ilettävän likaista, että siellä täytyy pitää nenästään kiinni, kun lähestyy sitä nurkkaa, jossa pienokaiset makaavat vanhoilla rievuilla liassaan. Gavettella taas menee eukko miehensä kanssa työhön, niin että neljän kasvatuslapsen hoito on uskottu isoisälle, seitsenkymmenen vuotiaalle saamattomalle ukolle, joka ei voi edes estää kanoja hakkaamasta pienokaisilta silmiä päästä. Vielä huonompaa on Couchoixskan luona, jolla ei ole ketään lasten hoitajaa, vaan hän sitoo ne kiinni kehtoihin, jotta ne eivät pudottautuisi kuoliaaksi lattialle. Jos te käytte kylän kaikissa taloissa, löydätte samaa kaikkialta. Ei ole ainoatakaan perhettä, joka ei tekisi kauppoja tuolla markkinatavaralla. Meidän seuduilla on kyliä, joissa tehdään pitsejä, toisia, joissa valmistetaan juustoa tai omenaviiniä. Rougemontissa valmistetaan lasten ruumiita."

Hän herkesi ompelemasta ja katseli Mathieutä kirkkailla silmillään.

"Mutta hirvein kaikista on Couillardska, vanha varasnainen, joka on ollut vankilassa puolen vuotta ja asettunut nyt asumaan kylän ulkopuolelle metsänlaitaan. Ei ainoakaan lapsi ole koskaan päässyt elävänä hänen kynsistään. Se on hänen erikoisalansa. Kun esimerkiksi nähdään Couteauskan vievän lapsen hänelle, niin tiedetään heti, mitä se merkitsee. Couteauska on varmaankin sopinut hänen kanssaan, että lapsen pitää kuoleman. Vanhemmat maksavat kolme neljä sataa frankia sillä ehdolla, että lapsi saa täysihoidon, kunnes hän on käynyt rippikoulun; ja voitteko ajatella, että lapsi kuolee kahdeksassa päivässä; tarvitsee ainoastaan jättää ikkuna sulkematta; niin teki eräs kasvatusäiti, jonka minun isäni tunsi, eräänä talvena; kun hänellä oli puolen tusinaa pienokaisia, avasi hän oven selkiselälleen ja meni sitten ulos kävelemään. Tämän pojan tästä viereisestä huoneesta, jossa Couteauska nyt on, vie hän varmaan Couillardskan luokse, sillä minä kuulin neiti Rosen äskettäin sopineen hänen kanssaan neljästäsadasta frankista, joka olisi maksettava yhdellä kertaa, eikä sitten enään tarvitsisi huolehtia asiasta."

Hänen täytyi nyt vaieta, sillä Couteauska tuli sisään noutamaan Norinen lasta. Norine ei enään itkenyt, vaan kuunteli uteliaasti tuon pienen palvelustytön juttuja. Mutta kun hän näki Couteauskan, heittäytyi hän maata kasvot tyynyä vastaan, aivankuin hänellä ei olisi ollut voimia nähdä, mitä nyt piti tapahtuman. Mathieu nousi; hänkin oli hyvin liikutettu.

"Se on siis päätetty; minä vien hänet mukanani", sanoi Couteauska. "Rouva Bourdieu antoi minulle paperilapun, johon on kirjoitettu syntymäpaikka ja päivä, jolloin hän on syntynyt. Nyt tahtoisin minä tietää hänen ristimänimensä … minkä nimen te tahdotte antaa hänelle?"

Norine ei vastannut heti. Sitten sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä:

"Alexandre."

"Vai niin, Alexandre. Mutta parasta olisi, että te antaisitte hänelle vielä toisen nimen, niin että voisitte tuntea hänen paremmin jonakuna päivänä tulevaisuudessa, jos teillä on halua."

Norinesta täytyi taaskin pusertaa vastausta.

"Honoré."

"Siis Alexandre Honoré. Viimeinen nimi on teidän oman nimenne mukaan, ja ensimäinen on isän, eikö niin? Nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen. Mutta kello on jo neljä, minä en mitenkään ehdi junaani, ellen ota hevosta. Se on kaukana hornassa, Luxembourg-puiston tuolla puolen. Hevoskyyti on kallista … miten me siitä sovimme?"

Hänen siinä inistessään saadakseen kiristetyksi tuolta tyttöparalta muutamia lantteja, sai Mathieu päähänsä seurata itse häntä löytölastenkotiin voidakseen sanoa Beauchénelle, että lapsi oli oikealla tavalla otettu vastaan hänen läsnä ollessaan. Hän sanoi Couteauskalle lähtevänsä mukaan, ottavansa hevosen ja kyyditsevänsä hänen lapsen kanssa sinne.

"No, sehän sopii hyvin, tulkaa sitten. On synti herättää tätä pienokaista, hän nukkuu niin hyvin, mutta sen täytyy kuitenkin tapahtua."

Luisilla käsillään, jotka olivat tottuneet pitelemään tätä kauppatavaraa, otti hän ylös lapsen, hieman kovakouraisesti; hän unohti hyväntahtoisen ja lempeän käytöksensä, kun oli kysymyksessä viedä lapsi kilpailijalle. Poika heräsi ja alkoi huutaa.

"No, tuhannen vietävä, tästä ei tule hauskaa, jos hän tarjoo meille soittoaan vaunuissa. Tulkaa, kiirehtikää!"

Mutta Mathieu pysäytti hänet.

"Ettekö tahdo suudella häntä, Norine?"

Kun lapsi alkoi huutaa yhä kovemmin, painoi tyttöparka päänsä syvälle tyynyyn ja sulki käsillä korvansa.

"En, en, viekää pois hänet, viekää heti paikalla, älkää nyt taas ruvetko kiusaamaan minua!"

Hän painoi umpeen silmänsä ja torjui kädellään luotaan sen kuvan, jolla häntä ahdistettiin. Kun hän tunsi, että Couteauska pani lapsen sänkyyn, kävi vapistus hänen ruumiinsa lävitse, hän nousi istualleen ja suuteli ilmaan sattuman varaan; suutelo sattui pieneen, valkeaan myssyyn. Norine oli avannut itkettyneet silmänsä ainoastaan raolleen, hän näki tuon pienen olennon epäselvänä haamuna, joka huusi ja potki.

"Te otatte minulta hengen, viekää pois hän, viekää pois hän!"

Vaunuissa vaikeni lapsi äkkiä; vaunujen keinuminen joko rauhoitti häntä tai pelkäsi hän pyörien jyrinää. Couteauska, joka piteli lasta polvillaan, oli alussa vaiti ja katseli päivänpaisteisia katukäytäviä, ja Mathieu, joka tunsi tuon pienen olentoraukan jalat polveansa vastassa, vaipui synkkiin mietteisiin. Mutta sitten aukasi Couteauska suunsa.

"Tuo tyttö teki hyvin väärin siinä, ett'ei uskonut lastaan minulle, minä olisin antanut hänen hyviin käsiin ja hän olisi tullut paksuksi ja lihavaksi kuin kirkonenkeli Rougemontissa. Mutta kaikki luulevat, että me kiusaamme lapsia turhan voiton tähden. Jos hän nyt olisi antanut minulle viisi frankia ja maksanut rautatiepiletin, niin olisiko se vienyt häntä vararikkoon? Niin kaunis tyttö kuin hän, voi aina hankkia rahaa. Minä tiedän, että meidän ammatissa on kyllä sellaisia, jotka eivät ole niinkään rehellisiä, he pettävät ja vaativat välityspalkkiota ja antavat sitten lapset täysihoitoon alhaisempaa maksua vastaan, he varastavat sekä vanhemmilta että imettäjältä. Ei ole kunniallista tehdä noista pienistä olennoista kauppatavaraa, aivankuin kananpojista ja vihanneksista. Minä sitävastoin olen arvossa pidetty nainen, meidän kylämme pormestarin suosittama, minulla on todistus siveellisestä käytöksestäni, jonka voin näyttää vaikka koko maailmalle. Ja jos te joskus tulette Rougemontiin, niin kysykää Sofie Couteauta; te saatte silloin kuulla, että hän on työihminen, joka ei ole kellekään sounkaan velkaa."