IV
Kun Mathieun seuraavana päivänä piti ryhtyä arkaluontoiseen tehtäväänsä, muisti hän ne molemmat kätilöt, joitten nimen kamarineiti Céleste oli maininnut aamiaisen aikana Séguinin luona. Aluksi hän ei välittänyt rouva Rouchesta, josta tuo tyttö oli niin omituisin sanoin maininnut – hän oli niin "palvelukseen halukas" ja teki "vilauksessa" tehtävänsä. Mutta hän tahtoi saada tietoja rouva Bourdieusta, kätilöstä, joka oli vuokrannut kokonaisen pienen talon Miromesnilkadun varrelta ja otti vastaan täysihoitolaisia. Hän oli muistavinaan, että tämä jälkimäinen oli auttanut rouva Morangea Reinen syntyessä, ja tästä sai hän sen ajatuksen, että hän kyselee ensin Morangelta.
Morange istui jo konttoorissaan työpöytänsä ääressä ja näkyi ujostuvan jo ensi kysymyksestä.
"Niin, se oli eräs ystävätär, joka neuvoi vaimolleni rouva Bourdieun. Mutta minkätähden te sitä kysytte?"
Hän katseli Mathieutä levottomasti, aivankuin nimi Bourdieu olisi kuin salama iskenyt hänen muitten ajatustensa joukkoon. Vai levittikö se ehkä äkkinäistä valoa erääseen kiusoittavaan ajatukseen, josta ei vielä oltu tehty lopullista päätöstä? Morange istui hetken kalpeana ja vapisevin huulin.
Sitten pääsi häneltä vastahakoisesti tunnustus, kun hän ensin oli muutamista Mathieun sanoista ymmärtänyt, että asia koski Norinea.
"Minun vaimoni puhui juuri aamulla rouva Bourdieusta. Minä tuskin tiedän, kuinka se tuli puheeksi. Siitä on kauvan, kuten tiedätte, emmekä me voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta hän suoritti tehtävänsä erittäin hyvin, ja nyt luulen minä, että häntä pidetään hyvinkin taitavana. Kuulustelkaa vaan häntä, minä luulen, että hän on sopiva henkilö."
Mathieu seurasi tätä neuvoa. Mutta kun hän sai kuulla, että täysihoito rouva Bourdieun luona oli kallis, voitti hän vastenmielisyytensä ja meni ensin Rocherkadun varrelle saadakseen suoranaisia tietoja rouva Rouchesta. Jo talon ulkonäkökin peloitti häntä: musta vanhanaikuinen talo siinä paikassa, jossa katu kallistuu jyrkkää mäkeä alas, pimeä ja haiseva porttikäytävä, joka vei pieneen pihaan, minkä puolella oli kätilön likainen, pieni huoneusto. Sieltä haiskahti nenään kloakki-ilma ja rikoksellisuus. Portin päällä oli keltainen kyltti, jossa oli rouva Rouchen nimi.
Kun Mathieu soitti, vei eräs palvelijatar, jolla oli likainen esiliina, hänet pieneen vierashuoneeseen, jonka ilma oli myrkyttynyt keittiön hajusta, ja täällä otti hänet vastaan kolmenkymmenenviiden tai kuuden vuotias nainen, mustiin puettu, laiha olento, jolla oli lyijynharmaa iho, ohuet, värittömät hiukset ja suuri nenä, joka otti suuren tilan kasvoissa. Pitkäveteinen, hiljennetty puhetapa, varovaiset, kissamaiset liikkeet, ainainen hapan hymy saivat aikaan sen vaikutuksen, että hän oli pelättävä nainen joka voi peukaloaan äänettömästi painamalla passittaa vielä syntymättömän ihmisen pois tästä maailmasta. Hän sanoi muuten itse, että hän ottaa vastaan sellaisia hoitolaisia, joilla on jälellä kahdeksan päivää synnytykseen, sillä hänen taloutensa oli järjestetty siihen tarkoitukseen, ja tuo lopetti kaikki keskustelut. Mathieu pakeni pois tuntien inhoa ja ahdistusta.
Se pieni kolmikerroksinen talo, jossa rouva Bourdieun liike oli, La Boëtie- ja de Penthièvrekatujen kulmassa, näytti ainakin hauskalta valkoisine musliiniverhoineen ikkunoissa. Hieno osoitekilpi ilmoitti, että siellä asui ensi luokan kätilö, ja naisia otettiin täysihoitoon. Alakerrassa oleva myymälä oli eräällä rohdoskauppiaalla, jonka tuoksuavat yrttiniput levittivät lemuaan käytävään. Ovi kadun puolelle oli aina sulettu, kuten yksityisasunnoissa, ja komea käytävä vei hyvin suurelle pihalle, jota ympäröitsivät korkeat kasarmimuurit. Siellä oli hyvin hauskaa, ja erityisesti huomautettiin, että rumpujen ja torvien äänet kuuluivat tukahutettuina seinäin läpitse, niin ett'ei niistä ollut haittaa.
Ensi kerroksessa, jonka käytävä jakoi kahtia, oli sali, rouva Bourdieun työhuone ja makuuhuone, yhteinen ruokasali ja keittiö. Toisessa ja kolmannessa kerroksessa olivat hoidokkaiden huoneet, kaikkiaan kaksitoista, toisissa kolme ja neljä vuodetta, toisissa taas ainoastaan yksi, mutta silloin olivat ne luonnollisesti kalliimmat. Siellä vallitsi rouva Bourdieu, kahdenneljättä vuotias, kaunis tummaverinen nainen, hieman lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli iloiset kasvot, jotka paljon edistivät hänen laitoksensa hyvää nimeä. Väitettiin kyllä, ett'ei olisi tarvinnut paljoakaan etsiä nurkista, kun jo olisi löytynyt jotakin, mutta ne olivat varmaankin kadehtijat, jotka noin puhuivat. Liian likaisia juttuja ei hänestä vielä ollut kiertämässä. Vaivaishoito lähetti hänelle lapsivuodenaisia, kun ei ollut tilaa sairashuoneissa. Ja se tuntui olevan varma takuu laitoksen kunniallisuudesta; ja sinne oli saapunut myöskin paljon arvossa pidettyjä ja hienoja potilaita.
Mathieun täytyi tinkiä, sillä rouva Bourdieu pyysi alussa kaksisataa frankia kuukaudessa, ja kun hän yhä piti puoliaan oli rouva suuttumaisillaan ja puhui ylpeällä äänellä, vaikka hän muuten oli hyvin hyväluontoinen.
"Mitenkä tuo riittäisi? Kukaan meistä ei kokoa itselleen omaisuutta. Meidän täytyy käydä kaksi vuotta lapsenpäästölaitoksessa saadaksemme diploomin, ja se maksaa meille tuhannen frankia vuodessa. Ja kalliiksi tulee tällaisen liikkeen perustaminen, ja täytyy oikein nähdä nälkää, ennenkuin ennättää saada potilaita, ja tästä syystä joutuu niin moni meistä turmioon. Ja vieläpä sittenkin, kun on onnistunut – Jumala tietäköön, millaisilla ponnistuksilla – saattaa sellainen liike kuin minun aina mieliharmeja; ei koskaan lepoa, ainainen vastuunalaisuus, uhkauksia pienimmästäkin varomattomuudesta, pienimmästäkin erehdyksestä leikkauksissa tai koneitten käyttämisessä. Sen lisäksi poliisin vakoilut, tarkastajain odottamattomat käynnit, ääretön joukko varovaisuuskeinoja, joita täytyy ottaa huomioon ja joita te ette edes aavistakaan."
Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Mathieu liikkeellä antoi ymmärtää, että hän tunsi nuo kaikki ja että kätilöt pelkäsivät aina poliisia.
"Ei, luonnollisesti, kaikki asiathan pitää olla järjestyksessä. Mutta tänne tulkoot he mielellään, he eivät koskaan löydä minua luvattomissa hommissa. Kolmestakymmenestä vuoteestani on minulla aina enemmän kuin viisikolmatta kaikkein kansanluokkain naisten hallussa. Kun he vaan alistuvat järjestyssääntöihin ja maksavat hoidostaan, en minä edes kysy, mistä he tulevat. Ei nimeä eikä osoitetta, ammattisalaisuus kieltää minun ilmaisemasta sellaistakaan, mitä sattumalta olen huomannut. He ovat vapaat, heidän ei tarvitse pelätä mitään, ja jos me sovimme siitä naisesta, josta te puhutte, tarvitsee teidän ainoastaan tuoda hän tänne määrättynä päivänä, ja hän löytää minun luonani varmimman ja terveellisimmän pakopaikan."
Suurella tottumuksellaan oli rouva Bourdieu varmaankin päässyt ensi silmäyksellä tämän asian perille: joku raskas naimaton nainen, josta herra tahtoo kunniallisella tavalla päästä erilleen. Se oli aina hyvää affääriä. Kun hän sai tietää, että oli kysymys naisen sijoittamisesta sinne neljäksi kuukaudeksi, tuli hän taipuvaisemmaksi ja lupasi vihdoin kuudella sadalla frankilla sillä ehdolla, että nainen makaisi sellaisessa huoneessa, jossa on kolme sänkyä, yhdessä kahden muun kanssa.
Kaikki päätettiin valmiiksi, ja potilas saapui samana iltana.
"Teidän nimenne on Norine, tyttöseni, siinä kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Minä sijoitan teidät heti, kun olette saanut kapineenne huoneesen. Te olette kaunis kuin pikku enkeli, ja minä olen jo varma siitä, että meistä tulee hyvät ystävät."
Vasta viiden päivän perästä tuli Mathieu tervehtimään Norinea ja kuulemaan, miten hän viihtyi rouva Bourdieun luona. Kun hän ajatteli vaimoaan, omaa rakasta Marianneansa, jonka iloista raskaudentilaa hän hellästi jumaloitsi, tunsi hän ääretöntä surua noita häpeällisiä, päivänvaloa pelkääviä ja halveksittuja raskaudentiloja kohtaan, kaikkia noita onnettomia naisia kohtaan, joille äidiksi tuleminen on katkera koetus. Ajatus siitä alennuksesta, siitä liasta, niistä rikoksista, joihin äiteys voi vajottaa naisen, vaivasi häntä kuin joku saasta, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sydämensä sillä tavalla vuotavan verta osanotosta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.
Hänen oli taaskin täytynyt riidellä Beauchênen kanssa, joka oli pannut vastaan kuultuaan, että viisisataa frankia ei riittänyt. Lopulta oli hänen onnistunut saada Beauchêne ostamaan vähän liinavaatteita Norinelle ja antamaan taskurahaakin, kymmenen frankia kuukaudessa. Ja hän aikoi nyt antaa tuolle tyttöparalle ensimäisen kympin.
Kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Mathieu saapui Miromesnilkadulle. Eräs palvelijatar, joka oli mennyt ylös ilmoittamaan Norinelle, tuli alas ja sanoi, että Norine oli vielä vuoteessaan, mutta että herra voisi hyvinkin mennä sinne, sillä "rouva" oli nykyään yksin huoneessaan. Hän antoi Mathieun nousta portaita ylös, aukasi erään oven kolmannessa kerroksessa ja sanoi:
"Rouva, täällä on herra."
Kun Norine tunsi Mathieun, nauroi hän veitikkamaisella tavallaan.
"Katsokaahan, hän luulee teitä lapsen isäksi! Synti on, ett'ei niin ole laita … tehän olette niin hyvä."
Hänen kauniit, vaaleat hiuksensa olivat hyvin kammatut ja solmitut niskaan, hän oli pukeutunut yönuttuun ja istui sängyssä kaksi tyynyä selän takana, komeana ja valkeana kuin kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö. Hän veti häveliäisyydestä peitettä ylemmäksi, joka todisti, että hänellä lankeemuksestaan huolimatta oli vielä hyvin paljon viattomuutta jälellä.
"Oletteko te sairas?" kysyi Mathieu.
"Enpä tietenkään, minä vaan huvittelen. Täällä on sallittu makaileminen; sentähden minä laiskottelen. Tämä on uutta minulle, jonka täytyi nousta ylös kello kuusi pahimmassakin Jumalan ilmassa ja mennä tehtaasen. Täällä on lämmitetty, niinkuin näette, ja katsokaa minun huonettani, minä asun kuin prinsessa."
Mathieu vilkasi ympärilleen. Se oli hyvin suuri huone, ja vaaleanharmaat kukalliset tapetit peittivät seiniä. Noista kolmesta sängystä oli kaksi vieretysten ja kolmas, jonka luona oli yöpöytä ja tuoli, oli vähän erillään. Siellä oli vielä piironki, kaappi, yksinkertaisia huonekaluja kuin köyhässä hotellissa. Mutta molemmat ikkunat, jotka olivat päin korkeita, harmaita kasarmin seiniä, päästivät tällä hetkellä sisään kirkasta päivänvaloa, jonka säteet puhkasivat itselleen tien kahden lähimpänä olevan talon välistä.
"Niin, eihän tämä huone ikävä ole", sanoi Mathieu.
Hän kääntyi nyt seinän luona olevaan sänkyyn päin ja vaikeni nähdessään sen luona pitkän, mustan olennon, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli melkein vanhapiika, kuiva, laiha, karkeapiirteinen, silmät sammuneet ja huulet vaaleat. Hänellä ei ollut lantioita eikä rintoja ja näytti kahdesta laudasta tehdyltä. Hän kiinnitti juuri pientä kapsäkkiä, joka oli sängyssä matkalaukun vieressä.
Kun hän meni ovea kohden näkemättäkään edes vierasta, pysäytti Norine hänet.
"Vai niin, onko kaikki valmista nyt, menettekö te alas maksamaan?"
Hän näkyi miettivän hieman, ennenkuin ymmärsi; sitten sanoi hän murtaen vahvasti englanninkielellä:
"Yes, maksama."
"Mutta ettekö tule vielä ylös jäähyväisille?"
"Yes, yes."
Kun hän oli mennyt, kertoi Norine, että hänen nimensä oli Amy, että hän ymmärsi vähän ranskaa, mutta osasi puhua ainoastaan muutaman sanan. Ja hän olisi kertonut koko jutun, ellei Mathieu olisi istunut hänen viereensä ja keskeyttänyt.
"No, minä näen, että kaikki on hyvin, ja te olette tyytyväinen."
"Oi, luonnollisesti, hyvin tyytyväinen. Ei minulla ole koskaan ollut näin hyvä olla, eikä minua koskaan ole niin hoideltu aamusta iltaan. Minä en toivo mitään muuta enemmän kuin että tätä kestäisi niin kauvan kuin mahdollista."
Hän purskahti nauruun eikä edes ajatellutkaan enää lasta, jota hän kantoi sydämensä alle. Mathieu koetti turhaan herättää hänessä äidinrakkautta, hän kysyi, mitä Norine tämän jälkeen rupeisi tekemään, mitä hän aikoi. Mutta Norine ei edes ymmärtänyt kysymystä, vaan luuli, että Mathieu puhui hänelle lapsen isästä, ja hän kohotti olkapäitään ja sanoi antavansa palttua hänelle eikä hän koskaan ole ollut niin tyhmä, että olisi luottanut hänen apuunsa. Äiti oli käynyt tervehtimässä Norinea hänen ollessaan toista päivää täällä. Mutta tämäkään käynti ei ollut herättänyt toiveita, Norine ei voinut toivoa mitään kotoaan, he olivat sellaisessa köyhyydessä. Kaunis tyttö ei ole koskaan neuvoton. Hän oikasi itsensä valkeassa vuoteessaan iloisena siitä, että tunsi itsensä, nuoreksi ja kukoistavaksi ja jo tuon haalean laiskuuden saastuttamana ja vahvasti päättäneenä, että hän, jos se vaan on mahdollista, makaa koko ikänsä aamusin, sillä hän luuli nyt oppineensa tuntemaan tämän elämän ihanan viehätyksen.
Sitten puhui hän ylen ylpeänä, miten hieno ja kunniallinen tämä talo oli, aivankuin talo olisi heijastanut loistonsa häneenkin.
"Täällä ei koskaan kuule riitaa eikä karkeita sanoja. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä. Tämä on varmaan kunnollisin talo koko korttelissa, ja vaikka kuinka nuuskittaisiin nurkissa, niin ei täältä löydetä mitään likaista. Tosin ei tänne oteta vastaan yksinomaan prinsessoja, mutta jos osaa käyttäytyä, niin saman tekevähän se on, kuka täällä on."
Ja hän tahtoi mainita esimerkin.
"Tuossa kolmannessa sängyssä tuolla on pieni kahdeksantoista vuotias palvelustyttö. Hän on sanonut oikean nimensä, hän on Victoire Boquelet, eikä hän edes salaakaan historiaansa. Kun hän tuli maakylästään, sai hän paikan Pariisissa erään koronkiskurin luona, jonka poika, pitkä kaksikymmenvuotias retkale, kävi häntä keittiössä tervehtimässä. Hän oli kokematon maalaistyttö eikä hän edes voinut aavistaakaan, miten tuo poika oli saanut tahtonsa täytetyksi. Pojan äiti ajoi luonnollisesti heti tytön pois. Tuo tyttöparka löydettiin sitten kadulta, ja vaivaishoito lähetti hänet tänne. Mutta minä voin vakuuttaa, että hän on niin hyvä ja työteliäs, sellainen kelpo tyttö, että hän omasta tilastaan huolimatta hoitelee erästä nuorta raskasta naista, joka asuu yksityisessä huoneessa tässä vieressä. Se on sallittua täällä, että köyhät saavat auttaa rikkaita. Ja se toinen nuori nainen, joka on ilmoittanut nimekseen ainoastaan Rosine… niin siinäkin on kokonainen historia, jonka Victoire on saanut kuulla …"
Ovi aukeni, hänen puheensa keskeytyi ja hän huudahti:
"Mutta tuossahan tulee Victoire!"
Mathieu näki edessään pienen, kalpean tytön, joka tuskin näytti vielä viidentoista vuotiaaltakaan. Hänellä oli tuuheat, punertavat hiukset, pystynenä, pienet silmät ja pieni suu. Hän näytti vielä olevan häpeissään onnettomuutensa tähden ja katseli ihmisiä, aivankuin olisi tahtonut pyytää jotakin selitystä. Tuon olentoparan takana oli Mathieu näkevinään tuhansia onnettomia tyttöjä, joita maaseutu lähettää Pariisiin ja joitten historia on aina sama, pitkä jono palvelustyttöjä, jotka tulevat raskaiksi ja ajetaan pois porvarillisen siveysopin nimessä. Mitähän tuostakin tulee? Kuinka monta eri paikkaa hän vielä saa ja menettää ja kuinka monta raskautta odotti häntä?
"Eihän Amy lie vielä mennyt?" kysyi hän. "Minä tahdon sanoa hänelle jäähyväiset."
Kun hän näki kapsäkin, joka vielä oli sängyn vieressä, ja Norine oli esittänyt hänelle Mathieun uskottuna ystävänä, alkoivat molemmat puhua englannittaresta ja mitä he hänestä tiesivät. Mitään varmaa hänestä ei voinut sanoa, hän puhui kieltä, jota oli mahdoton ymmärtää, ja oli sen lisäksi vielä niin vähäpuheinen, että hänen suhteistaan tiedettiin tuskin mitään. Mutta hän oli kuitenkin ollut jo kolme vuotta sitten täällä ja synnyttänyt ensimäisen lapsensa. Ja nyt toisella kerralla samoin kuin ensimäiselläkin oli hän saapunut aivan odottamatta, kahdeksan päivää ennen synnytystä; kun hän sitten oli ollut vuoteessa kolme viikkoa ja eronnut lapsestaan lähettämällä sen löytölasten kotiin, palasi hän takaisin isänmaahansa, nousi vakavana samaan höyrylaivaan, joka oli tuonutkin hänen tänne. Ja jokaisessa synnytyksessään säästi hän vähän käyttämällä meno- ja paluupilettiä.
"Se on hyvin mukavaa", sanoi Norine. "Meidän luokse saapunee joukottain sellaisia naisia ulkomailta. Kun muna on munittu Pariisissa, ei kenenkään ole helppo löytää sen kuoria. Minä luulen, että tämä on joku nunna … niin, luonnollisesti ei sellainen nunna joita meillä on Ranskassa, vaan joku sellaisista naisista, jotka elävät yhdessä jossakin laitoksessa, jonkinlainen laupeudensisar. Hänen nenänsä on ehtimiseen jossakin hartauskirjassa."
"Joka tapauksessa", sanoi Victoire, "on hän hyvin hieno; luonnollisesti ei kaunis, mutta hyvin kohtelias eikä ollenkaan juoruava."
He vaikenivat, sillä Amy tuli sisään. Mathieu katseli häntä uteliaasti. Miten omituista, että tuo pitkä, kuiva, karkea olento, joka näytti olevan luotu kaikkea muuta kuin rakkautta varten, tuli säännöllisesti Ranskaan synnyttämään lapsen höyrylaivan kahden kulkuvuoron välillä! Ja mikä flegmaattinen sydämettömyys, ei mitään mielenliikutusta lähtiessä, ei ajatustakaan lapsesta, jonka hän on jättänyt omiin oloihinsa! Hän ei heittänyt silmäystäkään tähän huoneesen, jossa hän oli kärsinyt, ja hän oli juuri ottamaisillaan keveät matkakapineensa, kun nuo molemmat toiset, jotka olivat enemmän liikutettuja kuin hän, tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset.
"Voikaa hyvin", sanoi Norine, "ja onnellista matkaa!"
Englannitar antoi poskensa suudeltavaksi ja suuteli sitten itse tuota kaunista tyttöä hiuksille rehellisen levottomuuden katseella.
"Yes, voi hyvin … te myös."
"Älkää unohtako meitä ja tulkaa pian takaisin!" lisäsi Victoire ajattelemattomasti, kun englannitar oli antanut hänelle pari kunnon paukkusuuteloa.
Nyt hymyili Amy heikosti vastaamatta sanaakaan. Sitten meni hän ulos tyynesti ja päättävän näköisenä katsomatta edes ympärilleen, ja pieni palvelustyttö seurasi mukana ja huudahti:
"Miten tyhmä minä olen! Minunhan piti sanoman teille, että Rosine tahtoo jättää teille jäähyväiset. Tulkaa minun kanssani!"
Kun Norine jäi kahdestaan Mathieun kanssa, veti hän viehättävällä häveliäisyydellä ylemmäksi peitteen, joka oli valunut alas syleilyssä, ja jatkoi kertomustaan:
"Neiti Rosinen jutun olen kuullut Victoirelta, eikä se todellakaan ole liiaksi hauska. Hän on hyvin rikkaan jalokivikauppiaan tytär. Me emme luonnollisesti tiedä nimeä, emmekä missä osassa Pariisia hänen isänsä myymälä on. Hän on äskettäin täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ja hänellä on veli, joka on viidentoista vuotias; isä on neljänkymmenen neljän. Minkätähden minä mainitsin heidän ikänsä, sen saatte pian tietää. Niin, jalokivikauppias tuli leskeksi, ja tiedättekö, miten hän käyttäytyi korvatakseen vaimonsa? Kaksi kuukautta hautajaisten jälkeen tulee hän eräänä iltana tyttärensä Rosinen luokse ja jakoi häikäilemättä vuoteen hänen kanssaan. Se on jo kuitenkin liikaa. Köyhän kansan keskuudessa se ei ole tavatonta, minä tiedän monta tyttöä Grenellen korttelissa, joille on käynyt samoin. Mutta parempain ihmisten keskuudessa, joilla on varaa kustantaa itselleen kuinka monta rakastajatarta tahansa! Ja mikä minua enimmän inhoittaa, ei ole se, että isät sellaista pyytävät, vaan se, että tyttäret tuollaiseen suostuvat. Mutta neiti Rosine on niin kiltti ja hyvänluontoinen, niin ett'ei hän tahtonut tehdä pappansa tahtoa vastaan. Niin, nyt he ovat kuitenkin saaneet kaunista aikaan. Täällä istuu tytär kuin vankikopissa, ei kukaan tule häntä tervehtimään, ja te voitte hyvin ymmärtää, että lapsi häviää tietämättömiin. Kas se on kaunista!"
Hän keskeytti puheensa siitä syystä, että joku puhui vilkkaasti oven takana. Hän pani sormensa huulilleen kuultuaan, että se oli neiti Rosine, joka saattoi Amyä. Ja sitten kuiskasi hän:
"Tahdotteko nähdä hänet?"
Ennenkuin Mathieu oli ennättänyt vastata, huusi Norine Rosinea. Nyt näki Mathieu hämmästyksekseen ihanan, tummaihoisen lapsen, joka oli madonnamaisen kaunis, mustat sileäksi kammatut hiukset ja viattomat, siniset silmät. Hänen katseessaan ilmeni lapsellinen kummastus ja lempeä, neitseellinen puhtaus. Hän tuntui olevan tiedoton tilastaan, vaikka hänellä oli seitsemäs kuukausi kulumassa, kuten Norinellakin. Mikä surullinen äiteys häväistyksineen ja rikoksellisuuksineen! Se oli rakkauden ja elämän saastuttamista, ja sukurutsauksen hedelmän on pakko poistua tieltä kuin kummituksen!
Norine tahtoi välttämättömästi, että Rosine istuisi hänen viereensä:
"Istukaa tässä hetkinen. Tämä on eräs sukulainen, joka on minun luonani. Tehän tiedätte, miten te minua ilahutatte."
Mathieutä kummastutti se toveruus, joka niin äkkiä oli syntynyt näitten eri kansanluokkain naisten kesken. Vieläpä Rosinen ja Victoiren, herrasneidin ja palvelustytön välillä vallitsi selvästi huomattava luottamus, ja kiitos siitä heidän yhteiselle kohtalolleen. Kaikki säätyeroitus oli poissa, he olivat vaan naisia, tavallisesti nimettömiä, jotka olivat kaikilta tahoilta kokoontuneet tänne, yhdenarvoisia onnettomuudessaan ja harhateillään. Niistä kolmesta, jotka nyt olivat sisällä, liehakoitsi nähtävästi kaksi tuota kolmatta alamaisella kunnioituksella, mutta tämä, joka oli saanut hienon kasvatuksen ja soitti pianoa, kohteli heitä mielellään ystävättärinä, pakisi tuntikaudet heidän kanssaan ja uskoi heille salaisuutensakin.
He unohtivat nyt tykkänään Mathieun ja rupesivat puhumaan, mitä talossa oli tapahtunut.
"Te tiedätte ehkä", sanoi Victoire, "että rouva Charlotte, tuo hieno nainen viereisessä huoneessa, on tänä yönä synnyttänyt lapsen."
"Olisihan se ollut kuuro, joka ei sitä olisi kuullut", huomautti Norine.
Neiti Rosine näytti viattomalta.
"Minä en ole mitään kuullut."
"Niin, meidän huoneemme on hänen ja teidän huoneenne välissä", selitti Victoire. "Mutta omituisinta on, että rouva Charlotte lähtee heti pois. Hänelle on käyty noutamassa mukavat ajopelit."
Nuo molemmat toiset kauhistuivat. Tahtoiko hän tappaa itsensä! Hänen synnytyksensä oli ollut niin vaikea, ja nyt nousi hän jo ylös, vielä verta vuotavana, otti hevosen ja ajoi kotiin! Siitähän täytyy välttämättömästi olla seurauksena tulehdus. Oliko hän hullu?
"Ei, hän ei voi menetellä toisin", sanoi Victoire, "ell'ei hän tahdo saada aikaan mitä pahinta onnettomuutta. Voittehan te ymmärtää, että tuo ihmisparka tahtoisi mieluimmin maata levossa ja rauhassa vuoteessaan. Mutta tehän muistatte tämän asian … te, neiti Rosine, tunnette sen hyvin, sillä hän oli niin ihastunut teihin ja on teille kertonut kaikki asiansa."
Rosinen täytyi todellakin tunnustaa, että hän tiesi jotakin. Se oli surullinen tarina, jota Mathieu kuulusteli verta vuotavalla sydämellä. Rouva Charlotten oikea nimi oli rouva Houry, vaikka siitä ei oltu ihan varma. Hän oli pitkä, tummaverinen, hienopiirteinen ja hänellä oli kauniit, lempeät silmät ja hyväntahtoinen suloinen piirre suun yläpuolella. Varmaa ainakin oli, että hän oli naimisissa erään kauppamatkustajan kanssa, joka osteli Persiassa ja Indiassa mattoja, koruompeluja ja draperioita eräälle suurelle kauppahuoneelle. Miehen sanottiin olevan raaka, mustasukkainen ja kohtelevan vaimoparkaansa raa'asti pienimmästäkin syystä. Vaimo oli etsinyt lohdutusta hankkimalla itselleen rakastajan, aivan nuoren miehen, vähäpätöisen konttoristin, jonka lempeä, hyväilevä käytös sai hänet ylen onnelliseksi. Mutta sitten tuli hän raskaaksi. Ensin alussa ei se häntä paljon surettanut, sillä hänen miehensä oli matkustanut pois koko vuodeksi; hän oli tehnyt suunnitelmansa; kun mies tulee takaisin, silloin hän jo on synnyttänyt ja parantunut. Kun hän pelkäsi, että raskaus näkyisi, jätti hän kauniin asuntonsa de Rennes-kadun varrella ja muutti maaseudulle. Siellä sai hän pari kuukautta ennen odotettua synnytystä mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti tulevansa kotiin aikaisemmin kuin oli ensin aikonut. Voipi ajatella, missä tuskassa tuo naisparka nyt oli. Hän laski uudestaan ja menetti mielenmalttinsa kauhistuneena niistä seikoista, joita hän ei enään varmaan muistanut. Kun hän lopulta tuli siihen luuloon, että hänen synnyttämiseensä on enään noin neljätoista päivää, sulkeutui hän mitä suurimmassa salaisuudessa rouva Bourdieun luokse, ja siellä hänen tuskansa tuli vieläkin suuremmaksi saatuaan toisessa kirjeessä tietää, että hänen miehensä nousee maihin Marseillessa saman kuun viideskolmatta päivä. Silloin oli kuudestoista, ja jälellä oli enään ainoastaan yhdeksän päivää. Hän laski ensin päivät ja sitten tunnit. Ennättäneekö hän vähän aikasemmin, vai tapahtuneeko se liian myöhään? Nyt oli kysymyksessä hänen pelastuksensa tai kukistumisensa, eikä hän voinut itse asialle mitään. Yöt päivät itki hän, ja pelko kasvoi yhä suuremmaksi. Kätilön pieninkin sana sai hänet vapisemaan, ja hänen kauhistuneet kasvonsa todistivat joka hetki hänen levottomuuttaan. Ei koskaan ole yksikään nainen saanut niin kalliisti maksaa sitä että hän on ollut hetken rakastettuna. Vihdoinkin viidennenkolmatta päivän aamuna, kun hänen tuskansa oli kohonnut huippuunsa, alkoivat poltteet, ja kauheista tuskistaan huolimatta suuteli hän rouva Bourdieun käsiä. Tuskat kestivät kuitenkin koko päivän ja melkein koko seuraavan yön; hän olisi ollut mennyttä kalua, ell'ei hänen miehensä olisi täytynyt olla yötä Marseillessa. Mies ei tulisi nyt, ennenkuin seuraavana iltana. Synnytys tapahtui kello viisi aamulla ja hänellä oli ainoastaan päivä aikaa mennäkseen kotiin ja vuoteesensa sillä tekosyyllä, että hän oli äkkiä sairastunut. Mutta mikä kauhea parantumisen aika ja mitä mielenlujuutta vaadittiinkaan tuolta puolikuolleelta naiselta, joka palasi kotiinsa verta vuotaen ja sortuneena!
"Avatkaa ovi", pyysi Norine, "minä tahdon nähdä, kun hän menee sivuitse."
Victoire aukasi oven käytävään. Viereisestä huoneesta oli hetken aikaa kuulunut kopinata. Pian tuli esiin rouva Charlotte kahden naisen tukemana, jotka melkein kantoivat häntä. Hän horjui ja näytti kuin olisi ollut humalassa. Hänen kauniit, lempeät silmänsä ilmaisivat ainoastaan surua ja epätoivoa. Mutta kun hän näki oven olevan auki, tahtoi hän pysähtyä; hän huusi Rosinea hiljaisella äänellä ja heikosti hymyillen.
"Tulkaa, lapseni, minä tahtoisin niin mielelläni jättää teille jäähyväiset. Minulla ei juuri ole paljon voimia, mutta ehkä se sentään menestyy… Jääkää hyvästi, pikku ystäväni, ja te muut myös. Minä toivon teille parempaa onnea!"
Hän vietiin pois, ja katosi silmistä.
"Hän sai pojan", sanoi Victoire. "Hänellä ei koskaan ole ollut lasta, ja hän on aina sitä niin toivonut. Mutta nyt on hän surrut niin katkerasti sitä, että poika kuoli pari tuntia syntymisensä jälkeen."
"Se oli suuri onni hänelle", sanoi Norine.
"Niin olikin", myönsi Rosine. "Sellaisessa asemassa ei lapsesta ole mitään iloa."
Mathieu oli kuulustellut hyvin liikutettuna. Hän oli sitten aina näkevinään tuon haamun, joka oli mennyt ohitse, tuon tuntemattoman marttyyrin, joka salaisesti oli tullut äidiksi. Ja hän näki myös nuo kolme muuta: Amyn, englannittaren, joka niin välinpitämättömästi oli purkanut kuormansa vieraalla maalla, Victoiren, tahdottoman orjattaren, joka oli joutunut ensimäisen isäntänsä uhriksi: ensimäinen lapsi huomenna ja sitten toisia toistensa perään lisäksi; Rosinen, hyvänluontoisen, lempeän, hienosti kasvatetun kanssarikoksellisen sukurutsausjutussa, joka lapsellisella hymyllä kantoi sydämensä alla kummitusta, joka oli tuhottava, jotta hän sitten voisi tulla jonkun kunnialliseksi vaimoksi. Missä helvetissä hän oli, missä kauheuksien, vääryyden ja kärsimysten pesässä? Ja tämä yksityinen lapsenpäästölaitos oli hienoin ja kunniallisin tässä kaupunginosassa! Ja välttämätöntä oli, että yhteiskunnallisella viheliäisyydellä on tällaisia pakopaikkoja, salaisia kätköjä, jonne raskaat naiset voivat sulkeutua. Se oli välttämätön likakanava, jota ilman ei voitaisi estää sikiön ulosajoa ja lapsenmurhia. Jumalallinen äiteys teki haaksirikon tässä loassa, ihana elämänsynty laski tässä likavesijohtoon. Tätä paikkaa olisi pitänyt kunnioittaa uskonnollisella kunnioituksella, mutta se oli ainoastaan täynnä häväistystä, siellä äiti tuli halveksituksi, saastutetuksi, hyljätyksi, lapsi kirotuksi, inhotuksi ja kielletyksi. Koko se ikuinen siemenvirta, joka juoksi maailman suonissa, koko idulla oleva ihmiskunta, joka saa vaimojen sylit paisumaan kuin maa keväällä, muuttui epäpuhtaaksi sadoksi, jo etukäteen turmelluksi ja häpeällä leimatuksi. Niin paljon hukattua voimaa, terveyttä ja kauneutta! Nyt surkutteli hän heitä kaikkia, noita tuntemattomia, raskaita naisparkoja, niitä jotka köyhyys heitti kadulle, ja niitä, joitten täytyi salata itsensä, rikoksellisia, jotka esiintyivät väärillä nimillä ja synnyttivät salaisuudessa lapsia, jotka olivat jo edeltäpäin tuomitut samoihin salaisiin kärsimyksiin, joissa he olivat syntyneetkin. Mutta eivätkö ne joka tapauksessa olleet ihmiselämää, eikö pitäisi pitää hyvänään kaikkia uusia, pieniä oksia suuressakin metsässä? Eivätkö voimakkaimmat tammet usein olleet kasvaneet esteissä, orjantappurain ja kivien välistä?
Kun Norine taaskin jäi kahdestaan Mathieun kanssa, pyysi hän Mathieun puhumaan rouvalle ja toimittamaan, että hän saa kahvia toiseen aamiaiseensa. Hänhän sai kymmenen frankia kuukaudessa taskurahoiksi, ja voi sen maksaa itse. Ja sitten pyysi hän Mathieun lähtemään, ja Mathieu lupasi häntä odottaa alhaalla salissa niin kauvan kuin hän puki päälleen.
Mathieu eksyi ensin tuolla alhaalla, aukasi oven ruokasaliin, suureen huoneesen, jossa oli pitkä pöytä ja joka oli täynnä läheisestä keittiöstä tulevaa pesuveden hajua. Vastapäätä olevassa odotussalissa, jossa oli vaaleentuneella kankaalla päällystetyt mahonkiset huonekalut, istui kaksi naista puhelemassa, ja he sanoivat hänelle, että rouva Bourdieu oli töissään. Mathieu istahti suureen nojatuoliin, otti taskustaan sanomalehden ja aikoi lukea. Mutta noitten naisten keskustelu herätti huomiota, ja hän kuunteli sitä. Toinen heistä oli nähtävästi talon hoidokkaita, kellastunut ja turmeltunut vaikeasta raskaudentilasta. Toinen taas, joka myös odotti synnytyshetkeään, oli nähtävästi äsken sopinut kätilön kanssa siitä, että hän muuttaa taloon seuraavana päivänä. Hän kyseli paljon, tahtoi tietää, oliko täällä hyvä olla, millainen oli ruoka ja hoito.
"Oh, teillä tulee täällä olemaan hyvä olla, teillä varsinkin, jolla on vähän rahaa", vastasi toinen. "Minun on vaivaishoito lähettänyt tänne, ja minulla olisi luonnollisesti sata kertaa parempi täällä kuin kotona, ell'en olisi niin levoton omaisteni vuoksi. Minulla, kuten sanottu, on jo kolme lasta, ja Jumala tiesi, miten niitä hoidetaan, sillä mieheni ei ole juuri hyvänluontoinen. Joka kerta kun minä olen lapsivuoteessa tapahtuu samalla tavalla: mieheni laiskottelee työssään, hän juo, hän kuleksii kaikkialla, niin että minä en ole koskaan varma löytäväni häntä kotona, kun palaan takaisin. Se tuntuu aivankuin lapseni olisi heitetty kadulle. Voitte olla varma siitä, että minä en harmittele, kun minulla on täällä kaikkea, mitä tarvitsen, lämmintä ja hyvää ruokaa, jotavastoin lapsiraukkani saavat ehkä kärsiä vilua ja nähdä nälkää. Onhan tämäkin jotakin, synnyttää taas uusi lapsi lisäksi, se lisää vaan meidän kaikkein kurjuutta."