XV
Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä
Tammikuun 18 p: nä. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen. Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia, aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan päätä, lukuunottamatta korvia – ne olivat hipallaan kuin koiralla. Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin kynnetkin.
Tammikuun 19 p: nä. Tänään, kun olimme 83° 20' etel. lev. ja 43° 5' länt. pit., meren ollessa harvinaisen tummanvärinen, näimme mastonhuipusta taaskin maata ja lähemmin tarkastettuamme huomasimme sen kuuluvan hyvin suurien saarten muodostamaan ryhmään. Rannikko oli äkkijyrkkä ja sisämaa näytti metsäiseltä, joka seikka ilahdutti meitä suuresti. Noin neljän tunnin kuluttua laskimme ankkuriin kymmenen sylen syvyydelle, hiekkapohjalle, ranskan meripeninkulman päähän rannikosta, kun korkea ranta-aallokko ja vahva karehtiminen siellä täällä teki lähenemisen hieman vaaralliseksi. Molemmat isoimmat veneet pantiin nyt vesille ja hyvin asestettu seurue – Peters ja minäkin muiden muassa – läksi etsimään aukkoa riutasta, joka näytti ulottuvan saaren ympäri.
Haeskeltuamme jonkun aikaa sieltä täältä keksimme aukeaman, josta jo olimme solumassa sisään, kun näimme neljä isoa kanoottia lähtevän rannalta täynnä miehiä, jotka näyttivät olevan hyvin asestettuja. Jäimme heitä odottamaan ja kun he liikkuivat varsin nopeasti, olivat he pian kuulomatkan päässä. Kapteeni Guy nosti nyt valkean nenäliinan aironlavalla ilmaan, jolloin muukalaiset äkkiä pysähtyivät ja rupesivat kaikki yhtaikaa äänekkäästi puhua räkättämään, päästellen sekaan huudahduksia; emme erottaneet koko rähinästä muuta kuin sanat Anamoo-moo! ja Lama-Lama! He tekivät tätä vähintään puolituntia, jolloin saatoimme hyvästi tarkastella heidän ulkomuotoaan.
Neljässä kanootissa, jotka voivat olla viidenkymmenen jalan pituiset ja viiden levyiset, oli kaikkiaan satakymmenen villiä. He olivat tavallisen europalaisen kokoisia, mutta rotevampia ja jänterikkäämpiä. Heidän ihonsa oli sysimusta, pitkä tukkansa tuuhea ja villainen. He olivat puettuina tuntemattoman mustan eläimen nahkoihin, jotka oli koko taidokkaasti laitettu pukimiksi; pörröinen silkinhieno karva oli sisäpuolella, paitsi kaulan, ranteiden ja nilkkojen seutuvilla. Aseina heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta tehtyjä nuijia. Huomattiin vielä muutamia keihäitäkin, joiden kärki oli piikivestä, ja joku linko. Kanoottien pohja oli täynnä mustia ison kananmunan suuruisia kiviä.
Kun he olivat lopettaneet monisanaisen puheensa, sillä siksi heidän räkätyksensä oli ilmeisesti aiottu, niin eräs, joka näkyi olevan päällikkö, nousi seisomaan kanoottinsa kokassa ja viittoili meitä soutamaan veneemme viereensä. Emme kumminkaan olleet ymmärtävinämme viittausta, arvellen viisaimmaksi pysyä loitolla, villejä kun oli ainakin neljä kertaa enemmän kuin meitä. Oivaltaen asian päällikkö komensi toiset kolme kanoottia peräytymään ja lähestyi meitä omallaan. Heti kun hän oli päässyt luoksemme, hyppäsi hän isompaan veneeseemme ja istuutui kapteeni Guyn viereen osoittaen samalla kuunaria ja hokien sanoja Anamoo-moo! ja Lama-Lama! Käännyimme nyt takaisin laivallepa neljä kanoottia seurasi meitä vähän matkan päässä.
Päästyämme laivan kupeelle päällikkö osoitti äärimmäisen hämmästyksen ja ihastuksen merkkejä taputtaen käsiään, läimien lanteitaan ja rintaansa ja nauraen meluavasti. Hänen seuralaisensa yhtyivät iloon ja muutamia minuutteja kesti niin hirmuista meteliä, että oli tulla kuuroksi. Kun hiljaisuus vihdoin oli palannut, katsoi kapteeni Guy parhaaksi nostattaa veneet vesiltä ja teki päällikölle, jonka nimen pian huomasimme olevan Too-wit, tiettäväksi, ettemme laske enempää kuin kaksikymmentä miestä kerrassaan kannelle. Tähän järjestelyyn hän näytti täysin tyytyväiseltä ja antoi muutamia määräyksiä kanooteille, jolloin yksi lähestyi toisten jäädessä noin viidenkymmenen kyynärän päähän. Kaksikymmentä villiä nousi nyt laivalle ja nuuski joka kolkan, kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta perin uteliaasti.
Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat Janea eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään, puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille, taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.
Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan. Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.
Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden, munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa, oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia biche de mer-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä sinään.
Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut, kuinka kauan sitä kestäisi ja kun jo olimme kahdeksannellakymmenennellä neljännellä leveys-piirillä, avomeri edessämme, vahva, etelään kulkeva virta ja suotuisa tuuli apunamme, en kärsinyt kuullakaan, että pysähtyisimme tänne pitemmäksi aikaa kuin mikä oli välttämättömän tarpeellista miehistön terveydelle ja kunnollisen polttopuuvaraston ja uusien muonavarojen hankkimiseksi. Huomautin kapteenille, että voisimme helposti poiketa saaristoon paluumatkallamme ja talvehtia täällä siinä tapauksessa, että jäät tukkisivat meiltä tien. Hän yhtyi vihdoin ajatukseeni, sillä tavalla tai toisella olin saavuttanut suuren vaikutusvallan häneen ja lopuksi päätettiin, että vaikka löytäisimmekin nilviäisiä, viipyisimme täällä vain viikon virkistymässä ja sitten tunkeutuisimme edelleen etelään minkä pääsisimme.
Niinpä siis teimme kaikki välttämättömät varustukset ja Too-witin opastamana saimme Janen riutan läpi ja laskimme ankkuriin noin peninkulman päähän rannasta, mainioon maan suojaamaan lahteen, pääsaaren kaakkoisrannikolle ja kymmenen sylen syvyydelle, mustalle hiekkapohjalle. Lahden pohjukassa kerrottiin olevan kolme hyvää lähdettä ja lähistössä näimme sankkaa metsää. Neljä kanoottia seurasi meitä pysytellen kumminkin melkoisen matkan päässä.
Too-wit itse jäi laivalle ja laskettuamme ankkurin hän kutsui meidät vieraisille sisämaassa olevaan kyläänsä. Tähän kapteeni Guy suostui ja kun kymmenen villiä oli jätetty panttivangiksi laivalle, hankkiutui meitä kaksitoistamiehinen joukko seuraamaan päällikköä. Varustauduimme huolellisesti aseilla, mutta emme ilmaisseet mitään epäluuloa. Kuunarilla oli tykit valmiina ja kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin oli ryhdytty äkkihyökkäyksen torjumiseksi. Ensimäistä perämiestä kiellettiin päästämästä ketään laivalle meidän poissaollessamme ja ellei meitä kuulunut takaisin kahdentoista tunnin kuluessa, piti lähettää varustettu vene meitä hakemaan.
Joka askeleella minkä astuimme sisämaahan päin, valtasi meidät yhä varmempi vakaumus, että tämä maa erosi oleellisesti kaikista niistä, missä sivistyneet ihmiset milloinkaan olivat käyneet. Emme nähneet mitään, mikä olisi meille ollut ennestään tuttua. Puut eivät muistuttaneet ainoatakaan kuuman, lauhkean tai pohjoisen kylmän vyöhykkeen kasvia, vaan olivat aivan toisenlaisia kuin niillä eteläisillä leveysasteilla, joiden poikki jo olimme matkustaneet. Kalliotkin olivat uuden-uutukaisia ainemääränsä, värinsä ja kerrosmuodostumainsa puolesta; jopa joetkin, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, olivat niin merkillisen värisiä, että epäilimme maistaa vettä ja töintuskin saatoimme uskoa, että se luonnostaan oli sellaista.
Ensimäiselle polun poikki juoksevalle purolle Too-wit seuralaisineen pysähtyi juomaan. Kun vesi näytti perin kummalliselta, emme huolineet sitä maistaa otaksuen sen olevan pilaantunutta, ja vasta jonkun ajan kuluttua meille selvisi, että saariston joet olivat kaikki samanlaisia. Olen ymmällä miten selittää tämän nesteen laatua enkä voi sitä tehdä muutamalla sanalla. Vaikka se juoksi nopeasti kaltevalla maalla aivan niinkuin tavallinenkin vesi, ei se kuitenkaan koskaan, paitsi milloin se laski putouksena, näyttänyt läpikuultavalta. Itse asiassa se kumminkin oli aivan yhtä läpikuultavaa kuin konsanaan mikään kalkkikivivesi, erotus oli vain näössä. Ensi näkemältä ja varsinkin missä maa ei ollut kovin kaltevaa, se muistutti kokoomukseltaan sakeaa, tavallisessa vedessä liuotettua arabikumia. Mutta tämä ei suinkaan ollut sen merkillisin ominaisuus. Se ei ollut väritöntä, mutta ei sillä ollut mitään määrättyä väriäkään – se vaihteli silmissä kaikin mahdollisin purppuravivahduksin aivankuin läikkösilkin häivähdykset. Tämä värivaihtelu syntyi tavalla, joka herätti seurueessamme yhtä suurta hämmästystä kuin peili Too-witissa.
Otettuamme vettä maljaan ja annettuamme sen täysin selvitä, havaitsimme, että koko nesteen muodosti joukko erillisiä suonia, joilla kullakin oli oma värisävynsä, että nämä suonet eivät yhtyneet ja että kiinnevoima kunkin omain hiukkasten kesken oli täydellinen, mutta epätäydellinen lähisuoniin nähden. Kun vedimme veitsenterän suonien poikki, meni vesi heti umpeen sen yli, kuten ainakin ja kun vedimme sen pois, hävisivät niinikään heti kaikki jäljet. Mutta jos terä pistettiin juuri kahden suonen väliin, silloin vesi kokonaan jakautui eikä kiinnevoima pystynyt palauttamaan sitä heti ennalleen. Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.
XVI
Vierailumme villien kylässä ja ystävällinen seurustelumme ja kaupankäyntimme
Kesti lähes kolme tuntia ennenkuin saavuimme kylään, se kun oli yli yhdeksän peninkulman päässä sisämaassa ja polku kulki raivaamattoman maan halki. Eteenpäin astellessamme Too-witin seurue, johon kuuluivat kaikki kanooteissa olleet satakymmenen villiä, sai hetki hetkeltä pieniä lisäjoukkoja kahdesta kuuteen tai seitsemään mieheen kerrallaan, jotka yhtyivät meihin ikäänkuin sattumalta tien käänteissä. Tuo kaikki näytti niin ennalta harkitulta, että minua rupesi pakostakin epäilyttämään ja kerroin kapteeni Guylle arveluni. Nyt oli kumminkin myöhäistä peräytyä ja me päätimme olevamme parhaassa turvassa, kun osoitimme täydellisesti luottavamme Too-witin uskollisuuteen. Niinpä siis astuimme eteenpäin pitäen visusti silmällä villien liikkeitä ja antamatta heidän tunkea väliimme. Tällä tavoin kuljettuamme äkkijyrkän rotkon läpi saavuimme vihdoin sinne, missä saaren ainoan asuntoryhmän oli kerrottu sijaitsevan. Tullessamme sen näkyviin päällikkö päästi huudon ja toisti tavantakaa sanaa Klock-Klock, jonka otaksuimme kylän tai ehkä kylien yhteiseksi nimeksi. Majat olivat kurjimpia mitä ajatella saattaa, eivätkä ne olleet edes rakennetut minkään yhteisen suunnitelman mukaan, niinkuin alhaisimmallakin asteella olevain villiheimojen, joihin ihmiskunta on tutustunut. Muuan, ja niiden huomasimme kuuluvan Wamppoo'ille eli Yampoo'ille, maan mahtaville, oli tehty noin neljän jalan pituisesta puuntyvestä, jonka yli oli heitetty musta vuota, joka väljinä laskoksina riippui maahan. Sen suojassa villit asustivat. Toiset olivat karsimattomista puunoksista, joissa kuihtuneet lehdet vielä lepattivat, ja ne kallistuivat neljänkymmenenviiden asteen kulmana savivallia vasten, joka oli säännöttömästi kasattu viiden tai kuuden jalan korkuiseksi läjäksi. Toiset taas olivat pelkkiä maahan kohtisuoraan kaivettuja kuoppia ja samanlaisten oksain peitossa, jotka siirrettiin syrjään asujan majaan astuessa ja vedettiin taas paikoilleen sen jälkeen. Joku oli vielä rakennettu haarukan muotoisesti kasvaneille puunoksille ja yläoksat oli hakattu puoleksi poikki, niin että ne taipuivat alempain yli tiiviimmäksi suojaksi. Enemmistö oli kumminkin pieniä matalia luolia, koverretut kuohusavea muistuttavan tumman kallion jyrkkään rinteeseen, joka kolmelta taholta rajoitti kylää. Jokaisen tällaisen alkuperäisen luolan ovella oli kivi, jonka asuja huolellisesti asetti aukon suulle kotoa lähtiessään – mitä varten, siitä en saanut selvää, kun kivi oli siksi pieni, ettei se peittänyt enempää kuin kolmanneksen aukosta.
Tämä kylä, jos se sen nimen ansaitsee, oli syvänlaisessa laaksossa ja sinne pääsi vain etelästä; mainitsemani jyrkkä rinne sulki sen kaikilta muilta suunnilta. Laakson keskellä oli lähde, jossa oli samanlaista noiduttua vettä kuin kuvaamassani purossa. Näimme asuntojen ympärillä useita outoja eläimiä, jotka kaikki näyttivät täysin kesytetyiltä. Isoimmalla elikolla oli samanlainen ruumiinrakennus ja kärsä kuin tavallisella sialla; häntä oli kumminkin tuuhea ja jalat hoikat kuin antiloopilla. Sen liikkeet olivat perin kömpelöt ja epävarmat emmekä nähneet sen kertaakaan yrittävän juosta. Huomasimme myöskin useita muuten hyvin samanlaisia eläimiä paitsi että niiden ruumis oli pitempi ja mustan villan peitossa. Oli vielä suuri joukko kaikenlaisia kesyjä lintuja, jotka juoksentelivat tanhuilla ja ne näkyivät olevan alkuasukasten pääravintona. Hämmästykseksemme näimme lintujen joukossa mustan albatrossin täydellisesti kesyttyneenä, käyden määräajoin merellä ruuan haussa, mutta aina palaten kylään kuin kotiinsa ja käyttäen läheistä etelärannikkoa pesimispaikkana. Siellä ne yhtyivät pelikaaniystäviinsä kuten ainakin, mutta viimemainitut eivät milloinkaan tulleet villien asunnoille. Toisten kesyjen lintulajien joukossa oli ankkoja, jotka hyvin vähän erosivat oman maamme sotkista, mustia merisuulia ja iso hiirihaukan kaltainen lintu, mutta ei raatelija. Kaloja oli kosolta. – Huomasimme myöskin, että useimmat olivat sen kalan kaltaisia, jota tapaa Aucklandin saaristossa, jo viidennelläkymmenennellä ensimäisellä leveysasteella. Gallipago-kilpikonnia oli myös hyvin runsaasti. Näimme vain muutamia villieläimiä emmekä yhtään isoa tai sellaista, jonka olisimme tunteneet. Pari pelottavan näköistä käärmettä livahti polun yli, mutta alkuasukkaat eivät näkyneet niistä piittaavan ja me päätimme, että ne eivät olleet myrkyllisiä.
Lähestyessämme kylää Too-witin ja hänen seurueensa kanssa summaton liuta väkeä syöksyi meitä vastaanottamaan, äänekkäästi huudahdellen ja me erotimme taas vain tuon iankaikkisen Anomoo-moon ja Lama-Laman.
Hämmästyimme suuresti havaitessamme, että yhtä tai paria poikkeusta lukuunottamatta tulokkaat olivat ilkialastomia; vain kanoottimiehillä oli nahkoja. Kaikki maan aseet näkyivät myös olevan viimemainittujen hallussa, sillä kyläläisillä emme huomanneet ainoatakaan. Naisia ja lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä, mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi. He olivat suoria, pitkiä ja siromuotoisia, osoittivat käytöksessään suloa ja vapautta, jota ei tapaa sivistyneessä seurassa. Heidän huulensa kumminkin olivat samoinkuin miestenkin paksut ja muodottomat, jotta hampaat eivät nauraessakaan koskaan paljastuneet. Tukka heillä oli hienompi kuin miehillä. Näiden alastomain kyläläisten joukossa oli ehkä kymmenen tai kaksitoista, jotka olivat puettuina, kuten Too-witinkin seurue, mustiin nahkoihin ja asestettuina keihäillä ja raskailla nuijilla. Heillä näkyi olevan paljon vaikutusvaltaa ja heitä puhuteltiin aina arvonimellä Wampoo. Hepä myöskin olivat mustanahkaisten palatsien asujamia. Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi, jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset. Puu, joka sitä kannatti, oli hakattu poikki noin kahdentoista jalan korkeudelta ja ihan sen yläpäähän oli jätetty useita oksia, joille päällys oli pingotettu niin, ettei se päässyt heilumaan rungon ympärillä. Päällys, jona oli neljä hyvin suurta puutikuilla yhdistettyä nahkaa, oli sitäpaitsi kiinnitetty maahan puikoilla. Lattialle oli levitetty tukulta kuivia lehtiä matoksi.
Tähän majaan meidät johdatettiin suurella juhlallisuudella ja villejä tunki peräämme minkä vain tupaan mahtui. Too-wit istuutui lehdille ja viittaili meitä seuraamaan esimerkkiä. Sen teimmekin, jolloin samassa jouduimme varsin epämieluisaan, miltei arveluttavaan asemaan. Meitä istui maassa kaksitoista miestä ja kokonaista neljäkymmentä villiä oli kyykkysillään niin taajaan ympärillämme, että jos jokin mylläkkä olisi syntynyt, meidän olisi ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.
Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman pontevammin kuin Lama-Lamaa. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen. Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.
Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän vakuutti olevan runsaat määrät biche-de-mer-nilviäisiä – tällöin näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin, melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen, että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla kuunarilta kylään.