XVII
Villien petollisuus. – Tuhomme. – Ihmeellinen pelastus
Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit toivat meille vielä summattomat määrät ruskeaa selleriä ja kurimoita sekä kanootillisen tuoreita ja vähän kuivattujakin kaloja. Selleri oli oikeata herkkua ja kurimo osottautui verrattomaksi lääkkeeksi niille miehille, joissa oli ilmennyt keripukin oireita. Ennenpitkää ei ketään enää ollut sairasluettelossa. Meillä oli runsaasti muitakin tuoreita muonavaroja, joista mainittakoon eräs simpukan näköinen, mutta osterin makuinen kuoriaiseläin. Katkorappojakin, kahta laatua, oli kosolta, sekä albatrossin ja muiden lintujen tummakuorisia munia. Otimme myös runsaan varaston sen sian lihaa, josta olen maininnut. Useimmat miehet pitivät sitä maukkaana ruokana, mutta minusta se maistui kalalta ja muutenkin vastenmieliseltä. Kaiken tämän hyvyyden korvaukseksi lahjoitimme alkuasukkaille sinisiä helmiä, vaskihelyjä, nauloja, veitsiä ja punaisia kangaskappaleita, ja tähän vaihtokauppaan he olivat perin tyytyväisiä. Järjestimme säännölliset markkinat rannikolle aivan kuunarin tykkien suuhun ja siellä teimme kauppojamme kaikesta päättäen rehellisesti ja niin mallikelpoisessa järjestyksessä, ettei sitä villien käyttäytymisen vuoksi Klock-Klockin kylässä suinkaan olisi uskonut.
Kauppaa tehtiin kaikessa ystävyydessä useita päiviä, jolla-aikaa alkuasukkaita kävi tavantakaa kuunarilla ja omia miehiämme tuontuostakin maissa, retkeillen pitkälti sisämaahan, kenenkään hätyyttämättä. Nähdessään miten helposti laivan saattoi lastata biche de mer-nilviäisillä saarelaisten ystävällisyyden ja avuliaisuuden vuoksi, kapteeni Guy päätti ruveta neuvottelemaan Too-witin kanssa sellaisten huoneiden rakentamisesta, joissa tätä kauppatavaraa voisi säilyttää, sekä sopia siitä, että villit keräilisivät sitä minkä ehtisivät sillä aikaa kuin hän kauniin sään vallitessa jatkaisi matkaa etelään. Kun hän mainitsi suunnitelmansa päällikölle, oli tämä heti valmis rupeamaan sopimukseen. Kauppa siis tehtiin molempain asianosaisten täydeksi tyytyväisyydeksi ja päätettiin, että tehtyämme välttämättömät valmistukset, valittuamme sopivan paikan ja suoritettuamme osan rakennus- ja muita töitä, joissa koko miehistön apua tarvittiin, kuunari lähtisi purjehtimaan eteenpäin jättäen kolme miestä saarelle johtamaan suunnitelman toimeenpanoa ja opastamaan alkuasukkaita nilviäisten kuivaamisessa. Mitä ehtoihin tulee, riippuivat ne villien työn tuloksista. He tulisivat saamaan sovitun määrän sinisiä helmiä, veitsiä, punaista kangasta y.m. niin ja niin monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.
Kun sopimus näin oli tehty, ryhdyimme heti viemään maihin kaikkea mitä tarvittiin rakennusten valmistamiseen ja maan perkkaamiseen. Iso lakea paikka valittiin merenlahden itärannikolta, jossa oli runsaasti sekä metsää että vettä sopivan matkan päässä niiltä riutoilta, mistä nilviäisiä oli saatavissa. Kävimme nyt kaikki innolla työhön ja olimme pian villien suureksi hämmästykseksi kaataneet niin paljon puita kuin tarvitsimme sekä saaneet ne tuota pikaa valmiiksi rakennuspaikalle. Parin kolmen päivän kuluttua työt olivat siksi edistyneet, että huoletta saatoimme uskoa lopun niille kolmelle miehelle, joiden piti jäädä saarelle. John Carson, Alfred Harris ja Peterson – kaikki luullakseni syntyperäisiä lontoolaisia – ottivat tämän huolekseen.
Kuukauden viimeisenä päivänä kaikki oli valmiina lähtöön. Olimme kumminkin luvanneet käydä muodollisella jäähyväisvierailulla kylässä ja Too-wit vaati niin itsepintaisesti meitä pitämään lupaustamme, ettemme katsoneet viisaaksi loukata häntä ratkaisevalla kiellolla. En luule kenenkään silloin vähääkään epäilleen villien vilpittömyyttä. He olivat kaikki käyttäytyneet perin säädyllisesti, avustaneet meitä uuraasti työssämme, tarjonneet meille tavaroitaan tuontuostakin maksutta eivätkä milloinkaan olleet mitään näpistelleet, vaikka heidän ylenpalttisista ilonpurkauksistaan lahjoja saadessaan selvästi näkyi, kuinka suuressa arvossa he pitivät tavaraamme. Varsinkin naiset olivat kaikin puolin avuliaita, ja olisimme olleet maailman epäluuloisimpia ihmisolentoja, jos olisimme kertaakaan epäilleet vilppiä sellaisissa ihmisissä, jotka kohtelivat meitä niin hyvin. Mutta pianpa ilmeni, että tuo näennäinen ystävällisyys oli vain suunniteltu meidän tuhoamiseksemme ja että saarelaiset, joita kohtaan tunsimme aivan harvinaista kunnioitusta, olivat raaimpia, viekkaimpia ja verenhimoisimpia heittiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan kamaraa tahranneet.
Helmikuun ensimäisenä päivänä läksimme maihin käydäksemme kylässä. Vaikka meillä, kuten sanottu, ei ollut epäluulon häivettäkään, ei kuitenkaan mitään tarpeellisia varokeinoja lyöty laimin. Kuusi miestä jätettiin kuunarille ja heitä kiellettiin millään verukkeella päästämästä ketään villiä lähestymään laivaa ja hetkeksikään poistumasta kannelta. Tykit oli ladattu kaksinkertaisella raehaulipanoksella. Laiva oli ankkurissa noin peninkulman päässä rannasta eikä kanootilla saattanut lähestyä sitä miltään suunnalta huomaamatta ja joutumatta heti tulemme uhriksi.
Kun laivalle jäi kuusi matruusia, oli maajoukossamme vain kaikkiaan kolmekymmentäkaksi miestä. Olimme asestautuneet kiireestä kantapäähän ja meillä oli musketteja, pistooleja ja säiliä, kullakin sitäpaitsi pitkä merimiehen puukko. Sata mustasopaista soturia oli meitä vastassa maallenousupaikalla saattaaksensa meitä matkalla. Panimme kumminkin hieman hämmästyneinä merkille, ettei heillä nyt ollut mitään aseita; mutta kysyttyämme tätä Too-witiltä hän vain sanoi: Mattee non we fa fa si – tarkoittaen, ettei siellä aseita tarvita, missä kaikki olivat veljiä. Se oli meille mieleen ja me jatkoimme matkaamme.
Olimme jo sivuuttaneet lähteen ja puron, joista olen puhunut, ja tulimme juuri kapeaan solaan, joka johti kylää ympäröiväin rasvakivikallioiden halki. Tämä sola oli hyvin kallioinen ja epätasainen, siinä määrin, että vain melkoisella vaivalla olimme päässeet kapuamaan sen läpi ensi kertaa käydessämme Klock-Klockissa. Rotkon koko pituus saattoi olla puolitoista tahi todennäköisimmin kaksi peninkulmaa. Se kierteli jos johonkin suuntaan kukkulain välitse – nähtävästi se oli jonakin kaukaisena aikana ollut virranuomana – eikä kulkenut kahtakymmentäkään kyynärää tekemättä äkkikäännöstä. Tämän laakson kohtisuorat seinämät olivat keskimäärin varmaankin seitsemän-kahdeksankymmenen jalan korkuiset ja kohosivat muutamin paikoin aivan hämmästyttävän korkealle, pimittäen solan niin täydelleen, että vain vähän päivänvaloa pääsi sinne tunkemaan. Yleinen leveys oli nelisenkymmentä jalkaa ja paikkapaikoin sola kapeni niin, että vain viisi kuusi miestä mahtui kulkemaan rinnakkain. Sanalla sanoen, sopivampaa väijymäpaikkaa ei saattanut olla koko maailmassa ja aivan luonnollista oli, että huolellisesti katsastimme aseitamme sinne astuessamme.
Kun nyt ajattelen suunnatonta tyhmyyttämme, kummastuttaa minua enin se, että milloinkaan missään olosuhteissa uskalsimme niin kokonaan heittäytyä tuntemattomain villien valtaan, että sallimme niiden marssia edessämme ja takanamme rotkossa. Kuitenkin kaikitenkin menettelimme näin sokeasti, narrimaisesti luottaen voimiimme, Too-witin ja hänen miestensä aseettomuuteen, tuliluikkujemme tehoisuuteen – joiden vaikutus oli alkuasukkaille vielä salaisuus – ja ennen kaikkea siihen ystävyyteen, jota nuo kunnottomat heittiöt niin kauan olivat teeskennelleet. Viisi tai kuusi villiä kulki edellä ikäänkuin oppaina, touhulla ja tohinalla työnnellen isompia kiviä ja rojua polulta. Sitten seurasi oma seurueemme. Me kävelimme ihan vierekkäin varoen vain eroamasta toisistamme. Perässä tuli villien pääjoukko harvinaisen mallikelpoisessa järjestyksessä.
Dirk Peters, eräs Wilson Allen niminen mies ja minä kävelimme kumppaniemme oikealla puolella, tarkastellen kulkiessamme yllämme riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle. Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.
XVIII
Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme
Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa, jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun. Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja onnistuin viimein vetämään hänet ylös.
Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne, jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.
Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin. Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta selvää tietä taivasalle.
Muistui nyt mieleeni, että meitä oli ollut kolme tullessamme pääsolasta onkaloon ja että Allen, toverimme, oli yhä kadoksissa; palasimme heti häntä hakemaan. Pitkältä etsiskeltyämme ja saatuamme joka hetki pelätä maan uudestaan luhistuvan päällemme, Peters vihdoin huusi tavanneensa kumppanimme; Allenin koko ruumis oli hautautunut niin syvälle someroon, että oli mahdotonta saada häntä esiin. Hän oli tietysti kuollut. Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään käänteelle.
Repeämä oli juuri siksi leveä, että pääsimme siitä sisään ja kerran tai parin turhaan yritettyämme kiivetä ylöspäin antauduimme uudelleen epätoivon valtaan. Olen jo sanonut, että se vuoriharjanne, jonka halki pääsola kulki, oli jonkinlaista pehmyttä rasvakiveä muistuttavaa kalliota. Sen onkalon seinämät, johon nyt yritimme nousta, olivat samaa ainetta ja niin perin liukkaat ja märät, että vaivoin pysyimme pystyssä loivimmallakin pinnalla; muutamin paikoin, missä onkalo kohosi miltei kohtisuoraan, oli nousu tietysti paljoa hankalampaa, jopa jonkun kerran luulimme sen mahdottomaksi. Karkotimme kumminkin epätoivon mielestämme ja osaksi leikkaamalla puukoillamme askelmia pehmeään kiveen, osaksi henkemme uhalla heittäytymällä pienille liuskakiven tapaisille kovemmille kielekkeille, joita paikkapaikoin ulkoni yleismassasta, me vihdoin saavuimme luonnon muodostamalle pengermälle, jonne näkyi palanen sinistä taivasta metsäisen rotkon päästä. Katsahtaessamme nyt hieman huojentuneina taaksemme siihen kuiluun, josta olimme tänne asti kiivenneet, näimme selvään sen seinämistä, että se oli äskettäin muodostunut ja päätimme, että olipa mikä hyvänsä, tuo tärähdys, joka meidät niin odottamatta oli haudannut, se samalla hetkellä oli aukaissut tämän tien pelastukseksemme.
Kun olimme nyt lopen uuvuksissa ponnistuksistamme ja niin heikkoja, että tuskin pysyimme pystyssä ja voimme kunnolla puhua, ehdotti Peters, että kutsuisimme kumppaneitamme apuun laukaisemalla vyössämme säilyneet pistoolit – musketit samoinkuin säilätkin olivat hukkuneet pehmeään multaan kuilun pohjalla. Myöhemmät tapaukset osottivat, että olisimme saaneet katkerasti katua laukaustamme, mutta onneksi olin jo tällöin ruvennut hieman epäilemään jotain juonta, emmekä siis ilmaisseet villeille olopaikkaamme.
Levättyämme tunnin verran tungimme hitaasti edelleen ylös rotkoa emmekä olleet kulkeneet pitkältä ennenkuin kuulimme monta kamalaa kirkaisua. Vihdoin saavuimme sellaiselle paikalle, jota olisi saattanut sanoa maan pinnaksi, sillä tiemme oli aina pengermältä asti kulkenut kallioiden ja lehvien muodostamassa holvissa, joka kohosi äärettömään korkealle. Hyvin varovaisesti olimme hiipineet kapealle aukolle, josta selvään näimme koko ympäröivän seudun, kun tärähdyksen kammottava salaisuus selvisi meille yhdellä ainoalla silmäyksellä.
Paikka, jolta katselimme, ei ollut kaukana rasvakivikallioiden korkeimmasta huipusta. Sola, johon kaksineljättämiehinen seurueemme oli tullut, kulki lähes viidenkymmenen askeleen päässä vasemmalla. Mutta ainakin sadan kyynärän pituudelta solan uoma oli ääriään myöten yhtenä ainoana sekasortoisena rauniona ja satoja tuhansia tonneja maata ja kiviä oli keinotekoisesti sinne vyörytetty. Keino millä tuo summaton joukko sinne oli syösty, oli yhtä yksinkertainen kuin ilmeinenkin, sillä selviä jälkiä tuhotyöstä oli vielä nähtävissä. Useissa paikoin solan itäisellä partaalla – me olimme nyt läntisellä – saattoi nähdä maahan lyötyjä paaluja. Näissä paikoin maa ei ollut antanut perään; mutta sen jyrkänteen pinnassa, jolta massa oli pudonnut, näkyi ylt'yleensä kuin kivenlouhijan poran reikiä ja niistä selvään ilmeni, että paaluja oli ollut ehkä kolmensadan jalan pituisella rivillä, kyynärän välimatkoilla ja noin kymmenen jalan päässä kuilun partaalta. Vahvoja viiniköynnöksistä punottuja köysiä oli kiinnitetty vielä pystyssä oleviin paaluihin ja ilmeistä oli, että samanlaisia oli ollut toisissakin paaluissa. Olen jo puhunut näiden rasvakivikallioiden omituisista kerrosmuodostumista ja juuri kuvaamani kapea, syvä onkalo, jonka läpi pelastuimme joutumasta elävältä haudatuksi, selvittää vielä paremmin niiden laatua. Ne olivat sellaisia, että melkein jokainen luonnonmullistus olisi varmasti halkonut maaperän kohtisuoriin rinnakkain kulkeviin kerroksiin eli viiluihin, ja hyvin kohtuullinen keinotekoinen ponnistus olisi riittänyt aikaansaamaan saman vaikutuksen. Tätä kerrosmuodostusta villit olivat käyttäneet hyväkseen pyrkiessään petollisten tarkoitustensa perille. Ei voi olla epäilystäkään, ettei maaperä paaluja lyötäessä ollut osaksi halennut todennäköisesti jalan tai parin syvältä. Silloin villin vetäessä kunkin köyden päästä – nämä oli sidottu paalujen latvaan – syntyi tavaton vipuvoima, joka pystyi sinkauttamaan koko kallionrinteen syvyyden helmaan. Toveripoloistemme kohtalosta ei enää saattanut olla epäilystä. Me yksin olimme välttäneet tuon valtaisen tuhon myrskyn. Me olimme ainoat henkiin jääneet valkeat miehet saarella.
XIX
Villit anastavat ja tuhoavat laivamme
Sellaiselta kuin asemamme nyt näytti, se oli ehkä yhtä kammottava kuin silloin kun luulimme joutuneemme ainiaaksi haudatuksi. Kohtalonamme häämötti vain kuolema villien kynsissä tai elämä viheliäisessä vankeudessa heidän keskuudessaan. Voisimme kylläkin jonkun aikaa piileskellä kallioiden turvissa ja viime tingassa siinä kuilussa, josta olimme juuri pelastuneet; mutta meidän täytyi joko menehtyä kylmään ja nälkään pitkänä napaseututalvena tahi lopulta joutua ilmi ruokaa hankkiessamme.
Ylt'ympäri leviävällä seudulla vilisi villejä ja me havaitsimme uusia joukkoja saapuneen lautoilla etelän-puoleisilta saarilta, varmaankin avustamaan Janen kaappauksessa ja ryöstämisessä. Alus oli vielä tyynesti ankkurissaan lahdella, laivalle jääneet eivät nähtävästi tienneet mitään heitä uhkaavasta vaarasta. Kuinka tällä hetkellä ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme. Emme keksineet mitään keinoa edes varottaaksemme heitä vaarasta.
Noin puolen tunnin kuluttua näimme kuusi- tai seitsemänkymmentä lauttaa eli tasapohjaista ulkohankavenettä täynnä villejä tulevan sataman eteläpoukaman ympäri. Heillä ei näkynyt muita aseita kuin lyhyitä nuijia ja kiviä, jotka olivat lauttojen pohjalla. Heti sen jälkeen toinen, vielä suurempi osasto, lähestyi vastakkaiselta suunnalta varustettuna samanlaisilla aseilla. Ennen mainittuihin neljään kanoottiinkin hyökkäsi nyt lahden pohjukassa olevasta viidakosta sankka parvi alkuasukkaita, jotka lähtivät rivakasti soutamaan yhtyäkseen toisiin joukkoihin. Tällä tavoin pikemmin kuin mitä minulta on mennyt sen kertomiseen, oli Janen aivan kuin taikavoimalla ympäröinyt summaton lauma uskalikkoja, jotka ilmeisesti olivat päättäneet hinnasta mistä hyvänsä sen vallata.
Että he siinä onnistuisivatkin, ei saattanut hetkeäkään epäillä. Puolustautuivatpa nuo laivaan jääneet kuusi miestä kuinka tarmokkaasti tahansa, he eivät riittäisi hoitamaan tykkejä eivätkä muutenkaan kestäisi niin epätasaista taistelua. En juuri uskonutkaan, että he ryhtyisivät vastarintaan, mutta siinä petyin; sillä kohta sen jälkeen näin heidän varppaavan ja kääntävän laivan oikean puolen päin kanootteja, jotka tällöin jo olivat tulleet pistoolin kantamalle, lauttain ollessa lähes neljännespeninkulman päässä tuulenpuolella. Tietämättömästä syystä, mutta varmaankin ystäväraukkojemme hätääntyessä jouduttuaan niin toivottomaan asemaan, laukaus meni ihan harhaan. Ei ainoaankaan kanoottiin osunut eikä yksikään villi haavoittunut, vaan kuulat ponnahtivat yli päitten. Mutta odottamattoman pamauksen ja savun tuottama hämmästys oli niin tavaton, että tuokion melkein luulin villien luopuvan aikeestaan ja palaavan maihin; ja sen he varmaan olisivat tehneetkin, jos meikäläiset olisivat laidallisensa lisäksi ampuneet kivääreillä. Silloin he epäilemättä olisivat tuottaneet melkoista tuhoa, ainakin sikäli, ettei tämä joukkio olisi uskaltanut lähestyä ennenkuin he olisivat ehtineet ampua lauttojakin täydeltä laidalta. Mutta sen sijaan he antoivat kanootti joukkueen tointua pakokauhustaan ja älytä, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut, ja juoksivat vasemmalle puolelle vastaanottamaan lauttoja.
Vasemmanpuoleinen laukaus tuotti kauhistavaa hävitystä. Isojen tykkien kartessi- ja vitjakuulat repivät seitsemän kahdeksan lauttaa kappaleiksi ja tappoivat ehkä kolme-neljäkymmentä villiä siihen paikkaan, samalla syösten ainakin sata villiä veteen, useimmat kamalasti haavoittuneina. Muut järjiltään pelästyneinä lähtivät heti suinpäin peräytymään pysähtymättä edes pelastamaan silvottuja tovereitaan, joita ui joka suunnalta parkuen ja ulvoen apua. Tämä hyvä onni tuli kumminkin liian myöhään pelastaakseen perikatoon tuomittuja tovereitamme. Kanoottijoukkio oli jo kuunarilla runsaasti sadanviidenkymmenen miehen voimaisena, useimmat olivat päässeet kapuamaan rusteille ja valtausverkoille ennenkuin sytyttimet oli pistetty vasemmanpuoleisiin tykkeihin. Ei mikään nyt enää hillinnyt heidän eläimellistä raivoaan. Villit karkasivat paikalla meikäläisten kimppuun, löivät heidät maahan, tallasivat jalkoihinsa ja sananmukaisesti repivät heidät kappaleiksi silmänräpäyksessä.
Sen nähdessään lautoilla olevat villit voittivat pelkonsa ja tulivat laumottain ryöstämään. Muutamassa minuutissa Jane oli muuttunut surkeaksi hävityksen ja melskeisen ilkivallan näyttämöksi. Kannet revittiin ja pirstottiin, touvit, purjeet, kaikki kannella oleva, minkä vain sai irti, hävisi kuin taikavoimalla – samalla kuin laivan ympärillä vilisevät heittiöt perästä työntäen, kanooteilla hinaten ja sivuilta vetäen lopulta raahasivat sen rantaan (ankkurikettinki oli päästetty irti) ja jättivät sen Too-witin tuomiovaltaan. Too-wit, kuten taitava sotapäällikkö konsanaan, oli koko kahakan ajan väistymättä pysynyt turva- ja vakoilupaikallaan kallioiden keskellä, mutta suvaitsi nyt, kun voitto oli hänen tyydytyksekseen saavutettu, saapua mustasopaisine sotureineen rantaan saaliin jaolle.
Too-witin lähdettyä pääsimme vihdoin piilopaikastamme tähystelemään kuilun lähistössä olevaa kalliota. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä sen suulta näimme pienen lähteen ja siellä sammutimme polttavan janomme, joka meitä nyt näännytti. Lähteen lähettyviltä löysimme useita sellaisia pähkinäpensaita, joista olen maininnut. Maistoimme pähkinöitä ja ne olivat hyvänmakuisia, muistuttaen paljon tavallisia englantilaisia pähkinöitä. Keräsimme niitä heti hattumme täyteen, panimme ne rotkoon tallelle ja palasimme noutamaan lisää. Parhaillaan kun niitä kiireellä keräsimme, säikähdytti meitä pensaista kuuluva risahdus ja me olimme jo vähällä puikkia takaisin piiloomme, kun kaulushaikaran sukuinen iso musta lintu ankarasti siipiään pieksäen kohosi hitaasti pensaikosta. Olin niin ällistynyt, etten kyennyt hievahtamaankaan, mutta Petersillä oli sen verran mielenmalttia, että hän juoksi ja sieppasi lintua niskasta ennenkuin se pääsi pakoon. Se ponnisteli ja kirkui pelottavasti ja me ajattelimme jo laskea sen irti, ettei melu hälyyttäisi paikalle villejä, joita ehkä vielä väijyi lähimailla. Viimein puukon pisto kaatoi sen maahan ja me raahasimme sen rotkoon kiittäen onneamme, että olimme saaneet viikoksi riittävän ruokavaraston.
Läksimme nyt taas katselemaan ympärillemme ja uskalsimme jo melkoisen matkan alas kallion eteläistä rinnettä, mutta emme tavanneet mitään muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.
Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta. Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet kallioille.
Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö, mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti. Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja lähisaarille.
Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti, ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona ylt'ympärillämme.
Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: Tekeli-li! Tekeli-li!
Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen kummallisen punahampaisen ja – kynsisen eläimen raato, jonka kuunari oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen: Tekeli-li! Tekeli-li!